Pidätin hengitystä: olimme aivan rajan tuntumassa. Olin ylittänyt Ruandan ja Zairen välisen rajan siitä kohdasta monia, monia kertoja ilman minkäänlaisia ongelmia. Vain muutama vuosi takaperin, kun olin vielä huoleton lapsi, kapusin Gisenyissä asuvan setäni talon takana nousevalle vihreänä kimaltavalle kukkulalle ja siirryin maasta toiseen hymyilevien rajavartijoiden hyväksyvien nyökkäysten saat­telemana. Mutta se oli ennen kuin tappaminen alkoi.

Ympärillämme lojui lahdattuja ruumiita, osa ilman päätä tai jäseniä. Veri oli valunut lammikoiksi ja kuorrutti nyt alla olevaa hedelmällistä maata. Välkehtivät viidakko­veitset olivat jähmettäneet niiden kasvot ikuiseen kauhun ilmeeseen.

Ja haju oli kaikkialla. Kolme viikkoa kestäneen helve­tin aikana en ollut vieläkään tottunut mätänevien ruumii­den kaameaan, karvaaseen löyhkään. Missä oli tuntemani Gisenyi tuoksuvine kukkineen ja varjoisine puineen? Pälyilin joka puolella ympärilläni leviäviä ruumiskasoja ja olin varma, ettei minun Gisenyini palaisi enää koskaan.

Älä pysähdy, älä pysähdy, ei enää pitkälti, vain vähän matkaa enää, hoin mielessäni yhä uudestaan ja yritin aivopestä itseni uskomaan, että selviytyisimme. En ollut varma, miksi edes halusin selviytyä kaiken tapahtuneen jälkeen mutta halusin silti. Kaikki sanoivat, ettemme kos­kaan selviäisi hengissä Gisenyihin asti, mutta ihme oli tapahtunut. Enää kymmenen minuuttia ja olisimme tur­vassa. Suunnitelmamme oli ylittää raja Gisenyin St. Fide­lin yliopiston takaa.

Tiesin, etteivät interahamwen miehet voineet olla kau­kana. He olivat kuin ihmismaamiinoja, joihin astumista yritimme välttää kaikin keinoin. Jos pelko haisisi, intera­hamwen miehet olisivat haistaneet kymmenen kilometrin päästäkin pienen ryvettyneen joukkiomme: Donatan, poi­kani uskollisen hoitajan joka oli minua vain joitakin vuo­sia vanhempi, rakkaan poikani Jean-Lucin joka oli vasta puolivuotias, muutaman helvetillisen matkamme varrelta poimimamme hylätyn pikkulapsen sekä setäni Jeanin, joka oli keskeinen jäsen tutsien johtamassa Ruandan isänmaal­lisessa rintamassa. Olin kiskonut sedän pois piilopaikas­taan oman sänkynsä alta. Hän oli ollut liian heikko siir­tääkseen painavaa vuodetta pois päältään ja olisi hitaasti kuollut piiloonsa, jos emme olisi saapuneet ja löytäneet häntä. Kunpa olisinkin jättänyt hänet kuolemaan sängyn alle.

Hiivimme polkua pitkin ja yritimme epätoivoisesti olla herättämättä huomiota. Olimme syöneet ja juoneet hädin tuskin mitään sen jälkeen kun tappaminen alkoi 6. huhtikuuta emmekä olleet voineet peseytyä tai pestä vaat­teitamme. Mutta nyt tiesin, että pesemättömän elävän vartalon haju on äärettömän paljon miellyttävämpi kuin kuolleen ruumiin löyhkä.

Joka ikinen meistä kärsi niin henkisesti kuin fyysisesti­kin pohjattomasta järkytyksestä ja uupumuksesta, jollaista emme olleet koskaan ennen kokeneet.

