Tekstinäyte

Mies, joka ei enää kutsunut itseään Callumiksi, saapui Aberdeeniin lopettaakseen elämänsä. Hän halusi kuolla muttei oman käden kautta. Siinä minä astuin kuvaan. Hän halusi, että autan häntä näyttelemään hänen kuolemansa. Psykodraamassa. Kun tapasin Callumin, hän esitteli itsensä Alaniksi.

Se tapahtui kylmänä pilvisenä päivänä. Olin nukkunut myöhään ja luopunut aikeesta mennä rannalle. Kävin mielelläni rannalla. Talvellakin. Iltaisinkin. Mutten silloin kun oli märkää. Menin Union Streetille. Minulla ei ollut parempaakaan tekemistä. Kaupat olivat täynnä kulutushyödykkeitä, mutta ne pitkästyttivät minua. Kirjat. Äänilevyt. Aberdeenin kauppiaat eivät osanneet huomioida makumieltymyksiäni. Olin riippuvainen antikvariaateista, postimyyntiliikkeistä, ystävien lahjoista ja Edinburghin- ja Lontoon-matkoista. Asiat olisivat voineet olla huonomminkin. Olisin voinut asua Dundeessa, jossa vuokrat olivat halvemmat, mutta jonka keskusta oli todellinen painajainen kaikessa kaupallisessa latteudessaan. Aberdeen oli parempi: siellä oli ranta, Union Street ja öljynporauksen tuomaa rahaa. Jos Brighton oli etelärannikon San Francisco, Aberdeen oli Pohjanmeren Los Angeles. Oli tylsä lounasaika keskellä viikkoa, ja pubit olivat epätavallisen tyhjiä. Käytin tilaisuutta hyväkseni välttääkseni ystäviäni. Menin Grilliin, joka oli hyvin perinteinen kapakka. En ollut käynyt siellä aiemmin paikan legendaarisesta maineesta huolimatta. Kertoman mukaan Grillissä istuvat vanhat miehet eivät pitäneet naisjuomareista. Olin kuullut, että paikanjohto oli lykännyt loputtomiin naistenvessan laittamista. Se takasi, että kanta-asiakkaat saivat nauttia pääasiassa miehisestä seurasta.

Astelin vihamielisten katseiden keskelle. Alan keskeytti kirjan lukemisen, viittoili minut luokseen ja toivotti hyvää iltapäivää. Kuulin väärin hänen sanansa; kello ei ollut vielä puolta yhtä ja kuvittelin hänen sanoneen nimeni. Anna Noon. En tunnistanut Alania, mutta ajattelin, että hänen täytyi tuntea minut. Menin istumaan hänen viereensä. Hän nousi ylös ja meni ostamaan minulle lasillisen. Katsoin kirjaa, jota hän oli lukemassa. However Introduced to the Soles, Niall Quinnin, Nick Maciasin ja Nic Laightin uutta runoutta. Alan palasi mukanaan juomani ja uusi tuopillinen. Pyysin häntä lukemaan lempirunonsa kokoelmasta, ja hän lausui sisällysluettelon ulkoa.

Lisäsin tonicin giniin ja kohotin lasin huulilleni. Vanhoja miehiä liikkui silmieni editse. Heidän totisilta kasvoiltaan näkyivät uuden ajan vaatimukset. Kaupunki oli muuttunut. Öljy oli muuttanut sen. Vanhukset joivat hitaasti varjellen parhaansa mukaan eläkerahojaan ja muistojaan. Ennen kaikki oli toisin. Öljy oli kääntänyt heidän maailmansa ylösalaisin. Talojen hinnat olivat nousseet pilviin. Heidän lapsensa olivat muuttaneet pois. Näillä ei ollut enää varaa asua kaupungissa. Aberdeen oli muuttunut. En halunnut puhua. En halunnut Alanin puhuvan. Meillä oli molemmilla englantilainen korostus. Meistä kumpikaan ei työskennellyt öljynporauslautalla.

Join lasin tyhjäksi ja ehdotin siirtymistä johonkin aseman lähistön pubeista. Oli minun vuoroni tarjota. Alan sanoi, että voisimme mennä hänen luokseen. En tiennyt, oliko se ehdotus vai käsky. Hänellä oli Springbank-pullo. En tiennyt, mitä se oli. Campbeltownin mallasviskiä, Alan kertoi. Hänellä oli myös pullollinen giniä. Se kelpasi minulle. Ulkona satoi. Meillä kummallakaan ei ollut sateenvarjoa. Alan maksoi taksin Union Grovelle. Se ei ollut kaukana. Kumpikin isoista erillisistä taloista oli öljynporaajien suosiossa. Ulko-ovi kaipasi maalia. Portaat olivat lakaisun tarpeessa. Alanin asunto oli ensimmäisessä kerroksessa. Menimme sisälle. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Kaikkialla oli kirjoja. Eteisessäkin kirjahyllyt täyttivät kaikki seinät lattiasta kattoon. Kaikille kirjoille ei kuitenkaan riittänyt hyllytilaa. Kirjapinoja oli pitkin lattioita. Samoin kuin vanhoja sanomalehtiä. Alan vei minut olohuoneeseen. Hämmästyin huonekaluista, matoista ja verhoista. Ruskeaa nahkaa ja kromia. Ruskeaa plyysiä. Sinistä samettia. Joku oli käyttänyt asuntoon runsaasti rahaa. Vaikka väriyhdistelmät jättivät paljon toivomisen varaa, olin kateellinen. Jos kirjat vietäisiin pois, asunto olisi upea. Se oli paljon parempi kuin oma yksiöni.

