Yhtäkkiä porraskäytävän valo sammui. Oviaukosta tihkui pikkuisen valoa. Valo näytti todella inhottavalta. Käärmeeltä, hän tuumi, joka luikerteli ulos, heitä kohti. Hän näki Johnnyn profiilin. Johnny oli kääntynyt häneen päin. Johnnylla ei tunnu olevan enää yhtä hoppu. Häntä pelottaa yhtä paljon kuin minua. Gerda kuuli asunnosta ääntä. Lukaalista. Ei mikään vaatimaton asunto, hän ajatteli. Ääni kuulosti nyyhkytykseltä tai syvältä hengenvedolta. Se tihkui ulos sähkökäärmeen mukana. Siinä se taas tuli. Nyt kuului jotain muutakin, ehkä pitkä kiljaisu. Siinä oli ahdistusta. Hän tiesi, mitä ahdistus oli.
— Onpahan ainakin kotona, Johnny sanoi matalalla äänellä.
Äänestä kuulsi hermostuneisuus. Sanoissa oli reteyttä, mutta ääni sabotoi sanat. Niin oli aina, ääni merkitsi kaikkea, paljasti kaiken. Johnny ei liikahtanutkaan. Gerda meni hänen ohitseen ja veti ovea pistoolinpiipulla enemmän auki. Ilkeä valo voimistui, muttei häikäissyt häntä. Hän näki eteisen, tuoli siellä, pieni pöytä täällä, jotakin kauempana seinällä, katossa kristallikruunu. Sellaista hän oli odottanutkin, kristallikruunu jo eteisessä. No, eteinen vaikuttikin yhtä suurelta kuin hänen oma asuntonsa. Suunnilleen viidentoista metrin päässä oli huone, josta hän näki vähän kulmaa. Hän näki välähdyksen, joka tuli huoneen ikkunasta. Sielläkin oli sähkövalo, vielä himmeämpi kuin eteisessä. Taas he kuulivat äänen, joka ei ollut täysin inhimillinen. Mikä sitten oli inhimillistä.

Hän oli joutunut työssään jo arvioimaan asiaa uudelleen. Se osoittautui vaikeammaksi kuin poliisikorkeakoulussa oli kerrottu. Ihmisyys esiintyi monessa eri hahmossa. Käärinliinoja. Huutoja. Siinä se taas tuli. Se tuntui vastatuulelta. Se esti häntä liikkumasta.
— Ei helvetti, Johnny sanoi, astui hänen ohitseen ja jatkoi pari askelta peremmälle eteiseen.
Huuto tuli Johnnya vastaan, heitä kumpaakin vastaan. Enää siinä ei ollut mitään inhimillistä. Gerda astui askeleen eteenpäin, vastatuuleen. Hän vajosi pimeyteen. Hän ei nähnyt enää mitään. Valoa ei enää ollut. Hän eläisi pimeydessä iäisyyksiin. Ja se oli kaikkein pahinta. Että hän eläisi.
— Erik! Erik!?
Hän kuuli naisen huudot omien kirkaisujensa välissä. Hän oli edelleen painajaisessa. Sen pohjalla. Nainen seisoi haudan reunalla ja yritti huutaa syvälle sen uumeniin, hänelle. Ja hän oli kuullut sen. Huudot olivat kiskoneet hänet taas ylös. Niin siinä oli käynyt.
— Erik, oletko kunnossa? Erik?
Ja niin hän oli taas tässä maailmassa. Luojalle kiitos painajaisista, hän ajatteli. Ne sallivat herätä helvetistä oikeaan elämään. Mikä helpotus. Ole iloinen, poju, että olet elossa. Syvyyksissä on pimeää.
— Olen… ihan kunnossa, hän sanoi.
Angela pyyhki hänen otsaansa. Hän tiesi hikoilevansa kuin sika. Sekin kuului painajaisiin. Kovaa työtä. Kuntotreeniä helvetissä.
— Mahtoi olla helvetillinen uni, Angela sanoi ja jatkoi otsan pyyhkimistä. Angela kiroili suhteellisen harvoin, mutta joskus parempaa sanaa ei ollut.
— Taisin nähdä unta omista hautajaisistani, Winter sanoi ja laski kätensä vaimon kädelle.
— Siinä laskettiin arkkua.
Angela ei sanonut mitään. Winter tunsi nyt, että hänen oma kätensä oli hyvin kylmä ja Angelan hyvin lämmin. Kaikki veri oli syöksynyt linkoon, joka oli olevinaan hänen sydämensä. Vielä pari tällaista unihirviötä, niin hän tarvitsisi verenpainelääkitystä.
— Tuntui kuin olisin sokeutunut, hän sanoi.
— En ole ikinä nähnyt sellaista pimeyttä. Hän katsoi Angelaa.
— Jos pimeyden nyt voi nähdä. Minä kuitenkin näin sen. Hän kuuli oman äänensä. Se kuulosti hyvinpieneltä, etäiseltä.
— Syvyyksissä oli mustaakin mustempaa. Ja sitten en nähnyt enää mitään. Angela nyökkäsi. — Sellaista Larsilla on nyt, Winter sanoi.
— Hän ei näe enää.

