Vuosi 2007. Eräs Suomenlahden sisaret -elokuvani henki­löistä, 93-vuotias Helmi Visnapuu, hakee esiin luontomaalauk­sensa. Hänen töitään oli kolme vuotta sitten esillä Etelä-Viron pienessä Viljandin kaupungissa, sikäläisessä ITE-taidetta esitte­levässä Kondase-taidekeskuksessa. Helmin taulut ovat avoimia ja lapsenmielisiä. ”Aloin maalata vasta joitakin vuosia sitten, sattu­malta huomasin lastenlasten kanssa piirrellessä, että minulla on tällainen taito. Se on Luojan lahja. Maalatessa unohdan kaikki ahdistavat ajatukset nuoruuden ajoilta, sodasta ja miehityksistä ja menettämisen tuskasta. Mutta joskus hiljaisina hetkinä ja unissa ne aina palaavat, enkä pääse pois menneisyydestä”, Helmi kertoo hiljaisella äänellä.

Kuvaaja säätää kameraa. Kaikki on valmiina kuvaamista var­ten, ja voin alkaa haastatella Helmiä. Olen tekemässä elokuvaa virolaisten ja suomalaisten naisten yhteisestä historiasta ennen toista maailmansotaa ja sitä seuranneena aikana. Silloin Helmi pyytää minut viereiseen huoneeseen ja melkein kuiskaa, että on asioita, joista hän ei halua puhua kameran edessä ja joista hän ei ole kertonut koskaan kenellekään. Mutta hän ei voi vaieta taakas­taan. Vain siitä hän ei ole varma, haluaako kukaan kuulla hänen tarinaansa, saako hän ymmärrystä kokemuksilleen.

Helmi kaataa itselleen lasin vettä ja istuu ikkunan vieressä ole­valle tuolille, lasia tiukasti pidellen. Hänen piilotettu huolensa ja epävarmuutensa kumpuavat syvältä, niistä vääristellyistä totuuk­sista, joilla väkivaltaiset hallinnot puolustavat itseään pakot­taen ihmiset pelkäämään ja pysymään vaiti vuosia, kääntämään päänsä pois, ja näin ei huomatakaan tällaisten olosuhteiden hidasta vaikutusta, sitä kuinka ihminen jää ilman myötätuntoa ja lohdutusta ja alkaa tuntea itsensä petetyksi.

Helmi syntyi vuonna 1915 Kaagveren kylässä 11-lapsiseen maanviljelijäperheeseen. Koulun jälkeen hän jäi kotitaloon töihin kunnes meni naimisiin Andres Visnapuun kanssa ja muutti miehen taloon Kaagveren lähelle Lajavanguun. Andres oli saanut metsäalan koulutuksen ja työskenteli metsänvartijana, joka oli yksi tuon ajan arvostetuimmista ammateista maaseudulla. Helmi oli onnellinen. Kuten suurin osa maalaisemännistä, myös hän liittyi Naiskodin­turvaan ja hänen miehensä meni mukaan Kodinturvaan. He kum­pikin toivoivat, että näissä järjestöissä toimimalla ja eloonjäämis­strategioita oppimalla he pystyisivät suojelemaan kotiaan vihollisen mahdollisesti hyökätessä. Helmillä oli edelleen mielessään pelottava lapsuusmuisto, vuoden 1924 joulukuun 1. päivän aamun kommu­nistikapina. Neuvostojoukot olivat tulleet rajalle ja valmistautuivat hyökkäämään Viroon. Itsenäisyyden tuhoamisyritys epäonnistui, mutta ihmiset järkyttyivät. Tapahtuneesta kuiskuteltiin pelonsekai­sissa tunnelmissa. Kerrottiin, että Tallinnassa oli rautatieaseman edessä lojunut surmansa saaneiden ruumiita. Ministeri Eenpalun talon ikkunat oli särjetty, luodit olivat lävistäneet ministerin pienen tyttären vaunut… Itsenäistä valtiota yritettiin kaataa, mutta Viron hallitus pysäytti yrityksen kahdessa tunnissa, ja viranomaiset jatkoi­vat työtään. 140 kommunistia otettiin kiinni elävänä, näiden jou­kossa oli kuusi Neuvosto-Venäjän lähetystön työntekijää. Surmansa sai liikenneministeri Karl Kark ja viisi upseeria.