Osoitin kirjoja, joita oli korkeissa pinoissa hyllyillä, pöydällä ja lattialla. Mitä tämä tarkoitti? Alan kertoi, että ne olivat salaisessa järjestyksessä. Sitten hän poistui huoneesta. Jalkojeni juuressa oli kirjeitä. Ne oli osoitettu Callum MacDonaldille, asunto 3, 541 Holloway Road, Lontoo. Alan palasi mukanaan viski- ja ginipullot sekä jäitä ja sitruuna. Hän oli järjestelmällinen, vaikka hänen asuntonsa oli sekaisin. Mitä hänellä oli yllään? Jos olisin tiennyt kirjoittavani hänestä myöhemmin, olisin tehnyt muistiinpanoja. Hän ei halunnut erottautua. Hänellä oli usein mustat levikset, nauhakengät, paita ja tumma takki. Koska oli kylmä, hänellä oli luultavasti V-aukkoinen villapaita. Hänellä oli monta sadetakkia, kaikki tummia. Hän oli luultavasti riisunut takkinsa ja villapaitansa heti sisälle päästyämme. Keskuslämmitys oli päällä, ja tuplaikkunat pitivät huoneet lämpiminä. Siemaisin giniä ja kysyin, mitä Alan teki. Hän kertoi lukevansa, ja kun hän olisi lopettanut lukemisen, hän kuolisi. Kysyin, miksi hän oli tullut Aberdeeniin. Hän kertoi perineensä asunnon ja sen mukana tulleet kirjat. Kun kysyin, olivatko hänen vanhempansa rikkaita, hän nauroi. Asunto ei ollut hänen perheensä peruja; sen oli omistanut vanhempi nainen, joka oli kiintynyt häneen. Alan potkaisi kirjapinoa ja kertoi olleensa Aberdeenissa vasta pari päivää. Hän halusi siivota asunnon, kirjat ärsyttivät häntä. Ehdotin Old Aberdeen -kirjakauppaa, yliopiston lähellä sijaitsevaa kirjatoria, joka oli erikoistunut käytettyihin laatukirjoihin. Hän nauroi. Hän aikoi lukea joka ainoan kirjan ennen kuin hankkiutuisi niistä eroon.

Alan poimi lattialta sinne potkaisemansa pokkarit. Valikoima Erich Frommin teoksia. Hän sanoi, että ne olivat roskaa. Hän luki kiireesti katkelmia Rakkauden vaikean taidon, Toivon vallankumouksen, Olla vai omistaa -kirjan ja Tuhoavan ihmisen esipuheista. Kussakin esipuheessa Fromm toisti itseään pyytäen anteeksi uudessa kirjassa ilmenevää vanhan kertausta. Hän puolustautui kuitenkin sillä, että toisto tarjosi välttämättömän viitekehyksen, joka auttoi lukijaa ymmärtämään uusimpaan teokseen sisältyvät tuoreet oivallukset. Alan kysyi, tunsinko Frommin tuotantoa. En tuntenut. Hän antoi Paon vapaudesta ja käski minun pitää sen. Hänellä oli RKP:n julkaiseman laitoksen englantilainen painos. Sen nimi oli Fear of Freedom, mutta teksti oli täysin sama kuin alkuperäisessä amerikkalaisessa painoksessa. Minulla on nyt molemmat painokset. Pian tapaamisemme jälkeen Alan alkoi viedä lukemiaan kirjoja Old Aberdeeniin. Kävin pari kertaa viikossa hakemassa Alanin sinne lykkäämät niteet.

Kysyin, minkä ikäinen Alan oli. Hän väitti olevansa 36 vuotta. Aluksi ajattelin hänen pilailevan. Ajattelin, että hän voisi olla kaksi tai kolme vuotta minua vanhempi. Tulimme hyvin toimeen keskenämme, mutta ehkä se johtui ginistä. Ei tuntunut siltä, että meillä olisi ollut 16 vuoden ikäero. Kysyin, haluaisiko hän harrastaa seksiä. Hän johdatti minut makuuhuoneeseen ja kysyi, saisiko hän sitoa minut. Olin vastahakoinen, kunnes hän lupasi olla satuttamatta minua. Hän sitoi käteni selän taakse. Hän pani siteen silmilleni ja peitti pääni hupulla. Hän käänsi minut vatsalleni ja kosketteli selkärankaani ja reisiäni. Hän kosketteli polvitaipeitani. Hän otti varpaani suuhunsa ja imeskeli niitä. Hän konttasi päälleni.