Tie täynnä tomua Reynard Carterin matkapäiväkirjat − päivä nolla − Palava kartta. Jokaisen eepoksen, kuten kaverini Jack aina sanoi, − pitäisi alkaa palavasta kartasta. Niin kuin elokuvissa. Helvetinmoiset lieskat korventamassa maailmaa hiileksi. Se on paras juttu kaikissa noissa vanhoissa leffoissa, hän sanoi − kun näet sen vanhan pergamenttikartan keskustan… tummuvan, tummuvan, ritisevän, rypistyvän, kunnes se äkkiä vain… viuh.

Siinä on teille Jack. Jos kysyi, mitä hän halusi syntymäpäivälahjaksi, hän kertoi haluavansa räjähdyksen. Jack oli sekopää, mutta selaillessani Kirjaa eteenpäin, yhä nopeammin jokaisen sivun ruokkiessa sisälläni kasvavaa kauhua ja kunnioitusta, ajattelin hänen sanojaan. Ajattelin jumalia ja tragedioita, legendoja ja tarinoita, elokuvia, joiden alussa raottuivat muinaisten aikojen tarut. Veliinisivut käteni alla häilähtelivät valossa, joka ei kuitenkaan ollut tulta, pikemminkin maanalaisen holvin loisteputkien kalpeaa sinistä; ja jos jossakin paloi, se oli pääni sisällä, ymmärryksen, ilmestyksen liekki.
Siitä huolimatta minusta tuntui, että millä hetkellä tahansa ympäröivä maailma hukkuisi lieskoihin ja tuhkaan, paljastaisi sisuksissaan lymyävän, kuin johonkin kaameaan Hollywood-pätkään väsätyn verisen näytelmän, ääniraidalla ryskyisi ja kalskahtelisi kirkumisen ja sodan äänien lävistämä musiikki.

Kirja. Löin sen kiinni. Mieleeni oli hiipinyt epäilys. Kirjan ulkopuoli, nahkainen, halkeillut ja kulunut selkämys, oli paksu ja tumma, oudoilla sineteillä kohokuvioitu: Silmää muistuttava kuvio, ympyrä soikion sisällä, mutta ulkoreunalla neljä pienempää puoliympyrää kello kolmessa ja yhdeksässä sekä kello viidessä ja yhdessätoista. Sen kanssa limittäin mutta sivussa oli suorakulmio. Ympäröivän kohokuvioinnin kehys näytti aivan lattialla lojuvilta varastetuilta rakennuspiirustuksilta, ja vilkaisu ympäri holvia vahvisti epäilykseni: se täsmäsi.
Pitkä, suorakaiteen muotoinen huone, ovi perällä oikeanpuoleisessa nurkassa. Paksumpi vasemmanpuoleinen seinä, kuten asiaan kuului, koska se oli yläpuolisen rakennuksen kantava seinä. Kaksi seinälohkoa työntyi esiin noin jalan verran molemmilla sivuilla huoneen viimeisen kolmanneksen kohdalla, aivan kuin alkuperäinen päätyseinä olisi jossain vaiheessa kaadettu ja huonetta pidennetty kätkössä olleen tilan verran. Aivan perällä pikkuruinen alkovi, jonka olin löytänyt korkean lasiovisen kirjahyllyn takaa, tuskin havaittavissa varastetuissa piirustuksissa, koska se oli piirretty lyijykynällä musteella tehtyyn luonnokseen.

Omatuntoani kolkutti hieman katsoessani kasoittain Aristotelesta ja Nostradamusta ja Molièrea ja ties ketä lojumassa lattialla, jonne olin lykännyt ne voidakseni hilata jykevän kirjahyllyn pois paikoiltaan. Hauraita, mittaamattoman arvokkaita artefakteja yliopiston Erikoiskokoelmasta, kirjoja, jotka opiskelijan piti kuitata ohjaajansa nimellä ja tutkimuksen aiheella ja jotka toi yläkerran lukusaliin kuraattori, laski ne hellävaroin pöydälle vaahtomuovisille tuille, hapertuvia sivuja, joita oli käännettävä äärimmäisen herkästi, tunnustellen, etteivät ne murenisi tomuksi ajattelemattomien sormien välissä. Ja minä olen käsitellyt niitä kuin pokkareita, jotka joku oli sysännyt lattialle siirtäessään huonekaluja.
Mutta Kirjaan verrattuna ne olivat arvottomia; ne olivat pelkkää tomua.
Pyyhin otsalleni valunutta verta ja avasin kirjan uudestaan, ensimmäiseltä sivulta.