Helmi muistaa, kuinka hänen vanhempansa opettivat lapsiaansuojautumaan maailman pahuudelta, ettei se rauhattomuus, joka Viroa sinä aamuna ympäröi, olisi muuttunut katkeruudeksi ja peloksi. ”Kesän tultua kuljimme isän kanssa pelloilla, vihreänkeltaisessa valossa, ja kerran, erään mäen luona, näimme lin­nunpesän. Isä sanoi, että linnunpesää voi katsoa varovasti mutta siihen ei saa hengittää, muuten lintu hylkää pesänsä. Me katse­limme varoen pesää, hengittämättä ja paikoillamme. Niin minun isäni opetti elämän suojelemista. Hän sanoi, että jopa sellaisina aikoina, kun meidän pitää sietää pahuutta ja meitä yritetään tehdä riippuvaisiksi luuloista totuuden sijaan ja kun elämä tuo eteemme kaikenlaisia tilanteita väkivallasta petokseen, jopa olles­samme epätoivon ja surun ahdistamia, silloin meidän täytyy pitää kiinni moraalista ja arvoista. Sillä ne tukevat elämää. Jopa silloin, niinä vaikeina aikoina, hän toisti tätä ajatusta monta kertaa.” Jo tuolloin, vuonna 1924, sen jälkeen kun Viron valtio oli yritetty tuhota, virolaiset naiset olivat alkaneet Suomen naisten mallin mukaan perustaa miesten suojeluskunnan yhteyteen omaa lotta­järjestöä eli naiskodinturvaa.

Nämä lapsuusmuistot mielessään oli Helmi nuorena vaimona 1930-luvulla pitänyt itsestään selvänä, että hän tekee omalta osal­taan kaikkensa kotirauhan turvaamiseksi. Juhlallisessa seremo­niassa hän oli antanut sanansa: ”Lupaan puolustaa Viron perus­tuslaissa määriteltyä valtiojärjestystä ja työskennellä rehellisesti suojeluskunnan periaatteen mukaisesti.” Naiset olivat tunteneet itsensä arvokkaiksi miesten rinnalla toimiessaan. Helmi oli osal­listunut ensiapukursseille, joita järjestettiin ympäri maata ja joilla opetettiin ensiaputaitoja ja sairaanhoitoa. Kansalaisaloit­teesta versovalla toiminnallaan naiset tekivät työtä nuoren valtion perinteiden vahvistamiseksi, opiskelivat armeijan muonittamista kriisitilanteessa, jotkut naiset perustivat koulujaja kursseja, ja näin naisten itseluottamus kasvoi huimasti.

Ihmisten optimismi sai kivuliaan iskun, kun Neuvostoliitto mie­hitti Viron vuonna 1940. Tästä seurasi lukuisia vangitsemisia ja kyydityksiä, ja koko virolaisen yhteiskunnan perusta alkoi rapautua. Helmin aviomies vangittiin tekaistun syytteen nojalla syyskuussa 1946. Helmi ja Andres olivat lähteneet pellolle nos­tamaan perunaa, kun neuvostomiliisi tuli ja pidätti Andresin. Miliisi väitti etsivänsä metsäveljeä, jota he kuulemma piilottelivat. Ketään ei kuitenkaan löytynyt, syyte oli tekaistu. Siitä huolimatta Andres Visnapuu määrättiin 25 vuodeksi pakkotyöleirille. Myö­hemmin uuden neuvostovallan miliisiksi ylentämä mies tuli suo­rittamaan kotietsintää ja yritti raiskata Helmin. Helmi pyristeli itsensä vapaaksi ja työnsi miliisimiehen rappusista alas. Kostoksi miliisi lähetti taloon virolaisista ja venäläisistä koostuvan tuhoamispataljoonan. Siivottomat ja likaisuuttaan haisevat miehet viskoivat häntä kuin rättiä mieheltä toiselle. Helmi eli jatkuvan terrorin alla. Neuvostoliiton salainen poliisi NKVD haki hänet lukuisia kertoja kuulusteltavaksi, ja vasta vuonna 1949 kuuluste­lut loppuivat. Silloin, 25. maaliskuuta, Viron maaseudulta kyy­ditettiin 22 000 ihmistä Siperiaan. Helmi ei ollut heidän joukos­saan, vaan hänen katsottiin voivan jäädä Viroon.

Vironkielisestä käsikirjoituksesta kääntänyt Sanna Immanen.