Äiti ja tytär, Amerikka ja Iranin pitkä varjo

Amerikkalaistunut iranilaistyttö Jasmin palaa Kaliforniaan äitinsä kotitaloon suremaan isänsä kuolemaa. Hän löytää äitinsä Lilin vanhan häävalokuvan, muttei tunnista kuvassa olevaa miestä. Lili ei suostu puhumaan menneisyydestään Jasminille, sillä hyvän iranilaistyttären ei sovi udella vanhempiensa vaiheista. Myöhemmin Lili alkaa kuitenkin lähettää Jasminille kasetteja, joissa hän kertoo hämmentävän tarinansa. Hän uhrasi entisen elämänsä ja pakeni Iranista Saksaan ja Yhdysvaltoihin. Lili joutui maksamaan päätöksestään kovan hinnan, ja se repi häneen haavan, jota ei parantaisi mikään aika tai etäisyys.

Rankkaa kritiikkiä Norjan Nobel-komiteantoimintaa vastaan

Norjalaisen lakimiehen ja rauhanaktiivin Fredrik S.Heffermehlin mukaan Alfred Nobelin testamentissaan
ilmaisema tahto ei ole toteutunut. Kansainvalisen politiikan demilitarisointi, sivistynyt yhteistyö kansojen
välillä, sitoutuminen oikeusvaltion periaatteisiin sekä oikeudenmukaisuus olivat tärkeitä arvoja, kun Nobel
perusti rauhanpalkinnon yli sata vuotta sitten.

Nobelin rauhanpalkinto on tänään vain nimi. Todellisuudessa siitä on tullut osa Norjan parlamentin omaa palkitsemisjärjestelmää. Poliitikot, jotka uskovat sotilasvoimien olevan ensisijainen väline kansainvälisten asioiden ratkaisemisessa, eivät ole oikeita tahoja myöntämään palkintoa, jonka tavoitteena on aseriisunta. Kirja sisältää historiallisia dokumentteja salamyhkäisten valiokuntien ja komiteoiden käymistä keskusteluista.

Klassikkotutkielma ihmisten julmuudesta
lajitovereitaan kohtaan

Brittiläinen filosofi ja historioitsija Jonathan Glover tutkii
ihmisen käsittämätöntä julmuutta. Miksi sodat syttyvät?
Kuinka kansanmurhat ovat mahdollisia? Mikä saa
diktaattorit lahtaamaan omia kansalaisiaan, kansalaiset
toisiaan ja kansakunnat toisia kansakuntia?

Tragikoomisia esimerkkejä siitä minkälaista vammaisena olo Suomessa pahimmillaan on.

Kelan pääjohtajaksi valittiin entinen ministeri, jonka mielestä vammaiset tarvitsevat enemmän päivähoitoa kuin henkilökohtaista apua. Suomalainen poliisi ei tunnista vammaisiin ihmisiin kohdistuvaa syrjintää. Insuliinisurmien jälkeisissä keskustelussa media keskittyi laitosten henkilökuntaan ja jätti henkensä edestä pelkäävät vammaiset huomiotta. Suomi lykkää vammaisten ihmisoikeussopimuksen ratifiointia yhä kauemmas tulevaisuuteen, vaikka kysymys piti olla parista vuodesta.

Vammaiset ihmiset halutaan pitää marginaalissa. Heidät sidotaan nippuun, vaikka heidän tarpeensa eroavat toisistaan. Kukaan ei ole niin vaikeasti vammainen, ettei osaisi päättää itse omista asioistaan.

Vammaisten ihmisoikeusjärjestö Kynnyksen puheenjohtaja Amu Urhonen kertoo kirjassaan tragikoomisia esimerkkejä, minkälaista vammaisena olo Suomessa pahimmillaan on. Kirjan lopussa on lista toimenpiteitä, joita itsenäisen elämän toteutuminen vaatii.

Perustavia kysymyksiä Intian nykydemokratiasta.

Arundhati Roy raottaa esseissään maailman suurimman demokratian, Intian, kääntöpuolen. Hän osoittaa, miten hindunationalismin ja 1990-luvun alun talousuudistusten tie purkautuu vaarallisesti. Jäljittäessään Intian epävarmaa tulevaisuutta Kuuntelen heinäsirkkoja kysyy perustavia kysymyksiä demokratiasta – poliittisesta järjestelmästä, jota on pidetty ”olemassa olevista vaihtoehdoista parhaimpana” ja jota ei siksi ole kyseenalaistettu tai korjattu.

Arundhati Roy on kansainvälisesti tunnettu intialainen kirjailija ja aktivisti, jota kiinnostavat sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo. Roy sai Bookerin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1997 romaanistaan Joutavuuksien jumala.

 Millaisiin sanakäänteisiin institutionalisoitunut muukalaiskammo kätketään?

Poliitikot olettavat, että suomalaisten enemmistö pelkää maahanmuuttajia eikä halua näiden ”tulvivan” maahan. Kilpaillakseen ”kansan” huomiosta maahanmuuton vastustajien kanssa he koventavat kielenkäyttöään ja sanovat sen, mitä todella ajattelevat. Tuloksena on, mediajulkisuuden asenteiden kärjistyminen. Hallan vaara -pamfletin ydin on tämän epäkeskustelun noidankehä.

