Mainostoimisto Totuus sijaitsi keskikaupungilla, historiallisesti arvokkaan kahdeksankerroksisen kivitalon kahdessa kerroksessa. Talossa oli useita firmoja ja ala-aulassa yhteinen reception. Sisäänkäynti
yöravintola Studio Gomorraan oli talon kulmalla, se muodosti
näkyvimmän ja tunnetuimman osan liiketaloa.

Koska talon yritykset olivat trendikkäitä ja tyylitajuisia, tulijoista huolehdittiin hyvin. Kataja ajoi ajokkinsa pääsisäänkäynnin eteen, ja välittömästi sisältä riensi nuori hallivahti. Kataja astui ulos ja heitti avaimet pojalle. Tämä ei saanut koppia, ja avaimet kilahtivat kadulle. Vitun rähmäkäpälä. Vartija ei vastannut vaan poimi avaimet ylös. Ja varokin ettei tuu skraadeja, pelle.

Poika lähti ajamaan autoa kohti tallia. Samassa Kataja näki toisen
auton lähestyvän – toimitusjohtaja Bergmanilla oli hopeanharmaa
maasturi, jonka mittasuhteet ja ulottuvuudet olivat omaa luokkaansa. Sisusta muistutti paremminkin lentokoneen ohjaamoa ylimitoitettuine tietotekniikoineen. Kataja oli joskus ristinyt auton überkyrväksi. Touché, oli ollut Bergmanin kommentti siihen.

Bergman astui autosta. Missäs apina on? Stikkaamassa mun bilikaa.
Helvetti, mitä nyt? Joku mies mätkähti yläkerroksista katuun aivan heidän viereensä. Kataja ja Bergman kätkivät säikähdyksen rutiininomaisesti, kun toinen vahtimestari riensi ripeästi paikalle receptionista. Menkää sisään, mä hoitelen tämän. Mies käänsi ruumiin kengänkärjellään ja tarttui kännykkään. Hän ilmeili miehille osoittaakseen tylsistymistään näiden juttujen hoitamiseen.

Jalava, niinpä tietysti, Bergman totesi. Se urpo vai? Jep. Bergman vippasi autonavaimensa kännykkään puhuvalle aulavahdille ja purjehti tarmokkaana sisään. Kataja katsahti Jalavan siniseksi muuttuneita
kasvoja. Mies oli pudonnut korkealta, mutta mikään paikka ei
ollut revennyt. Verta ei ollut kadulla lainkaan.

Juhani Jalava oli ollut ikäloppu, reippaasti yli 50-vuotias mainosmies,
joka ei ollut pysynyt vauhdissa mukana. Muinaiset kujeet eivät olleet enää purreet ja hän oli juuttunut Totuuden johtoryhmän hampaisiin. Jalava oli menneen maailman miehiä; hän oletti mainonnan laadun olevan merkityksellistä ja pyrki tekemään ahkerasti työtä. Ei siinä mitään, jos häiskällä olisi ollut jonkinlainen käsitys
siitä, missä mennään. Hänen työtaakkaansa oli kasvatettu tasaisesti, tarkoituksena saada hänet vapaaehtoisesti luopumaan leikistä. Mikään ponnistus ei ollut tyydyttänyt vaatimuksia viime aikoina, ja ukko oli joutunut viettämään kesänsä viikonloppuineen toimistolla. Bergman oli jo päättänyt dellata miehen, mutta oli tullut aikanaan tehneeksi virheen ja palkannut äijän vakituiseen työsuhteeseen. Sellaisia ei Totuudessa ollut monta. Jalavalla oli vankka CV, muukalaislegioona, useita vankilavuosia, vaikkakin omien sanojensa mukaan syyttömänä, tietysti. Hän oli tullut alalle vasta kymmenen vuotta sitten ja ollut melkoinen haka vielä edellisessä työpaikassaan mainostoimisto Galaxyssa, josta Bergman oli onnistunut hänet shanghaijaamaan. Hän ei ollut kuitenkaan lainkaan sopeutunut Totuuden dynaamiseen speediin ja oli menettänyt pian motivaationsa.
Bergman oli käskenyt lakimiehiä kehittelemään minkä tahansa pätevältä näyttävän perusteen potkuille – sille dropoutille ei näet mitään kipurahoja maksettaisi.

