Paddy oli kuljeskellut lounastunnillaan sunnuntain hiljentämässä kaupungissa näykkien folioon käärittyjä keitettyjä muniaan ja vältellen visusti kioskeja ja niiden makeishyllyjä. Hän ripusti duffelitakkinsa koukkuun oven viereen ja vei keltaisen kangaskassinsa lähettien penkin alle. Kassi oli ollut hänellä jo pari vuotta ja hän piti siitä. Hän oli kirjaillut siihen bändien nimiä, ei juuri niiden bändien joita hänellä oli tapana kuunnella, vaan sellaisten joita halusi ihmisten luulevan hänen kuuntelevan, joten siinä komeilivat Stiff Little Fingers, Exploited ja Squeeze.

Nurkasta lähettien penkiltä Paddy näki koko kolmekymmentä metriä pitkän avoimen toimituksen ja huomasi heti jos joku nosti kätensä tai huusi lähettiä toimittamaan jonkin asian. Hän liu'utti takapuoltaan kiiltävällä tammipenkillä päästäkseen Dubin viereen.
"Miten menee?"
"Mä vihaan viikonloppuvuoroja." Dub vilkaisi ylös musiikkilehdestä jota oli lukemassa. "Rauhallista."

Paddyn katse skannasi huoneen nostettujen käsien tai etsivien katseiden varalta. Kukaan ei halunnut mitään. Hän huomasi peukalonkyntensä kovertavan naarmua jonka hän oli tehnyt puuhun. Hänestä oli hauska vetää kynttään pehmeää puunsyytä pitkin ja kuvitella tulevaisuuttaan aikuisena sanomalehtinaisena: tyylikäs jakkupuku ja avokkaat, kiire tekemään isoa juttua tai viettämään iltaa Press Clubilla. Hän kiiruhtaisi penkin ohi, huomaisi naarmun ja muistaisi miten hänen uransa oli alkanut.

Murray Farquarson, jota myös Beast Masteriksi kutsuttiin, huusi toimistostaan: "Meehan? Onko se täällä?"
"On se", huusi Dub ja tönäisi hänet menemään.

Paddy nousi ja huokaisi vastahakoisen näköisenä, niin kuin he kaikki kun heitä huudettiin tekemään jotakin. Hän mutisi hiljaa: Voi ristus, justhan mä helvetti pääsin sisään, ja laahusti Farquarsonin ovelle salaa mielissään siitä, että tämä oli kutsunut juuri häntä. Farquarson kutsui Paddyä nimeltä aina kun halusi jotakin tehtävän muiden huomaamatta. Hän luotti Paddyyn, koska tällä ei ollut sidoksia kehenkään, kukaan ei ollut valmentanut Paddystä apuria itselleen, koska kaikki olettivat ettei hän olisi talossa pitkään. He eivät olisi tienneet mistä jutella hänen kanssaan, vaikka olisivatkin halunneet värvätä hänet itselleen, koska hän ei pitänyt urheilusta eikä lukenut Hugh McDermidin runoja. Toimittajilla oli paljon kummia luuloja naisista. Paddyn piti aina jäädä ylitöihin ja nostella painavia laatikoita vain näyttääkseen että viitsi ja jaksoi. Toimituksen muut naiset olivat Nancy Rilani ja Kat Beesley. Kat oli oikea uutistoimittaja joka oli opiskellut yliopistossa ja ollut töissä englantilaisessa sanomalehdessä ennen paluutaan Skotlantiin. Nancy oli isorintainen, italialaista syntyperää oleva nainen, joka kirjoitti Lukijan ongelma -palstan vastaukset ja suurimman osan jokaviikkoisesta Naisten sivusta. Hän ei puhunut koskaan Paddylle eikä Heather Allenille, joka oli osa-aikainen harjoittelija, tuskin vilkaisikaan heihin. Hän karttoi naisten seuraa ylipäätään ja antoi ymmärtää että seurusteli mieluummin miesten kanssa, koska heitä oli helpompi käyttää hyväksi. Kat oli ylpeä. Hän pukeutui aina pitkiin housuihin, piti hiuksensa hyvin lyhyinä ja istui jalat harallaan. Hän tuijotti Paddyn rintoja aina kun vaivautui puhumaan tälle. Paddy ei oikein tiennyt mitä hänestä olisi pitänyt ajatella.

Paddy tiiraili pimeään toimistoon jossa Farquarson istui pöytänsä ääressä selailemassa Brian Wilcoxia käsitteleviä lehtileikkeitä. Hän oli laiha, kulmikas, levoton mies joka eli teellä, sokerilla ja viskillä. Hän ei nostanut katsettaan kuullessaan Paddyn olevan ovella.
"JT on jossain täällä. Etsi hänet käsiisi heti. Aloita kanttiinista."
"Selvä pyy, pomo."
Wilcoxin jutussa oli tapahtunut uusi käänne, muuten häntä ei olisi pyydetty etsimään uutispäällikköä.