Toimittaja soitti ja kysyi muun muassa,  tuleeko siitä, mitä tapahtui WSOY:n ja Sofi Oksasen välillä, ennakkotapaus. Muuttuuko siis jonkinlaiseksi käytännöksi, että kun kirjailija ilmaisee julkisesti tyytymättömyytensä tai yhteistyö rakoilee, kustantaja sanoo kirjailijalle hyvästit?

Ajatus tuntuu mahdottomalta. Oletetaanko,  että kustantajat ovat vain odottaneet tilaisuutta, että joku uskaltaa lempata hankalan kirjailijan helvettiin, ja sen jälkeen portti on auki ja kaikki muut rohkaistuvat toimimaan samoin? Elääkö jossain sellainen usko, että kirjailijat ovat lähtökohtaisesti oikukkaita kusipäitä, joita kustantajat joutuvat sietämään pakon sanelemina?

Kuvittelisin ennemminkin, että tällä tapauksella on päinvastainen vaikutus. Kirjailijan ja kustantajan hyvä suhde korostuu.  Kustantajan on pakko skarpata ja pitää huolta omistaan. Jos kirjailija ei mielestään tule kohdelluksi hyvin tai jos yhteistyössä on mitä tahansa säröjä, ongelmia ei välttämättä niellä siitä vaan. Tilanne, johon kollega Bulevardilla on joutunut, pistää miettimään: olemmekohan täällä aina olleet kirjailijan luottamuksen arvoisia? Jos maailma jossain vaiheessa muuttuu sellaiseksi, että kirjailija voi itse myydä tekstejään sähköisessä muodossa, kyseenalaistuu kustantajan rooli. Jos emme ole työssämme hyviä emmekä välttämättömiä, meitä ei kaipaa kukaan.