Näin tarina sai onnellisen lopun, vieläpä ilman verenvuodatusta. Vaksi tarrasi Juhani Jalavaa jaloista ja raahasi hänet kadullakävelijöiden katseilta suojaan.

Hississä johtajakaksikko kertasi päivän yhteistä ohjelmaa: Winner-oluen panimomiehet olivat tulossa kymmeneltä, ja leffafirma esittelisi niiden uuden spotin.
Dissataan se, oli mikä tahansa ja pannaan uusiks joka tapauksessa.
Niihin jätkiin vetoaa semmonen. Tuu tasalta mun luo niin kerrataan keissi. Miten meni maailmalla? Kataja oli palannut illalla ulkomailta. Turha keikka. Makaroonit hölpöttää eikä tee. Ens viikolla pannaan joku pikkutekijä sinne, ei mulla oo aikaa tuhlattavaks
joideki vittu pizzapoikien kaa.
Ok, paa Ulla hoitaan. Saitko ees pillua?
Hukkareissu siinäkin suhteessa, eli Wolfgang, niinku Amadeus sanoo.
Heh heh. Pling, hissi nelosessa. Tänään sauna ja komissio, Bergman
muistutti ja kipaisi omaan suuntaansa. Pitkän valkean takkinsa huolettomuudella mies tavoitteli taiteilijavivahdetta. Hän oli muutaman
vuoden Katajaa vanhempi ja oli ratkaissut hiusten varhaisen harvenemisen ajattamalla päänsä kaljuksi. Hän ei ollut isokokoinen, päinvastoin, mutta pyrki ylikorostuneella ryhdillään leuka pystyssä karisman vaikutelmaan, ja monien silmissä onnistuikin hankkeessaan.
Katajan huone sijoittui talon rauhalliseen kulmaan, hiukan muun firman hektiikasta erilleen. Entinen asuinrakennus tarjosi asialliset puitteet toimistohuoneelle: iso koristeellinen kaakelitakka dominoi seinustaa, suuret ikkunat antoivat puistoon päin neuvottelunurkkauksen
kahden puolen. Päädyn ovesta aukesi henkilökohtainen kylpyhuone. Sen seinät olivat tyylikästä vanhaa kaakelia ja kullatut hanat 1800-luvulta. Massiivinen antiikkinen mahonkipöytä notkui sekalaisia luonnoksia ja turhanpäiväisiä papereita, joita Kataja ei ollut saanut heitetyksi menemään.
Kone auki ja viikko-ohjelma kehiin. Tavallista tavallista. Ullalle meili saman tien että slumppaa makarooneille ensi viikolla jonkun pikkupomon.
Autorekisterikeskus esiin niin kauan kuin huskyn rekkari on päässä. Haku, naps ja hmm, Sjöbacka, Arvid, toivottavasti ei ole aviomies
tai muu fuckbuddy. Nimi muistiin myöhempää käyttöä varten.
Ulla oli pian nelissäkymmenissä, tuli töihin ennen muita ja usein lähti muiden jälkeen. Mies oli jättänyt hänet muutama vuosi sitten ja saanut kaapattua lapset itselleen, joten Ulla ratkaisi elämäntilanteensa
paneutumalla 150-prosenttisesti työhönsä. Bergman oli tuonut hänet mukanaan edellisestä, konkurssiin ajetusta firmastaan, kun Totuus pari vuotta sitten perustettiin.

Johtokaksikko työnsi kaikki käytännön järjestelynsä Ullan hoidettavaksi, joten niillä miesten ei tarvinnut vaivata päätään. Onks tarjoilu kondiksessa? Kaikki on. Viimeks ei ollu ku jotain vitun kaurakeksejä.
Ulla lepytteli, nyt on Jaana järjestänyt kunnon aamiaiset.
Okei, eihän se sun syytä ollu. Kiitos, vastasi Ulla. Sihteerin nöyristely vitutti. Mutta Ulla oli johtokaksikolle kaikki kaikessa, ja luonteen heikkoudet oli pakko sietää.

