***

Tekstinäyte

Hän nosti yhden vaatekappaleistani valoa vasten ilmeisesti tarkastaakseen sen kunnon. Jo laskemassa olevan auringon valo tunkeutui vasemmalta korkeiden ikkunoiden rivin läpi valaisten valtavan holvisalin, jossa säilytettiin Henrik IV:n sisäoppilaitoksen oppilaiden vaatteita.

Kahden nunnan tehtävänä oli luetteloida ja varastoida vaatteeni: paidat, sukat, alushousut. Juuri nyt kohteena olivat alushousut, joita sisarista vanhempi tutkiskeli hämyisessä valossa.

Vahva ja ilkeä tunne valtasi mieleni. Häpeän ja suuttumuksen aalto.

Vanhempi nunna, jonka vastuulla oli kaikkien oppilaiden varusteiden tarkastus, laski alushousut meidän välissämme olevalle tiskille. Hän odotti, että nuorempi nunna ottaisi uuden vaatekappaleen matkalaukustani, joka oli avoimena pitkällä puleeratulla sileäpintaisella pöydällä.

Yhtäkkiä inhosin häntä koko sydämestäni.

Kuitenkin kasvot olivat tyynet ja sileät hänen kunnioitettavasta iästään huolimatta. Katse läpitunkeva ohuiden teräskehyksisten silmälasien takana. Liikkeet tahdikkaat ja säntilliset. Kaikki hänessä huokui tyyntä ja hyväntahtoista tehokkuutta. Hänen vastuullaan olivat Henrik IV:n lyseon oppilaiden vaatteet. Hän hoiti tuon tehtävän hymyillen ja arvokkaasti.

En voinut olla inhoamatta häntä.

Nuorempi ojensi hänelle taas yhden vaatekappaleen varusteistani. Tällä kertaa valkoisen puuvillapaidan. Nunna teki samat liikkeet: levitti paidan kasvojensa eteen todetakseen laadun tai kukaties keksiäkseen jonkin ennalta-aavistamattoman vian.

Tavanomainen toimenpide varmastikin, mutta se sai minut hyvin surulliseksi ja toivottoman apeaksi sekä tuntemaan itseni hylätyksi.

Olin 15-vuotias, ja Espanjan sisällissota oli hävitty.

"Meidän sota." Käytimme aina tuota possessiivipronominia tarkoittamaan sisällissotaa: "meidän sota", epäilemättä erottamaan se kaikista muista historian sodista. Kuinka todellakaan verrata sitä historian muihin sotiin? Ei tullut mieleenkään.

Neljännesvuosisataa myöhemmin, kun palasin lapsuuteni kaupunkiin, totista ja partaista Ernest Hemingwayta ihmetytti tämä ilmaus, jota edelleen käytimme. Nauttiessamme madridilaisravintolassa, El Callejónissa, sen tyypillisen lihapadan vahvoista ja herkullisista mauista joku kertoi sotajutun, joka herätti vanhoja muistoja.

"Shit!", Hemingway murahti. "Kaikki te sanotte samalla tavalla, sekä punaiset että valkoiset: meidän sota! Ikään kuin se olisi ainoa asia, ainakin kaikkein arvokkain, mikä teille on yhteistä… Jokapäiväinen leipänne todellakin… Teitä yhdistää kuolema, sisällissodan vanha kuolema…"

Ehkäpä meitä espanjalaisia ei yhdistänyt ainoastaan kuolema, minä ajattelin, vaan myöskin nuoruus, menneen ajan nuoruus ja sen into. Mutta epäilemättä kuolema ei ollut muuta kuin nuoruuden innon yhdet kasvot.

Näin minä sanoin itsekseni kaksikymmentä vuotta myöhemmin Madridissa totisen ja partaisen Ernest Hemingwayn vierellä.

Mutta Henrik IV:n valtavien mittasuhteiden salissa, jossa säilytettiin sisäoppilaitoksen oppilaiden vaatteet, olin 15-vuotias. Espanjan sisällissota oli hävitty. Aatonaattona, 23. helmikuuta vuonna 1939, olin saapunut Pariisiin vanhemman veljeni Gonzalon kanssa. Tulimme Haagista Jean-Marie Soutoun saattelemina kirjoittautuaksemme Henrik IV:n sisäoppilaitoksen oppilaiksi.