 Mitä kukakin siis sanoi, ja millaisiin sanankäänteisiin institutionalisoitunut muukalaiskammo kätketään? Hallan vaara tarttuu maahanmuuttopuheeseen konkreettisten esimerkkien avulla.

Pamfletin kirjoittaja Jussi Förbom on vapaa toimittaja ja Amnestyn Suomen osaston puheenjohtaja. Hänestä suomalaisessa maahanmuuttokeskustelussa sietämättömintä on se, että se sivuuttaa täydellisesti todelliset ihmiset, joita se koskee.

Elokuvanakin nähtävä uskomaton tositarina "Kellokosken Prinsessan" elämästä.

Prinsessa kertoo Kellokosken mielisairaalassa lähes koko elämänsä ajan asuneen Anna Lappalaisen elämästä. Vuonna 1896 syntynyt Lappalainen sairastui jo nuorena skitsofreniaan. Pian hänelle kehittyi voimakas ja koko elämän ajan kestänyt harha, jonka mukaan hän oli kuninkaallinen, Prinsessa.

Prinsessa eli harhansa mukaan niin johdonmukaisesti kuin se oli mahdollista. Vaikka häntä hoidettiin lähes kaikilla aikakauden hoitomenetelmillä (muun muassa tartuttamalla häneen malaria), hän ei parantunut, vaan uskoi olevansa kuninkaallinen. Loppujen lopuksi hoitohenkilökuntakin hyväksyi jossain määrin hänen harhansa ja jopa eli siinä mukana. Prinsessa oli mielisairaudestaan huolimatta eräänlainen voittaja. Hänen annettiin lopulta elää erilaisena, omassa harhassaan. Vuonna 1995 Kellokosken sairaalan puistoon pystytettiin Prinsessan muistomonumentti.

"Elämä on lopulta vain tarina ja me olemme sen kertojia"

Vascon ystävä Juan on kadonnut Latinalaiseen Amerikkaan. Vasco jäljittää Juania Nicaraguaan, saarelle nimeltä Ometepe. Paikka näyttäytyy Vascolle myyttisenä satujen saarena, se on kuin Mikä-mikä-maan saari, jossa tarinat ovat juuri niin tosia kuin niiden antaa olla ja ihminen juuri se kuka hän kertoo olevansa. Vanhaa ystäväänsä etsiessään Vasco tapaa koko joukon uusia ja  pääsee osalliseksi suureen seikkailuun, joka ottaa pohjakosketuksen Nicaraguan väkivaltaisesta historiasta. Hänestä tulee sankari pakon edessä.  

Javier de Isusi (s.1972) on tunnustettu espanjalainen piirtäjä. Matkustettuaan vuoden ympäri Latinalaista Amerikkaa hän alkoi piirtää omiin kokemuksiinsa perustuvaa sarjakuvaa. Se kasvoi neliosaiseksi sarjaksi, jota julkaistaan useissa Euroopan maissa. Like julkaisi viime syksynä Maattoman Juanin matkojen ensimmäisen osan Marcosin piippu.

Sveitsi on Suomen kokoinen maa, jotakuinkin samassa maailmankolkassa. Siellä suuri osa ihmisistä käy kerran kuukaudessa äänestämässä, joka vuosi. Sveitsissä ovat käytössä sitovat kansanäänestykset ja kansalaisryhmät voivat tehdä aloitteita laeiksi. Siellä myös edustuksellinen demokratia voi hyvin.

Suorasta demokratiasta on kyse, kun säädettävä laki alistetaan kansalaisten hyväksyttäväksi tai hylättäväksi. Sekin on suoraa demokratiaa, kun kansalaisryhmä laatii lakialoitteen, jonka kohtalosta päätetään kansanäänestyksessä. Silloin kansan mielipide ei ainoastaan opasta vallankäyttäjiä vaan tarpeen tullen ohittaa heidät. Mutta mitä sveitsiläiset ajattelevat toistuvista kansanäänestyksistä? Muuttaako äänestysvastuu kansalaisten suhtautumista politiikkaan? Millaisia suoran demokratian välineitä on olemassa, ja miten niiden käytöllä on muutettu maailmaa?

Onko vanhemmilla oikeus päättää, saako vammainen lapsi syntyä?

Geneettinen teknologia on niin pitkällä, että meillä on mahdollisuus valita minkälaisia lapsia hankimme tai jätämme synnyttämättä. Pitäisikö seurauksia pelätä? Teos pureutuu tämän hetken ajankohtaisimpaan eettiseen kysymykseen.

Vuonna 2002 kuuro pariskunta käytti lisääntymiseensä spermaa, jonka heidän perinnöllisesti kuuro ystävänsä oli lahjoittanut. Pariskunta halusi kuuron lapsen. Heidän mielestään kuurous ei ole vamma vaan erilaisuutta. Jonathan Glover tutkii tunteita herättävää ajatusta geneettisestä valinnasta ja etiikasta, kun valinta tehdään muusta kuin lääketieteellisistä syystä, ihmisen jalostamiseksi ”paremmaksi”.

Kauniisti ja selkeästi kirjoitettu kirja on tarkoitettu kaikille, joita kiinnostaa ihmiskunnan tulevaisuus.