Totuudessa oli kahden kerroksen väkeä, nelosessa johtoryhmä, luova osasto ja edustustilat, muurahaiset kolmannessa.
Kataja laskeutui kolmoseen. Avokonttorissa työskenteli kolmisenkymmentä
ad:ta, saman verran copywritereita ja lisäksi joukko avustajia. Hän aikoi syöttää viime hetken briiffaukset Winner-tiimin jäsenille palaveria varten, mutta asia unohtui, kun hän huomasi yllättävän näyn konttorin toisella reunalla. Husky, perhana. Hyvä ettei se nähnyt mua autossa äsken.
Terve, me ei olla tavattu aikasemmin. Mä olen Antti Kataja, Totuuden varatoimari.
Tyttö ojensi kätensä. Cilla Sjöbacka, Totuuden harjoittelijatypykkä.
Firma käytti paljon opiskelijoita, jotka oppilaitoksista valmistuakseen
oli velvoitettu tekemään ilmaista työtä. Koulujen ja liike-elämän välillä sovitun järjestelmän avulla säästyi rutkasti rahaa parempiin tarkoituksiin, kun rutiinitöihin ei enää tarvittu palkattua työvoimaa ja ne voitiin heivata pihalle.
Tytön viileä sarkasmi nostatti moodia. Millon sä olet tullu hommiin?
Eilen, Lasse Bergman otti mut töihin. Vihreä, itsevarma katse suoraan silmiin.
Kiva nimi, siis ei se Lasse tietenkään, vaan toi Cilla.
Kevyt smaili. Mä tulen myös sinne Winner-palsuun kybältä.
All right, siellä nähdään. Kataja oli pidellyt tyttöä kädestä koko tuon ajan. ”Palsuun”, voi tota viatonta karitsaa...
Bergman saapui paikalle ja nykäisi Katajan mukaansa. He pötkivät portaikkoon.

