Isoisäni Jaan

Isänpuoleinen isoisäni Jaan Soosaar oli 23-vuotias, kun 1800-luku vaihtui 1900-luvuksi. Hän oli kotoisin per­heestä, jossa elämään suhtauduttiin vakavasti. Jaanin isä Jaak ei ollut varakas mies, pikemminkin päinvastoin, mutta uskoi vakaasti totuuksiin, joita herrnhutilainen herätysliike oli kylvänyt virolaisten maille yli sadan vuo­den ajan ja jotka olivat muokanneet merkittävästi täkäläi­sen talonpojan maailmankuvaa. Tuntuisi liioittelulta kut­sua isoisän lapsuudenkotia Viljandimaalla Kõpun pitäjän liepeillä tilaksi. Hän varttui pienessä talossa, joka toimi myös veljesseurakunnan rukoushuoneena.

Muistan isoisän hyväntuulisena miehenä, joka touhusi mielellään lastenlastensa kanssa, kertoi tarinoita, leikki, perehdytti maatöihin. Kuuden tai seitsemän ikäisenä poikasena pitelin hänen rinnallaan auran kurkea, jotta tempoilevat sahrat pysyisivät vaossa, ja opin heittämään kylvövakasta siemeniä keväiselle pellolle sujuvalla ranne­liikkeellä. Hän opetti minut valjastamaan hevosen rattai­den eteen, ja vaikka luokin sovittaminen aisaa tukevaan vetorahkeeseen tuotti aluksi vaikeuksia, onnistun lopulta siinäkin. Kun ajattelen isoisää vuonna 1900, näen nuoren miehen, joka haluaa saavuttaa elämässään jotain ja uskoo, että uusi vuosisata tarjoaa päättynyttä paremmat mahdol­lisuudet jokaiselle, jonka päässä muhii suuria suunnitelmia.

Ja suunnitelma hänellä oli. Ei mikään ennenkuulu­maton tai ällistyttävä, mutta epäilemättä suurisuuntainenmaalaispojalle, jolla ei niukkojen kotiolojen vuoksi ollut toivoa saada taloudellista tukea ammattiopintoihin mak­sullisissa kouluissa. Lisäksi isoisälle oli pienestä pitäen selvää, että maanviljelys ja karjankasvatus kuuluvat hänen tulevaisuuteensa. Ennen kuin suunnitelmat toteutuisivat, hänen täytyisi kuulla kyllä-sana eräältä tytöltä, jonka isä piti omaa, tuolloisen mittapuun mukaan varsin suurta tilaansa muutaman kymmenen virstan päässä Sürgave­ressä.

Kun Maali Kerem oli Kooklan laidunmaan kivellä istuessaan luvannut odottaa Jaania ja vielä vakuudeksi suudellut tätä, isoisän suurin huoli oli selätetty. Hän lähti Venäjälle opiskelemaan maataloutta. Isoisä kertoi usein tarinoita Venäjän-vuosiltaan, ihmeellisistä sattumuksista, joita hän siellä näki ja koki sekä omalaatuisesta suhtautu­misesta työhön ja työn tuloksiin eli Venäjän meiningistä, kuten hän sitä kaikkea kutsui. Olin valitettavasti niin pieni, etten osannut tehdä eroa Tulan, Rjazanin ja Tam­bovin välillä enkä edelleenkään tiedä tarkemmin, missä Sisä-Venäjän kartanossa tai kartanoissa hän kartutti ja täydensi tietojaan ja taitojaan. Tärkeimpänä hän piti käy­tännön työtä ohjaajan opissa, mutta kurssitodistuksen saa­minen edellytti lisäksi alan kirjallisuuden lukemista, kir­joitelmien kirjoittamista ja muistaakseni myös vaativien tenttien läpäisemistä.

Maali piti sanansa ja häitä vietettiin pian Jaanin palat­tua kotimaahansa. Kotivävyn rooli ei ilmeisesti ollut aivan se, mitä isoisä olisi halunnut. Nuoripari jätti historiallisen Sakalan maakunnan, jonka mullassa isänpuoleisen suku­puuni juuret kulkevat niin syvälle kuin niitä voi seurata – lyhimmillään 1700-luvun jälkipuoliskolle, pisimmillään saman vuosisadan alkuun, suuren Pohjan sodan jälkeisiin sekaviin aikoihin saakka. Maali ja Jaan muuttivat Har­jumaalle Pohjois-Viroon. Isoisän onnistui päästä Saluta­gusen kartanon meijeristiksi, ja siellä, Hagerin pitäjässä, syntyivät heidän ensimmäiset lapsensa. Elämä eteni nou­sujohteisesti. Isoisä eteni pehtoriksi, palkkajohtajaksi, joka vastasi peräjälkeen kolmen suuren tilan hoitamisesta: ensin vähän aikaa Laitsessa, sitten pidempään Hatussa Harju-Ristin pitäjässä ja lopuksi vuoden pari Kiltsissä Läänemaan maakunnassa.

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Jaanilla ja Maalilla oli neljä lasta, viides tulossa. Ikä ja lapsiluku pelastivat isoisän rintamalta, mutteivät reserviläispalve­lukselta. Hän kävi rakentamassa kapearaiteista rautatietä Paiden ja Tamsalun välille. Maailmansodan jälkeen alkoi Viron vapaussota. Isoisän ei yli 40-vuotiaana tarvinnut tarttua siinäkään aseeseen, mutta elämä Kiltsin kartanon pehtorin talossa päättyi varsin lyhyeen ja vaihtui aivan uudenlaisiin haasteisiin. Maauudistus avasi mahdollisuu­den siirtyä palkollisesta oikeaksi isännäksi. Isoisä käytti tilaisuuden hyväkseen täynnä intoa ja suuria toiveita.

Suomentanut Petteri Aarnos.