Unissa ei ole käsikirjoitusta, se niistä tekee unia. Ne ovat täyttä improvisointia. Mutta hänen unensa pohjautui todellisuuteen. Vasta joitakin päiviä sitten, tai ehkä viikkoja sitten, he olivat haudanneet Lars Bergenhemin. Vasta kuukausia sitten. Hän oli ollut vanhempana rikoskonstaapelina Lääninrikospoliisin jäljitysosastolla Göteborgissa lähes koko sen ajan, jolloin Erik Winter oli toiminut saman osaston rikoskomisariona. Pian viisitoista vuotta. Pitkiä vuosia, lyhyitä vuosia, kauniita vuosia, rumia vuosia. Tämä vuosi oli ollut ruma, kauhea. Bergenhem oli elänyt, ja sitten hän oli kuollut. Hän oli painunut syvälle pimeyteen. Sananmukaisesti painunut pinnan alle. Winter oli pidellyt Bergenhemin elotonta ruumista itseään vasten. Kauhea minuutti. Ja sitten, minuuttien päästä, tuntien, päivien, viikkojen päästä, Winter oli ollut kuin puuduksissa, mutta kaikesta huolimatta elossa. Ja he kaikki olivat nähneet Bergenhemin vaipuvan multiin arkussaan.

Näky oli tullut Winterin uniin. Hän oli syyttänyt itseään. Häneltä oli jäänyt jotakin sanomatta, tekemättä. Jäänyt sanomatta Larsille. Se asia oli pidätellyt häntä, ehkä suorastaan estänyt. Oli ollut sekunti, tai minuutti, jolloin hän, Winter, olisi voinut tehdä kaiken tekemättömäksi. Pieni hetki maan päällä. Hän oli palannut hetkeen ajatuksissaan. Se esiintyi hänen unissaan. Toisaalta hän tiesi, että unet jättäisivät hänet rauhaan. Se alkoi valjeta hänelle nyt. Hän eli, kun taas toinen oli päättänyt elämänsä, ja jollakin lailla Bergenhemin kuolema oli vapauttanut hänet. Sekin alkoi valjeta nyt. Kuluneen kauhean vuoden aikana hän oli käynyt läpi jonkinlaisen elämänkriisin, senkin hän nyt ymmärsi. Hän oli ollut menossa jotakin kohti, tai pois jostakin, pystymättä estämään liikettä. Se oli yksityinen helvetti, helvetti jota hän oli alkanut rakentaa itselleen ja läheisilleen: Angelalle, parhaalle ystävälleen ja myös vaimolleen sen jälkeen kun heidät oli vihitty iloisin menoin Costa del Solilla, ja kahdelle lapselleen, Elsalle ja Lillylle. Hyvä jumala. Hän oli ollut kaivamassa omaa hautaansa. Hän oli kärsinyt pahasta päänsärystä pitkän aikaa. Mystisestä migreenistä. Ehkä. Se oli hävinnyt sillä hetkellä, kun hän oli pitänyt Bergenhemin ruumista vasten omaansa.

Eikä ollut palannut. Varmuuden vuoksi hän oli tutkituttanut itsensä, oli lopulta suostunut siihen. Kallon läpivalaisuun. Kasvaimia ei ollut, ei hyviä eikä pahoja. Ei tulehduksia aivoissa, ei muita kuin se jonka hän oli itse kehittänyt itselleen, kuumeisen matkan ei-minnekään. Joten Bergenhemin kuolema oli antanut hänelle elämän takaisin. Kun hän oli ajatellut niin ensi kertaa, se oli kuulostanut melodramaattiselta, naurettavalta, paatokselliselta, mutta totta se oli. Täysin totta. Bergenhem oli vapauttanut hänet, ja kaikkein paskamaisinta oli, että Winter tiesi tulevansa Bergenhemin kuoleman johdosta taas likimain onnelliseksi. Hän ei ollut enää melkein kuollut mies. Hän jatkaisi elämäänsä, ja työtään. Bergenhemin kuolema oli vapauttanut heistä jokaisen. Kaikki hänen lähimpänsä jäljitysosastolla olivat hortoilleet elämänsä suurkriiseihin samaa matkaa. Jälkeenpäin hän oli ymmärtänyt, ettei se ollut mitenkään tavatonta. Pitkään yhteen hitsautuneessa yhteisössä kriisit kehittyivät yhteisöllisesti, tosin jokaiselle omalla tavallaan. Jos yhdellä alkoi mennä päin helvettiä, kaikilla meni päin helvettiä, mutta eri tavoin. Hän itse oli kai ollut kaikkein eniten syypää. Hän oli näyttänyt huonoa esimerkkiä. Hän oli päällikkö. Mutta nyt kaikki sellainen oli loppu. Hän oli saanut elämänsä takaisin. Lisää melodraamaa.