Sitten me näimme heidät: joukon tummia kiiluva­silmäisiä hahmoja, jotka liikkuivat hitaasti ja harkitusti meitä kohti. Olin varma, että meistä jokaisen sydän jättilyönnin välistä. Miehet eivät olleet pukeutuneet univor­muihinsa, mutta tiesimme välittömästi keitä he olivat. He heiluttelivat puunuijia, joihin oli isketty nauloja, ja hymyilivät kammottavaa hymyä nähdessään setäni, jonka he tunnistivat saman tien. Koska setä oli tärkeä hahmo RPF:ssä, hän olisi oiva saalis interahamwelle.

Hymyt levenivät virnistyksiksi, kun joukko ympäröi saaliinsa. Seurasimme halvaantuneina ja avuttomina vie­restä kun he hakkasivat setääni nuijillaan, kunnes hänen ihonsa oli niin täynnä naulojen jättämiä reikiä että hän oli muuttunut mustasta miehestä punaiseksi. Yhä vain he pieksivät häntä. Huomasin kauhukseni, että setäparka oli edelleen hengissä. Hän teki tuskallista kuolemaa silmät auki ja oli tietoinen kaikesta mitä hänelle tapahtui.

”Ettekö voisi ampua häntä? Eikö hän ole jo kärsinyt tarpeeksi?” huusin interahamwen miehille.

”Ei, sitä emme voi tehdä. Ei luotia voi haaskata tuol­laiseen torakkaan”, yksi heistä sanoi ja virnisti omahyväi­sesti aiheuttamalleen kärsimykselle. Sitten mies veti jotain esiin setäni auki raadellusta rinnasta; en tiedä mikä elin se oli. Käänsin katseeni, peitin silmät ja huusin.

”Antakaa sitten minun ampua hänet, jos ette itse suostu”, anelin. Armeliaampaa olisi ollut jopa viiltää hänen kurkkunsa auki.

Mies pudisti hitaasti päätään ja käveli minua kohti setäni runnellun ruumiin lysähtäessä viimein hyödyttö­mäksi läjäksi maahan. Rukoilin että sedän sielu oli lentä­nyt jonnekin, missä oli rauhallista.

Olin kuluneiden viikkojen aikana nähnyt monia kau­histuttavia asioita mutta olin hillinnyt itseni – osittain jotta Jean-Luc pysyisi rauhallisena ja osittain jotta oli­simme välttyneet paljastumiselta paetessamme paikasta toiseen. Jean-Luc ja pikkulapset, jotka minä ja Donata olimme poimineet matkan varrelta, olivat kaikki ymmär­täneet vaistomaisesti, että metelöinti oli vaarallista. Kuin ihmeen kaupalla kukaan heistä oli tuskin inahtanutkaan koko matkalla.

Mutta se mitä olin juuri todistanut, oli liikaa. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin nähnyt, kuinka omaa lihaani ja vertani teurastettiin. Viimeisetkin itsehillintäni rippeet murenivat ja huusin kovempaa kuin olin koskaan kuullut itseni huutavan. Lapset seurasivat esimerkkiä ja yhtyivät huutoon. Donata luhistui maahan ja oksensi. Hänen vat­sassaan ei ollut ruokaa; kouristukset toivat mukanaan vain verta ja sappinestettä.

Setäni pieksemistä johtanut mies astui lähemmäs. Hien ja tappamisen haju oli pökerryttävä. Katsoin hänen tummiin, adrenaliinin kiillottamiin silmiinsä enkä nähnyt niissä merkkiäkään inhimillisestä tunteesta. Hänen hapan hengityksensä haisi alkoholille. Yhdellä taitavalla viillolla mies sivalsi vatsani auki. Tunsin tahmean veren valuvan reisilleni mutta olin liian sokissa tunteakseni kipua. Hoin itselleni: minun on pakko nostaa Jean-Luc syliin, en saa joutua eroon hänestä.

Vajosin maahan ja olin jo liian heikko liikkuakseni. Tunsin käsien nostavan minut ja tiesin eltaantuneesta hajusta ja pehmeän lihan ja kovien luiden kosketuksesta, että minut oli heitetty kuolleiden ruumiiden joukkoon. Sitten kaikki musteni.

Suomentanut Anu Nyyssönen.