Craig Thompsonin haastattelu
CRAIG THOMPSON JA SARJAKUVATAITEILIJAN MENÚ
Craig Thompsonin sarjakuvaromaani Habibi on saanut toinen toistaan ylistävämpiä arvioita ja voittanut palkintoja laidasta laitaan. Sitä on sanottu koko taiteenlajin uudistajaksi, ja se nousi heti ilmestyttyään Yhdysvaltojen myyntilistojen kärkeen. Liken nopean toiminnan joukot saivat Thompsonin kiinni meren takaa ja kyselivät taiteilijalta, miten tällaisia kirjoja oikein tehdään.
LIKE: Mistä saat inspiraatiosi, ja minkälaisia genrejä tai tyylejä inspiraation lähteesi edustavat?
THOMPSON: Inspiraation lähteeni vaihtelevat jokaisen projektini mukaan, mutta sisällytän eräänlaisen ”dieetin” jokaiseen työpäivääni: aamuisin, syödessäni aamiaista, selailen taidekirjoja, uppoudun visuaaliseen maailmaan. Iltapäivällä, syödessäni lounasta, luen proosaa. Eli sarjakuvapiirtäjänä saan hyvin tasapainoista ravintoa.
Habibissa visuaalinen polttoaine oli enimmäkseen islamilainen taide – arabialainen kalligrafia, geometrinen muotoilu, arkkitehtuuri, kuviot ja koristeellisuus. Mutta tutkin myös vuosisadan vaihteen ranskalaisia taidemaalareita, kuten Jean-Leon Geromea, sekä Gustav Dorén klassisia kuvituksia. Kirjallisia inspiraationlähteitä olivat tietokirjat, kuten Karen Armstrongin Jumalan historia sekä Arundhati Royn Power Politcs.
LIKE: Millainen on luova prosessisi?
THOMPSON: Käytän naurettavia aikoja kirjoittamiseen ja editoimiseen ennen kuin edes aloitan lopullista piirrostyötä. ”Kirjoittaminen” ei ole aivan ideaali termi, sillä piirrän ja kirjoitan aina samanaikaisesti. Aluksi työskentelen summittaisten hahmotelmien parissa – tarinan alusta loppuun – ja sitten alan editoida. Heitän pois satoja sivua, kirjoitan niitä uudelleen, työstän lukemattomia uusintaversioita. Habibin kanssa tämä prosessi kesti täydet kaksi vuotta, enkä millään keksinyt lopetusta. Ratkaisin ongelman alkamalla piirtää lopullisia kuvia, ja toivoin lopetuksen ilmaantuvan siinä piirtäessäni. Eli aloin kirjoittaa Habibia lokakuussa 2004, mutta piirtämisen aloitin lokakuussa 2006.
Kesällä 2009 aloin lähestyä kolmea viimeistä kappaletta, enkä vieläkään tiennyt, miten tarina loppuu. Niinpä pidin tauon piirtämisestä ja keskityin ainoastaan kirjoittamiseen ja onnistuin säveltämään kymmenen vaihtoehtoista loppua ennen kuin löysin oikean.
Kaiken kaikkiaan kirjan piirtäminen vei neljä vuotta. Ja päivät, joina piirrän, ovat paljon rakenteellisempia kuin päivät, joina kirjoitan. Kirjoittaminen on abstraktimpaa ja siihen kuuluu paljon edestakaisin vaeltelua ja itsekseen puhelua, ja joinakin päivinä on vain tuotteliaampi kuin on ollut kuukauteen. Piirtäminen on paljon konkreettisempaa – päivän päätteeksi pöydällä on viimeistelty kuva. Käytän aamut piirtämiseen ja iltapäivät saman sivun tussaukseen. Habibin tein tällä tavalla, sivun päivässä – paitsi jotkut sivut vaativat kolmekin päivää ennen kuin ne olivat valmiita.
LIKE: Kumpi tulee ensin: tarina vai kuva?
THOMPSON: Ne alkavat aina kuvista. Habibin kohdalla Dodolan ja Zamin hahmot ilmaantuivat luonnoslehtiöni toiselle sivulle kuin annettuina, ja tunsin välittömästi velvollisuudekseni kertoa heidän tarinansa. Eli ensin kerään kuvia ja sitten alan tutkia ideoita ja tarinoita niiden takana.
LIKE: Kumpi koet olevasi enemmän: tarinankertoja vai visualisti?
THOMPSON: Vaistoni sanoo ”visualisti”, koska en näe itseäni tarinankertojana samalla tavalla kuin esimerkiksi Marjane Satrapi on. Olen kömpelö sanojen kanssa ja paljon sulavampi piirtäessäni. Ja siltikään piirustukset yksinään eivät pidä mielenkiintoani yllä. Piirrän palvellakseni tarinaa, jolloin itse kuva katoaa. Liike ja taika löytyy peräkkäisten kuvien välistä.