***

Elomme vaelluksen keskitiessä ma harhaelin synkkää metsämaata polulta oikealta poikenneena.

Dante, Jumalainen näytelmä
(Suom. Eino Leino)

Kun olin seitsemäntoista ikäinen, tein kahden toverini kanssa kanoottiretken pohjoisen Ontarion erämaiden halki. Matkasimme yksinämme, pelkästään omien taitojemme varassa, mukanamme vain kanootti ja pieni varasto kuivamuonaa. Emme olleet kovinkaan tottuneita vaeltajia, mutta hyvin vakuuttuneita siitä, että selviäisimme matkasta omin voimin. Luotimme omaan arviointikykyymme ja pariin hyviä karttoja. Viiden vuorokauden kuluttua meidän oli kuitenkin myönnettävä, että olimme auttamattomasti eksyksissä. Tutkimme karttojamme, käännyimme takaisin tulosuuntaamme, mutta mistään emme löytäneet etsimiämme maamerkkejä. Vuolaiden virtojen alue ja vesiputous eivät olleet siellä, missä niiden olisi kuulunut olla, ja saavuimme järvelle, jonka ei olisi pitänyt olla siellä, missä se nyt oli. Harhailimme ympäriinsä oudossa maisemassa, missä kartoistamme, kekseliäisyydestämme ja kaikista muista avuistamme, joilla olimme kerskailleet ei ollut pienintäkään apua.

Kun sitten kolmenkymmenenseitsemän vuoden iässä vajosin vaikeaan depressioon, oli kokemus hyvin samankaltainen kuin tämä kanoottiretki. Myös nyt olin joutunut eksyksiin vieraassa maastossa. Maisema, jonka kohtasin oli pelottava, mutta myös oudolla tavalla kaunis. Kaikki tutut maamerkit olivat kadonneet näkyvistä. Yhtäkkiä tie katkesi esteisiin, joiden ei olisi kuulunut olla siellä. Niistä kartoista, joihin olin tottunut luottamaan ei ollut mitään apua niillä seuduilla, missä nyt kuljin. Mutta kaikkein pahinta oli, että en edes tiennyt eksyneeni. Ja jos en itse sitä ymmärtänyt, miten joku muu olisi voinut ymmärtää ja auttaa minua?

Vaikeissa tilanteissa olin aina turvautunut buddhalaisiin harjoituksiini, mutta tällä kertaa vaikutti siltä, kuin tämä ei riittäisi, kuin uskonnollani ei olisi varsinaista kiinnekohtaa siihen, mitä nyt olin käymässä läpi. Depressio oli riistänyt elämästä kaiken sen, mikä teki sen elämisen arvoiseksi, eikä edes henkisistä harjoituksistani löytynyt minkäänlaista osviittaa. Uskonnoilla ja henkisillä opeilla ei näyttänyt olevan paljoakaan sanottavaa siitä, mitä depressioon ajautuminen merkitsee.

Tämä ei ole kovinkaan yllättävää, kun ottaa huomioon, miten usein henkisyyden avulla pyritään pekenemaan arkitodellisuutta, ja miten tuo henkisyys sitten yritetään rakentaa kaiken maallisen ylittävän todellisuuden, transsendenssin varaan. Ja kaikkein vähiten depressiossa on kysymys ylimaalliseen todellisuuteen kohoamisesta. Päinvastoin, kyseessä on tunne maan mutaan ja liejuun juuttumisesta ja voimattomuudesta nousta tästä mudasta kuin lootuskukka, mikä niin usein toistuu henkisissä opeissa innoituksen metaforana.

Mutta minä olen aina luottanut elämäkeskeiseen henkisyyteen, joka ankkuroituu todellisuuteen ja voi tarpeen vaatiessa porautua sen ytimeen. Joten jatkoin henkisiä harjoituksiani etsien tapaa, jolla voisin sisällyttää harjoituksiini kaiken sen, mitä minulle oli tapahtumassa. Lopulta ymmärsin, että depression alaspäin suuntautuvassa liikkeessä pystyinkin entistä vankemmin ankkuroitumaan omaan elämääni, ja että tällainen keskelle elämää asettautuminen loi suurenmoisia mahdollisuuksia avautua, oppia ja kasvaa ihmisenä.

Henkinen tie, jota seuraan on zen-buddhalaisuus. Lopulta koin, että voin antaa henkisten harjoitusteni laajentua sisällyttämään koko depressioni, ja ymmärsin, että muutkin voivat tehdä samoin — riippumatta heidän omasta henkisestä suuntautumisestaan.par