Kesään, niin kuin moneen muuhunkin ajanjaksoon, liittyy muutama teksti, joihin tulee halu palata vuosi vuodelta. Joel Lehtosen Jäähyväiset Lintukodolle on yksi sellainen. Kesän alussa on vielä turvallista lukea miehestä, joka jo juhannuksena haisteli ilmasta syksyn ensi merkkejä ja suri kesän kypsymistä ja hiipumista. Kesän lopussa voi todeta, että niin siinä taas kävi: kesä katosi. Muistinko nauttia sen joka hetkestä?
Mökillemme on jäänyt kesän 2004 Parnasso, jonka silloisen päätoimittajan Juhana Rossin pääkirjoitus kertoo juuri tästä. Siinä missä suru kesän ja lopulta koko elämän päättymisestä vei Joel Lehtoselta kyvyn nauttia hetkestä, jossa hän eli, Rossi muistuttaa siitä, mikä on kaikkein tärkeintä: ei se, mikä meni tai on tulossa, vaan se, mikä on juuri nyt. Rossi pukee tämän sanoiksi jotenkin niin kauniisti, että siteeraan koko kirjoituksen.
Kesäpäivä seisahtuu. Kevään vimma on ohi, ja syksyn ensimmäinen henkäys on kaukana edessä. Neidot käyttävät värikkäitä huiveja, pukeutuvat unikkomekkoihin ja kävelevät niityillä. Murheet haihtuvat hetkeksi.
Entä sitten?
Voit katsella sinitaivaan lentokoneita, jotka piirtävät stratosfääriin tiivistysvanoja. Voit juosta illalla auringossa.
Jos sataa ja on kolakkaa, voit pelata canastaa ja hengittää sähköttömässä huoneessa takkapuiden ja talvehtineiden tekstiilien tuoksua. Nuotiopaikalla on mustuneita kiviä ja muurikkapannu, ja voit sateen jälkeen syödä villapaidassa lettuja niin että sokerihiput tarttuvat sormenpäihin. Voit lukea kirjan, joka ei viittaa todellisuuteen.
Mutta todellisuus painaa päälle. Kesä loppuu. Ota sen raittiudesta irti kaikki, mitä voit irti saada. Tuuli lentää. Päivä paistaa. Sade putoaa. Tämä on elämä. Sinunkin elämäsi. Toista ei tule.
