On vaativa tehtävä kuljettaa viesti perille tähän maailmaan. Silloin joudun paljastamaan itseni. Ahdistaa soittaa jollekin ja puhua hengistä. Matkani tässä vaiheessa olin avannut suuni vain omalle aviomiehelleni, joka kunnioitti ja kannusti oman polun kulkemiseen. Hirvitti laajentaa reviiriä ja panna itsensä likoon ulkopuolisille.

Eikä minulle lopulta jäänyt muuta vaihtoehtoa.
Eräänä syysiltana minun oli pakko ottaa yhteyttä tuttuun mieheen. Muistin hänet erityisen järkevänä
henkilönä. Suorastaan älykkönä. En voinut kuvitella keskustelevani hänen kanssaan henkien olemassaolosta.

Olin tuolloin jo 40-vuotias ja synnyttänyt muutama kuukausi aikaisemmin iltatähden. Tuoksuva nyytti makasi
imetyksen jälkeen kainalossani lämpimästä maidosta huumaantuneena. Vauvan raukea katse pysähtyi
yhtäkkiä ilmaan ja aktivoitui paikalleen kuin hän olisi nähnyt siinä edessään jotain tai jonkun. Lapseni hymyili
hetken tuolle jollekin ja sitten unihukka vei sulottareni.

Huoneessani ei ollut valoa, mutta ovi oli auki käytävään, jossa hohteli lempeä iltahämy. Pienokaiseni uuvahti
levollisena rintaani vasten, tunsin hänen lämpimän hengityksensä tuulahduksena ja jäin kuuntelemaan sinisen hetken havinaa.
Huoneessa liikkui joku, joka etsi kuuntelijaa. Rohkaisin
itseni jo tuttuun tapaani.
– Mitä asiaa, pikkuinen?

Seurassani iltasyötön sinisessä hämäryydessä liikuskeli poikasielu. Hänellä oli terveisiä rakkaalle isälleen,
jolla oli suuri juhla juuri tuona kyseisenä iltana. Tunsin isän. Tiesin perheen esikoisen kuolleen traagisesti alle kouluikäisenä, mutten ollut tullut ajatelleeksi sitä lähes itsestään selvää mahdollisuutta, että tämä saapuisi asioineen minun luokseni. Jälkikäteen ajatellen se on varsin loogista, mutta minä en koskaan odottanut näitä lapsisieluja kumppaneikseni. En kaivannut, en pyytänyt enkä arvostanut omalaatuista työtehtävääni. Hädin tuskin kuitenkin hyväksyin sen, ja elin sen kanssa jo jokseenkin
sovussa.

Maailmasta poissiirtyneen pikkumiehen energia alkoi liikuttaa sormiani. Hiljakseen niveleni liikahtelivat,
annoin sormenpäiden nousta ja laskea sen erityisen tuntemuksen voimasta, jonka yhteys näkymättömään
maailmaan mahdollistaa meille herkkävaistoisille. Oliko kyseessä kuurojen kieli? Miten voisin muistaa sormien liikkeet?

Yhtäkkiä toiminta pysähtyi. Hän oli valmis. Avasin silmäni.
Käsivarteni ja sormeni sojottivat hauskasti suoraan valaistun oviaukon edessä mustana silhuettina. Niistä
muodostui tunnistettava kuvio. Varjokoira. Ensin liikkuivat sen korvat ja kuulin yksinkertaisen, viiltävänkauniin
viestin.
– Hei, hei, isä.
Sydämeni liikahti ilosta ja kivusta yhtä aikaa. Kuollut poika tervehti isäänsä. Hätä keinot keksii. Luovuus
ja mielikuvitus siivittävät ihmisnahkoille sopivan ja ymmärrettävän ratkaisun. Sormistani muodostuneen
koiran suu avautui samalla tavalla haukahdellen kuin isien lapsilleen tekemät varjokuvat.
– Hei, hei, isä.
Ei muuta.

Sitten hän oli jo kadonnut. Huoneen pimeydessä ei enää liikahdellut mikään; oli tavallinen, hiljainen iltahetki
vanhassa puisessa kansakoulussa, jonka seinät saattavat ulkolämpötilojen nopeasti vaihdellessa naksua
ja rapsahdella. Kaikki oli jälleen niin normaalia kuin olen todellisuuden ymmärtänyt olevan.
Olin syvältä sielustani kosketettu.

Nousin sängystä ja kävin kertomassa tapahtumasta miehelleni. Ääneen puhuminen auttaa paremmin säilyttämään mielenrauhan, vaikka paljastaakin henkisen alastomuuteni. Lapsen liikuttava kontakti nostatti kyyneleitä pitkin iltaa. Tuo pieni ihminen halusi osallistua isänsä ammatilliseen huippuhetkeen, vaikka olikin jo siirtynyt henkimaailman puolelle. Esikoisena hän jakoi perheen onnen. Koetin soittaa juhlakalulle, mutten
tavoittanut häntä illan humusta. Jätin soittopyynnön, ja sain myöhemmin yhteyden tuohon järkevään, lämminhenkiseen mieheen, joka itki vuolaasti onnesta. Hän halusi kuulla tapahtuman sekä puhelimessa että kasvokkain. Ja itki itkemästä päästyään kiittäen sydämensä pohjasta. Kiitollisuus täytti hänen sielunsa, vaikkei hän uskonut henkien olemassaoloon. Tähän hän uskoi. Isä sai yhteyden poikaansa. Poika sai yhteyden isäänsä.

Tapahtumaan kiteytyi sellainen ikuisuuden hengähdys, joka jää osallisten mieleen kuin tatuointi ihoon. Ehkä
juuri tuo elämän ja kuoleman kohtaamisen lumoava kauneus sysäsi minut eteenpäin matkallani.

Lakkasin katsomasta televisiota, vaikka teinkin edelleen sinne töitä. Aina tilaisuuden tullen istuin vain
äänettömän hetken äärellä. Aloin pitää siitä, sen salaisuuksista, sen kuiskauksista. Levottomuuteen taipuvainen, vilkasliikkeinen sieluni selvästi janosi rauhaa ja tankkasi hiljaisuudesta itselleen ravintoa. Ja seikkailua.
Sitä oli totisesti tulossa!

Koitti vuosi 2007, ammuimme raketteja taivaalle Pienen Pyhäveden rannalla, joimme kuohuviiniä suoraan
pullon suusta, ja minä tein kokosta sinkoavan kipinäsuihkun alla uudenvuodenlupauksen.
– Nyt minä olen valmis. Avautukoon portti näkymättömään maailmaan. Minä astun siitä sisään. Tapahtukoon
se, mikä tapahtuakseen on.
Se tapahtui.