Kaikkeuden kirja Kaikkeuden kirja, kuten benediktiinit sitä keskiajalla kutsuivat, uskoen sen olevan Deuksen oma versio jonkun suurherttuan tuntien kirjasta − noista seremonioita ja meditaatiota tunti tunnilta ja päivä päivältä, viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta kuvaavista teoksista, munkkien kynttilänvalossa musteella kirjaamista, kirkkailla väreillä veliinille piirretyistä, haalealle mutta sävykkäälle, ei puhtaanvalkoiselle vaan kellastuneelle, ruskealle, ihon, maan, puun, vanhojen luiden, muinoin eläneiden väriselle. Prinssit ja kuninkaat tilasivat näitä kirjoja, niiden tekeminen käsin kesti vuosia ja jätti jälkeensä kumaraisia selkiä ja kouristuneita käsiä sekä hiipuvaa näköä. Benediktiinit sanoivat, että itse Jumala tilasi sellaisen teoksen ainoalta enkeliltä, joka sai luvan astua verhon tuolle puolen, nähdä Hänen kasvonsa ja kuunnella Hänen sanojaan sekä merkitä ne muistiin.
Heidän mukaansa patriarkka Enok, joka käveli Jumalan kanssa ja nousi taivaaseen tullakseen enkeli Metatroniksi, oli tehnyt tämän kirjan mestarinsa käskystä, ja se sisälsi Jumalan oman sanan jokaisesta ikuisuuden hetkestä, lopullisen ohjekirjan sille, joka uskalsi elää Hänen käskyjensä mukaan, täysin, ehdoitta. Mutta kukaan ei ollut kyllin täydellinen viettääkseen niin harrasta elämää. He kielsivät Kirjan olemassaolon tässä maailmassa, sanoivat sen löytyvän vain Ikuisuudesta, missä henki vapautui lihan heikkoudesta.

− Kaikkeuden kirja, isäni oli sanonut. − Isoisäsi lähti etsimään sitä muttei koskaan löytänyt. Eikä hän olisi voinutkaan: se on myytti, utopistinen ajatus. Sitä ei ole olemassa.
Muistan vienon hymyn hänen kasvoillaan, ilmeen, jonka luulisin toisinaan leviävän kaikkien vanhempien kasvoille heidän nähdessään lastensa toistavan heidän omia hullutuksiaan. Katse, joka sanoo kyllä, me kaikki ajattelemme noin sinun iässäsi, mutta kun olet vanhempi, usko minua, ymmärrät kyllä, että maailma ei toimi noin. Olin tullut kysymään häneltä niistä myyttisistä tarinoista, joita minulle oli kerrottu, Carterin perheen oletetuista ikivanhoista salaisuuksista, ei vain luurangoista vaatekaapissa vaan mystisellä riimukirjoituksella kaiverretuista luurangoista valeseinäisissä kaapeissa, jotka kätkivät sisäänsä pimeitä, syvälle, syvälle maan alle johtavia tunneleita.
− Mutta Reynard-setä sanoi, että kun isoisä oli Lähi-idässä− − Reynard-setä on vanha kettu luita ja ytimiä myöten, isäni sanoi. − Hän on loistava tarinankertoja, mutta et tosiaankaan saa… niellä hänen juttujaan karvoineen päivineen.