All yours. Mä otin sen pelkästään henkisten ominaisuuksien ja pätevyyden perusteella. Miehet rähähtivät nauruun. Kiitti vaan, ei sun tartte mulle järjestellä. No no, älä sylje lasiin, man.
He nousivat portaat neljänteen ja Bergmanin huoneeseen. Onkohan
Lasse jo pannut sitä? No sama se, en aio paljastaa jätkälle omaa kiinnostustani.
Bergmanin avaran, valoisan ja modernin askeettisella tyylitajulla sisustetun huoneen kruunasi aito Picasso siniseltä kaudelta. Kalustus oli pääasiassa miehen itsensä suunnittelemaa ja käsityönä teettämää, mitään feikkikamaa mies ei huoneeseensa kelpuuttanut. Kriteereinä olivat materiaalin kalleus ja vaikea saatavuus.
Onks sulla päällystakkia mukana? Katajalla ei ollut, joten Bergman
kaivoi sellaisen kaapista. Mennään sinne ulkovaatteet päällä, tehdään niille selväks että ollaan säälistä paikalla, kun sattuu olemaan
pieni rako vaikka onkin muka vitun kiire jo muualle. Ja seistään
koko aika. Ota siitä, Bergman tyrkkäsi jauhetta. Kataja dippasi pikkusormeaan kokkeliin ja tunki ikeniinsä.
Se kalja on uskomatonta paskaa, Bergman pääsi mieliaiheeseensa. Tällä kertaa näytetään markkinoinnin totalitaarinen voima. Tätä bissee
tullaan vittu kittaamaan enemmän kun vettä.
Bergmanilla oli hyvät lähtökohdat neuvotteluun. Hän oli kohonnut
olutalan guruksi muutaman vuoden takaisen tempauksensa vuoksi. Hän oli järjestänyt aiemman yrityksensä, mainostoimisto Caligula Ltd:n, vaikeuksiin hyödynnettyään silloista ministeriä olutmainonnassa. Sosiaaliministerin ukko oli tunnetusti törttöillyt kännipäissään, millä iltapäivälehdet riekkuivat tavan takaa. Mutta Bergman vaistosi, että bissen ensisijainen kohderyhmä, kuppiloiden karjut, piti miestä hyvänä jätkänä, ja antoi palaa. Tienvierimainonnassa
nökötti joka kulmalla manipuloitu kuva rouva ministeristä, joka kieltäytyy oluttuopista. Kuvaan oli sämplätty sitaatteja eukon omista puheista. Mainos yhdisti ministerin lauseet näppärästi äijän tunnettuun alkoholiongelmaan. ”Alkoholista kieltäytyminen saa minut tuntemaan itseni Naiseksi. Miestenkin tulisi tämä jo ymmärtää.”
Tarralaput, joilla ministerin lätty tultaisiin peittämään, kun hulabaloo alkaisi, olivat jo valmiiksi painettuina ja odottivat liimaamistaan.
Kun viranomaiset odotetusti määräsivät ministerin poistettavaksi mainoksista, Caligula jatkoi korottamalla panoksia: rouva ministerin naama peitettiin aviomiehen kasvokuvilla. Äijä sai näin eukkonsa kuteet ja vartalon, mikä synnytti uudenlaisia mielleyhtymiä.
Alkuperäiseen tekstiin liitettynä tuo kuva näytti paljastavan ministerin puheiden seuraukset: sosiaalitanttameiningillä miehistä tehdään ämmiä.
Näin olutmerkistä tuli miehen oikeuksien symboli – täsmälleen kuten Bergman oli laskenut.
Markkinoinnin seurauksena ministerin murrosikäinen poika hakattiin koulumatkallaan henkihieveriin transu-isän poikana; hänen toipumisensa kesti vuosia. Media aloitti farisealaisen vyörytyksen
pojan vuoksi. Maalitauluksi asetettiin Caligula Ltd ja Lasse Bergman. Hänet pakotettiin mainosalan muiden toimijoiden myötävaikutuksella ajamaan firmansa alas. Kalja virtasi odotuksiakin vuolaammin.
Vuoden parhaan kampanjan palkinto odotti seuraavana keväänä. Legenda nimeltä Lasse Bergman syntyi viimeistään niistä tapahtumista.
Bergman annosteli valkeita viivoja lasipöydän pintaan.
Onks jotain spezialea mielessä, Kataja uteli.
Me otetaan teemaksi pelko. Kaivetaan esiin se mitä jengi pelkää. Katotaan sitten mitä tuolla tapahtuu, isketään tiskiin improvisazione totalemente. Vedetään vanha kunnon tupu-hupu-lupu-setti kahestaan.
Bergman esitteli sormimerkkejä. Tää meinaa lisää poweria. Tää, otetaan iisimmin, okei?
Ja sehän sopii. Kokkelidippi oli jo potkaissut Katajan kiinni Bergmanin
spiidiin.
Ja kaikki puhe sitte isoilla kirjaimilla, Bergman täydensi. Muista Sota.
Aina. Kataja työnsi norsunluisen tupakkaholkin sieraimeensa ja snorttasi reimalliset nenät. Kama kipusi tujakasti nuppiin, iso pyörä starttasi ja parissa sekunnissa hänen päänsä koki rykäyksen, johon pulliainen tarvitsee puoli päivää tai yön: Antti on skalpeerattu satiainen hiusmarto tihkuu verta Spandaun portti aukeaa kiirastuleen kärventää veret paltuksi päälakeen Picasson Pablo sulaa siniseksi Lasseksi Lasseksi sini seksi lasselasseliitten siitten tulee kristallinkirkas Picassobergman näyttää filmiltä palttupäälle satiaisen elämää juoksuhaudoissa... Ja kiihottavinta hetkessä on kuoleman suloisenläntä tatsi.
Satiaisen pää kirkkenee salamana ja se nelistää juoheasti aikaan, kun Totuutta kaavailtiin.

”Mä olen tappanut. Tule tänne, mä tarvitsen sua nyt.” Bergman sulki puhelimen vastausta odottamatta.
Tappaminen ei tuntunut mahdottomalta, sillä mies oli ennenkin harrastanut kanssaihmisten rökittämistä, tosin vähäisemmin seurauksin.
Katajan mielestä he eivät olleet kovinkaan läheisiä, mutta hän lähti silti tämän kotiin kaupungin hyväosaisimpien linnakkeeseen.
Matkalla hän sai lakonisen tekstiviestin: ”katharsis”. Siltavartijan kysyessä tunnussanaa sitä ei ollut vaikea päätellä.
Bergman oli opiskellut pari vuotta teatteriohjausta, mutta siirtynyt kauppatieteisiin paremman tulotason perään. Sittemmin hän oli hyödyntänyt draama-alan oppeja kosolti liike-elämään siirryttyään. Saatuaan paperit kouraansa hän oli perustanut Caligula Ltd:n. Pian ne toimeksiantajat, jotka havittelivat mainontaansa poikkeuksellista räväkkyyttä, hakeutuivat hänen asiakkaikseen.
Ilmestyessään mihin tahansa mies herätti huomiota olemuksellaan.
Hän oli värjännyt pitkän tukkansa lakananvalkoiseksi. Hän tarkkaili ympäristöään syvältä vankkojen kulmiensa alta, harmaiden silmien matta tarjosi vaikutelman hain katseesta. Vastakohtana ulkoiselle habitukselleen Bergman oli älykäs, nokkela suustaan ja huumorintajuinen – usein hän paljasti tasaisen valkoisen hammasrivinsä hymyillessään. Tuo pelottavan ja inhimillisen välinen särmikäs sotatila kiihotti aina ihmisiä hänen ympärillään.

