1990

Terry Hewitt ei ollut ikinä pelännyt yhtä paljon. Hän oli kauhuissaan, koska oli alasti. Häneltä oli riisuttu kaikki mistä hänet voisi tunnistaa, hänet voitaisiin kuopata ja hän katoaisi jäljettömiin.

Terry oli ollut pidätettynä Chilessä, hän oli nähnyt Sowetossa kun naisen kaulassa poltettiin bensalla valeltu autonrengas ja katsellut mellakkaa Port-au-Princessä, mutta vapistessaan nyt alasti auton takakontissa matkalla Glasgow’n laitamille hän oli pelon lamaannuttama.

Hän uikutti kyyryssä polvet leukaa vasten tietoisena siitä miten toivottoman suojaton oli. Hän ei voinut peittää edes sukuelimiään: kädet oli sidottu selän taakse ja tiukat solmut puristivat ranteita. Takakonttiin levitetty muovilakana kirveli ihoa. Karkea säkkikankainen huppu vaikeutti hengittämistä ja nieluun liimautuvat kuidut saivat hänet yökkäilemään.

Niskalihaksia jomotti. Hänet oli kuristettu tajuttomaksi. Silmiä kirveli, niistä oli ratkennut verisuonia.

Hänen kimppuunsa oli käyty takaapäin, kun hän seisoi yksin pienessä hiprakassa talonsa etuportailla.

Siihen asti ilta oli ollut mainio. He olivat juhlineet Kevinin kanssa kirjansa julkaisua. Kustantajan ennakko tuskin kattoi heidän kulujaan, mutta iso valokuvateos teksteineen ei ollut halpa tehdä. Juuri Kevin Hatcher ehdotti, että he lunastaisivat koko 200 punnan sekin ja lähtisivät kasinolle. He vetivät ylleen vähiten ryppyiset pukunsa ja hermoilivat, pääsisivätkö sisälle niistäkään huolimatta.

He olivat pukeutuneet liiankin hienosti. Oli torstai-ilta, joten joka toinen asiakas oli uhkapeluri, eivätkä nämä prameilleet tyylillä, kunhan pääsivät ovimiehen ohi. Näkyi kuluneita kenkiä ja nuhruisia pikkutakkeja. Kaksi kiinalaisnaista haalistuneissa silkkitakeissa istui selkä suorana, tuijotti ilmeenkään värähtämättä krupieerin käsiä ja teki nopeita päätöksiä. Kukaan ei juhlinut voittoa hymyilemällä tai kiljumalla riemusta, paitsi Kevin ja Terry. Tosi pelurit suhtautuivat voittoon levottomasti, suoristivat pelimerkkipinoaan ja silmäilivät pöytää kärsimättömänä.

Oli selvää, että Terry ja Kevin olivat pelkkiä harrastelijoita. Terry joi viskikolaa ja Kevin siemaili limsaansa. He hävisivät jonkin aikaa ja perääntyivät sitten arkuuttaan ison voiton jälkeen. He olivat aloittaneet 200 punnalla ja päätyivät 204:ään. He ostivat havannalaissikarin baarista, polttelivat sitä ja katselivat, kun uhkapelurit keskittyivät kuulan liikkeisiin ja yrittivät tahdonvoimalla voittaa.

Kasinon äänet palasivat elävästi mieleen takakontissa maatessa. Terry seisoi taas vierekkäin Kevinin kanssa, krupieerit pyyhkivät pelimerkkejä mustiin samettisiin aukkoihin, totiset pelurit nakuttivat toiveikkaina vihreää verkaa ja rulettirattaan hurina säesti tappioiden tasaista rytmiä.

Kevin oli ehtinyt julkaista jo useita kirjoja, mutta tämä olisi Terryn ensimmäinen näkyvä tulos vuosien työstä. Kirjan voisi laittaa hyllyyn, ja kun maailma murjoisi ja usko alkaisi loppua, sen  selkää voisi sivellä, toisin kuin laatikollista kellastuneita lehtileikkeitä.

Lämmin toveruuden tunne väreili mielessä vielä silloinkin kun Terry seisoi talonsa ulko-ovella, huojui ja sohi avainta lukkoon. Jostain poikkeavasta kertoi vain outo haju, ummehtunut tupakkainen henkäys, joka osui vasempaan korvaan. Sitten käsivarsi puristui kaulan ympäri ja painoi kaulavaltimoa. Verkkokalvolla leimahti valkoinen valo, ja hän pyörtyi.

Palatessaan tajuihinsa hän oli takakontissa. Ymmällään, kuka hänet oli siepannut ja miksi. Ensiksi hän epäili Keviniä – ehkä tämä oli jokin mielipuolinen pila – mutta Kevin ei ikimaailmassa veisi hänen vaatteitaan. Alastomuus ei luvannut lainkaan hyvää.

Miettiessään syytä sieppaukselle hän kävi läpi illan tapahtumia. Rahat eivät olleet hänellä, vaan Kevinillä. Vaikka rahat olisivat jääneet hänelle, sieppaajan ei olisi 200 punnan takia kannattanut tappaa ketään, sillä ainakin takakontin tilavuuden perusteella tämän auto oli iso. Hän etsi vihjeitä menneisyydestään. Viimeisen kahden vuoden aikana hän oli ollut Angolassa, Liberiassa, Libanonissa, New Yorkissa, Glasgow’ssa. Mutta hän oli kokenut toimittaja, joka ei osallistunut eikä sekaantunut paikallisiin tapahtumiin edes silloin kun mieli olisi tehnyt. Mihinkään selkkaukseen ei vaikutettaisi tappamalla hänet.

Tappaa hänet kuitenkin aiottiin. Eikä apuun tulisi kukaan.

Mieleen palasi 15-vuotias sotavanki. Poika räpytteli vaaleanruskeita silmiään Angolan paahtavassa keskipäivän auringossa, tällä oli sinimusta iho ja uupuneesta katseesta kuvastui kauhu. Poika laahusti alistuneena tomuista metsätietä kohti teloituspaikkaa, jotta ruumis ei jäisi vankilan lattialle murhaajien siivottavaksi. Poika polvistui teloittajiensa eteen, ja katse sinkoili ympäriinsä etsien apua vielä silloin kun luoti lähti aseen piipusta. Terry oli haastatellut juutalaisten kansanmurhasta henkiinjääneitä: nämä toivoivat vielä karjavaunuissa, etteivät olisi matkalla kuolemanleirille ja tyytyivät sen vuoksi odottamaan.

Sen toivon varaan teloittaja laski. Toivo oli teloittajan paras apulainen.

Terry ei laahustaisi tomuista metsätietä eikä polvistuisi tappajan eteen. Hän luopuisi toivosta, katsoisi totuutta silmiin ja laatisi suunnitelman, odottaisi hetkeä, jota voisi hyödyntää.

Suomentanut Juha Ahokas.