Muistan olleeni järkyttynyt, ymmälläni. Olin nuori, niin nuori, etten ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että kaksi aikuista, joihin luotin varauksettomasti, voisivat uskoa aivan eri asioihin. Isäni ja hänen veljensä Reynard − olin saanut nimeni setäni mukaan − eivätkö he tienneetkin ihan kaiken? Hehän olivat aikuisia. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että heidän vastauksensa kysymyksiini saattaisivat olla täysin ristiriidassa keskenään.
− Totta kai sinun tulisi kuunnella isääsi, oli Reynard-setä sanonut.
− Totta puhuen sinun ei pitäisi uskoa sanaakaan siitä, mitä minä sanon. Olen perin juurin epäluotettava, kun kyse on Kirjasta. Ja hän katsoi minua silmiin täysin vilpittömänä… ja iski silmää.
− Melkein yhtä huono kuin sistersiläiset, hän sanoi. Sistersiläiset haukkuivat benediktiinejä houkiksi. He olivat melko varmoja siitä, että Kirja oli olemassa tässä maailmassa, mutta pelkäsivät sitä kuin itseään paholaista. He tuomitsivat käsikirjoituksen pirullisimmaksi mustan magian oppaaksi, Kirjaksi kuolleiden nimistä, jokaisen koskaan eläneen tai tulevaisuudessa elävän olennon − ihmisen, enkelin, paholaisen. He viittasivat Raamattuun, Tooraan ja Koraaniin, kristittyjen apokryfisiin kirjoihin sekä juutalaiseen ja islamilaiseen legendaan… Eikö Ilmestyskirjassa puhuta Jumalan kirjurin tekemästä kirjasta, Elämän kirjasta, joka sisältää nimiä, jotka eivät ole pelkkiä ristimänimiä vaan todellisia ja salaisia nimiä, nimiä, joihin niiden omistajien oli vastattava, kun heidät kutsuttiin Jumalan valtaistuimen eteen? Mutta jos tämä oli tarkoitus panna täytäntöön maailmassa vasta lopunaikoina, mistä Salomo sitten sai tietää kaikkien dŽinnien nimet? Noihin aikoihin poltettiin roviolla ikäneitoja, kasviparantajia ja kätilöitä. Uskottiin, että maailma oli pimeyden repimä. Pelättiin tiedon turmiollisuutta. Niinpä sanottiin, että Elämän kirjasta täytyi olla kopio, synkkä vastakappale, jonka itse Lucifer oli tehnyt ennen lankeamistaan, kun hän oli ollut Jumalan oikea käsi. Ja he sanoivat, että ehkäpä hän oli kirjoittanut siihen Jumalan oikean nimen. Ehkä hän lankesi juuri siksi. Jos niin oli, he kuiskasivat, tuon kirjan avulla saattoi haastaa jopa Kaikkivaltiaan ja sitoa Hänet uhkarohkean kuolevaisen tahtoon.

Mutta ainoa sidos, joka minua tällä hetkellä huoletti, oli revitystä hihasta improvisoitu kääre, joka tyrehdytti verenvuodon vahingoittuneesta kädestäni. Jos olin ollut ajattelematon käsitellessäni Erikoiskokoelman muita kirjoja, jos olin ollut kovakourainen kiskoessani kirjahyllyn pois edestä paljastaakseni pölyn tahriman lasin, jonka takana oli alkovi − kuin umpeen maalattu ikkuna tai museon seinään upotettu papin mörskä tai salakuljettajan salainen kellari − olin ollut sitäkin huolellisempi imukahvan ja timanttikärkisen leikkurin kanssa leikatessani ympyrän alkovin edessä olevaan lasipaneeliin. En silti olisi ikinä odottanut, että se jysähtäisi pirstaleiksi ja paiskaisi minut takaisin huoneen poikki. Minulla oli onnea. Vain yksi sirpale, joka oli tunkeutunut syvälle oikeaan kämmeneeni suojatessani sillä kasvojani, oli ollut tarpeeksi iso vahingoittaakseen muutakin kuin ihon pintaa. Muut sirpaleet olivat viiltäneet pieniä haavoja, aika monia tosin, mutta suurin osa oli pelkkiä pintanaarmuja. En voinut käsittää, miksi hyllyssä oli ollut niin korkea paine, että se oli mennyt pirstaleiksi välittömästi sinetin rikkoutuessa. Tämä oli kuitenkin pientä verrattuna kirjaan, joka lepäsi suolaympyrän Sisällä.