Yksi aikamme merkittävimmistä intellektuelleista, historioitsija ja poliittinen keskustelija Tony Judt kuoli perjantaina 6. elokuuta 62-vuotiaana ALS-lihasrappeumatautiin. Cambridgessa väitellyt britti teki uransa molemmin puolin Atlanttia, ja hänen viimeiseksi professuurikseen jäi New York Universityn Euroopan-tutkimuksen oppituoli. Hänen merkittävin teoksensa oli vuonna 2005 ilmestynyt tuhatsivuinen Postwar: A History of Europe Since 1945, jonka muuan historioitsijakollega totesi olevan "paras aiheesta koskaan kenenkään kirjoittama kirja – nyt ja tulevaisuudessa". Tony Judtin viimeiseksi kirjaksi jäi tämän vuoden maaliskuussa ilmestynyt Ill Fares The Land: A Treatise On Our Present Discontents, joka käsittelee hyvinvointivaltion rappiota ja keinoja sen elvyttämiseksi. Like julkaisee kirjan suomeksi helmikuussa 2011.
Kuluvan vuoden aikana Tony Judt on muistellut elämäänsä New York Review of Booksin sivuilla. Lehden numerossa 12 hän käsittelee suhdettaan sanoihin ja kirjoittamiseen, joiden hän kokee taantuneen nykyisessä keskustelussa. Hän päättää esityksensä koskettavasti:
"Nykyään surkea kielenkäyttö kielii älyllisestä epävarmuudesta: kirjoitamme ja puhumme kehnosti, koska emme luota siihen, mitä ajattelemme, emmekä hevin myönnä sitä yksiselitteisesti ("Se on vain minun mielipiteeni..."). Sen sijaan, että kärsisimme "uuskielen" vallasta, meitä uhkaakin "epäkieli".
Olen näistä puolista tietoisempi nyt kuin koskaan aiemmin. Hermostosairauden kourissa kadotan ripeästi sanojeni hallinnan, vaikka suhteeni maailmaan on enää yksin niiden varassa. Ajatusteni hiljaisuudessa niitä syntyy edelleen tiukan kurinalaisesti ja entiseen malliin leveällä skaalalla – näkymä ulkona on yhtä runsas kuin aina ennenkin – mutten enää pysty välittämään niitä kovin helposti. Vokaaliäänteet ja sibilanttikonsonantit luiskahtavat suustani muodottomina ja sekavina jopa läheisen yhteistyökumppanini korvissa. Äänilihakseni, luotettava alter egoni kuudenkymmenen vuoden ajalta, rappeutuu. Kommunikointi, esiintyminen, vakuuttelu: nyt ne ovat heikoimmat valttini. Koska ajatukset kääntyvät sanoiksi, kommunikointi on pian minun ulottumattomissani ja minulle jää vain sisäisten pohdiskelujeni retorinen maisema.
Vaikka nykyään suhtaudun myötätuntoisemmin niihin, jotka ovat tuomittuja hiljaisuuteen, halveksin edelleen sekavaa kieltä. Kun en enää kykene vapaasti puhumaan, arvostan enemmän kuin koskaan sitä, kuinka elintärkeää kommunikaatio on tasavallalle: se on paitsi keino elää yhdessä myös osa yhdessä elämisen merkitystä. Se sanojen rikkaus, jossa vartuin, oli julkista tilaa omasta ansiostaan – ja juuri huolella vaalitut julkiset tilat meiltä nykyään kipeästi puuttuvat. Mitä tulee tilalle, jos sanat ränsistyvät? Meillä kun ei ole mitään muuta."