Hakiessaan olutseikkailun jälkeen uutta sijaa markkinajalalleen Bergman tunnusteli Katajan mielialoja tapailemalla tätä muutamaan otteeseen kaljatuopin ääressä. Hän haki tämän ystävyyttä ja kertoi tälle intiimejä ja henkilökohtaisia asioita avioliitostaan ja lapsettomuuden ongelmista. Kataja ei hahmottanut, mitä mies kaavaili, mutta jokin valtti tällä selvästi oli hihassaan.

Vastaus tuli tuona marraskuisena yönä.
Yllättäen öiseen taloon saapui muitakin samanlaisen puhelun saaneita. Bergmania itseään ei näkynyt, mutta hänen vaimonsa Sari Heikura tyynnytteli hämärästi valaistuun olohuoneeseen kokoontunutta uteliasta ryhmää ja väitti, ettei tiennyt sessiosta enempää kuin muutkaan. Äkkiä pihan kirkkaat valonheittäjät rävähtivät päälle, kovaäänisistä jyrähti Shostakovitshin Leningrad-sinfonian kliimaksi ja Bergman teki ulkona näyttävän entréen kaljuksi ajeltuna, pitkäliepeisessä takissaan. Pian hän pujahti sisälle ja aukaisi aurinkoisesti hymyillen ison liukuoven, joka erotti olohuoneen ruokailutilasta. Valot syttyivät huoneeseen, ja vieraat näkivät edessään herkkuja ja juomia notkuvan pöydän.
Miehen raflaava harhautus ja sen tarkoitus valkenivat pian läsnäolijoille, joista pari osoitti syvää närkästystään ja poistui saman tien. Jäljelle jääneet eivät pitäneet temppua mauttomana vaan päinvastoin näyttönä rautaisesta mainosmiehen ammattitaidosta. Bergman oli soittanut samansisältöisen puhelun parillekymmenelle oikein ajattelevalle henkilölle. Omintakeisen karsinnan jälkeen hän oli saanut haalittua kotiinsa ydinryhmän, ja tuon yön hektisinä tunteina luotiin pohja Totuudelle.
”Toverit. Se, että tulitte tänne, todistaa, että juuri te olette todellisia
ystäviä. Nyt viimeistään tiedän, keneen voi luottaa tiukassakin paikassa”, Bergman julisti samppanjapulloa avatessaan.
Tämä palaveri ymmärrettiin übertärkeäksi, kun Bergman riisui pitkäliepeisen takkinsa. Sitä hän ei hevin tehnyt; Kataja oli nähnyt miehen jopa paneskelevan jonkun kanssa tuo myyttisiä ulottuvuuksia
saavuttanut palttoo yllään.

Lasse Bergman halusi perustaa mainostoimiston, jonka nimeksi tulisi Totuus. Hän esitteli toimintaperiaatteita, jotka motivoivat nimivalintaa ja tulisivat parissa vuodessa ajamaan kilpailijat nurkkaan.
Vaikka markkinoinnissa harvoin viljellään totuuksia, oli tulevan firman sisällä sitouduttava asioiden käsittelyyn niiden oikeilla nimillä. Oli kiellettyä uskotella, että toiminta olisi jotenkin eettisesti kestävää: jos menestyminen edellyttäisi valehtelemista, silloin valehdeltaisiin.

Mutta tällöin tiedettäisiin, että valehdellaan, eikä teeskenneltäisi. Menestykseen piti sitoutua, ja silloin ei vouhotettaisi minkään moraalin kimpussa. Firman johtoryhmän olisi tunnustettava tosiasiat voittoisaan loppuvihellykseen asti, mitään peittelemättä, mitään lisäämättä. Päämääränä tuli olla firman menestys ja toiminnan tavaramerkkinä häikäilemättömyys ja suorasukaisuus.
Lasse Bergman tiesi hyvin ajaneensa Caligulan karille juuri samoilla periaatteilla. Hän janosi revanssia ja vaistosi ilmapiirin maassa muuttuneen suopeaksi sellaiselle toiminnalle. Tappiokseen hän ei Caligulan kohtaloa laskenut, sillä kiistanalainen olutmerkki oli kasvattanut myyntinsä välittömästi kärkisijalle ja menestyksen oli taannut Caligulan uhkarohkeus. Totuus jatkaisi siitä, minkä Caligula jo oli saavuttanut, eikä uuden yrityksen lastentaudeista tarvitsisi siksi liiemmin kärsiä.

Bergman inhosi sovinnaista, itseään edistyksellisiksi kutsuvien mainosalan trendiklovnien sanastoa. Hän julisti heti alkuunsa pannaan sellaiset sisältöinflaation kärsineet käsitteet kuten brändi, innovaatio
tai verkostoituminen. Tai haaste, kun tarkoitetaan ongelmaa. Sanojen alkuperäisestä sisällöstä pitäisi luonnollisesti pitää kiinni, mutta Totuuden seinien sisäpuolella olisi kiellettyä harjoittaa tyhjää mantramaista trendi-ilmaisuilla kohkaamista. Hän esitteli suunnitelmaansa kiihkeän tajunnanvirran kuohuessa:
Mainonta on pohjimmiltaan tarpeetonta, helvetillinen määrä pätäkkää heitetään vessanpönttöön pyhän kilpailun nimissä. Mainonta on kusetusta ja valehtelua. Tämä meidän pitää nyt kiltisti tunnustaa.
Miksikö? Yksinkertaisesti koska meidän tavoitteena on korjata se irtofyrkka parempaan talteen.
Ja toiseksi, me ei enää uskotella itsellemme, että mainonta ei muka luo tarpeita. Totta vitussa se luo, siitähän koko hommassa on kyse. Me tullaan avoimesti uurastamaan sen eteen, että kuluttaja kuvittelee todella tarvitsevansa sitä kaikkea paskaa mitä sille syötetään.
Tää totuus on ikivanha, mutta julkisesti aina uutteraan kiistetty ja vaiettu.
Ja kolmanneksi, meidän kruununjalokivi tulee olemaan markkinakarjan
suhteellisuudentajun sekoittaminen – tai oikeastaan sen puuttumisen totalitaarinen hyödyntäminen. Ei sekään mitään uutta ole, mutta kukaan ei ole aikaisemmin uskaltanut artikuloida sitä suoraan. Kansa kitisee jostain vittu kansanedustajien ulkomaanmatkoista
ja samaan aikaan ne lahjoittaa kiltisti miljoonakertaisia summia johonkin paskamainontaan. Ja me otetaan ne miltsit auliisti vastaan, kun kerran urpot niitä meille väkisin tyrkyttää. Koska elämän
laajassa spektrissä on kysymys siitä, kuka sun lounaasi maksaa, pitää meidän hyväksyä se annettuna tosiasiana. Tarkoitan, että ette löydä sellaista elämän aluetta, johon toi lounaan muilla maksattamisen
periaate ei päde. Liiketoiminta, politiikka, ihmissuhteet, rakkaus, uskonnot, vittu kaikki. Saatana liikenne ja lastenkasvatus. Koko maailma on varustanut kaikki mahdolliset koneistonsa peittelemään juuri tätä nimenomaista tosiasiaa. Kun minä voitan jotain, niin joku toinen häviää, ja kun se hävikki levitetään mahdollisimman monen maksettavaksi, ja mieluummin vielä toiselle puolelle maapalloa, siitä syntyy sellainen illuusio, että kukaan ei olekaan hävinnyt. Niin että olis mahdollista pelkästään voittaa tässä pelissä. Näin syntyy se harha, että sun lounas on ilmainen.
Ok, mä tiedän että se on bullshittiä, ja meidän kaikkien pitää tietää
se. Tän uuden Totuuden ideana on kaikessa toiminnassaan tiedostaa
että maailma toimii juuri näin. Meistä tulee peittelyn ammattilaisia.
Tarkoittaa, että me rakennetaan tähän maahan ja ehkä vielä koko maailmaan se jatkuvan voittamisen illuusio. Ja meidän pitää itse tietää että me ollaan tekemässä käytännöllisesti katsoen petosta, eli luomassa harhakuvia. Itsepetokseen me ei enää lähdetä, kaikkien näiden valheen vuosien jälkeen. Sen valheen, johon tämä ihmisen maailma on tähän saakka perustunut. Meihin ja Totuuteen saakka.
Bergman käveli laajassa olohuoneessaan kiihtyneenä edestakai29
sin ja suki kädellä vasta-ajettua kaljuaan. Hän oli kietomassa kuulijat hurmioon:
Kun me myönnetään reilusti tää kaikki itsellemme, meitä ei sido mitkään moraalisäännöt tai muut vitun käyttäytymiskoodit. Totuuden
rehellisenä lähtökohtana on kusettaa kuluttajaa, tehdä omat säännöt ja paskat piitata vallitsevista käytännöistä. Me käännetään totutut mallit ylösalaisin ja siitä tulee meidän valttikortti. Me suhtaudutaan
markkinointiin ennakkoluulottomasti, heitetään vittuun kaikki alan opit ja kehitetään omat tilalle. Saman tien toivotetaan helvettiin liike-elämän eettiset koodistot ja toimitaan niin edistyksellisesti,
ettei naapuri ehdi edes sanoa näkkileipä kun me painetaan jo ohi. Me hylätään kaikki vanha ja luodaan katse pelkästään eteenpäin.
Häviäjät on niitä jotka tuijottaa menneeseen. Uskokaa mua, kilpailijat tulee vihaamaan meitä, mutta – ja muistakaa tämä – asiakkaat
rakastaa meitä vielä, koska me ohjastetaan kansaa niin kuin vittu ravihevosta. Me toteutetaan sellaisia metodeja, joita käytetään maailman parhaassa taiteessa. Elämyksiä, illuusioita, sellaisia, jotka perustuu ihmislajin perusteelliseen tuntemukseen. Meidän pitää pitää kaikki mahdolliset reseptorit suunnattuna massoihin ja tietää, mitä siellä oikeasti tapahtuu. Tutkimuksille ja tilastoille me näytetään
persettä, meidän täytyy tuntea kansa ohi kaikenlaisten paskateorioiden
ja analyysien.
Ja te, juuri te herra siinä ja tämä rouva tässä, olette tämän maan pätevimmät toteuttamaan tämän saatanallisen unelman yhdessä mun kanssa.
Kaikki paikalla olijat olivat valmiit ryhtymään tuohon ennennäkemättömään
yritykseen, myös Bergmanin vaimo Sari Heikura, joka tuolloin oli naistenlehden henkilöjuttutoimittaja mutta jonka rempseän terävä kynänjälki oli johtamassa vaikeuksiin.
Bergmanin saarna viritti yön mittaan kiivaan keskustelun: tätä, juuri tätä tilaisuutta he kaikki olivat odottaneet koko elämänsä. Hyvästi nöyristely, hyvästi kaksinaamainen pelleily ja teeskentely, Totuus rynnäköisi pian kaikkien tietoisuuteen. Innokkaimmat vannoivat
kiihkoissaan tekevänsä vaikka rikoksia firman menestyksen
eteen, vankilatuomioidenkin uhalla.
Veronkierto ja talousrikollisuus on elintärkeää tämän päivän kilpailutilanteessa,
tää meidän pitää hyväksyä tosiasiana, moraalitonta siinä on vain kiinni jääminen, joku totesi ja sai osakseen myötäsukaisen naurunremakan. Joukon inho ja hybris lakeja ja valtiovaltaa, kaikkea vapauden kahleita kohtaan sinetöitiin nauttimalla puhdasta kolumbialaista kokaiinia.
Katajaa kiehtoi Bergmanin täydellinen piittaamattomuus yleisesti hyväksytyistä arvoista ja konventioista. Bergman loi uutta todellisuutta täysin omalta pohjaltaan, ja Totuuden johtoryhmä ja työntekijät
pitivät hänen ajatteluaan niin vallankumouksellisena, että monet olivat valmiit luopumaan firman ulkopuolisesta elämästä ja omistautumaan täydellisesti Totuudelle.
Jumalauta, tulevaisuus on meidän! Kataja julisti ja snorttasi nokallisen. Temppelin esirippu repesi ja kolumbialaiset torppasivat Palttupääsatiaisen Kankkulan kaivosta ylös pakkaseen. Spandaun portti sulkeutui jysähtäen takana, ja Antin silmien edessä keikkuivat taas Picasson katuhuorat sinisissään.
Kaksi sekuntia oli kulunut.