***

Tekstinäyte

Lämpömittarin elohopea pysytteli neljässäkymmenessäseitsemässä asteessa ja kosteus oli huimaava. Ohut hikikerros peitti kehoa, Eva tunsi nilkkojensakin kostuvan. Paidanselkämys oli vettynyt kiinni märkään ihoon.
"Aah, katso, tämä on punaista kultaa", Alfonso Muñecar totesi kumartuessaan pyyhkäisemään vielä osittain vihertävää tomaattia. Hänen sormensa etsivät köynnöksestä kypsää hedelmää.
"Tässä. Mitä olisikaan keittiö ilman tomaattia — ja valkosipulia", hän hymyili ylpeänä. Punakylkinen tomaatti makasi hänen suuressa kourassaan kuin lautasella.
"Täältä ne matkaavat teille ja kaikkialle maailmaan."
Don Alfonso heilautti kättään ja Eva silmäsi käden osoittamaan suuntaan, muovikuoren alle istutetut tomaattirivistöt näyttivät jatkuvan loputtomiin.
"Katso, me emme tarvitse lainkaan multaa, kun meillä on mursketta ja lannoitetta", don Alfonson ääni värähteli mielihyvästä. Hän työnsi tomaattiköynnöksen sivuun, jotta Eva näkisi paremmin.
"El Paraíso oli ennen silkkaa erämaata, Andalusian pikku-Sahara, rutikuiva ja kitulias", don Alfonso jatkoi, "mutta sitten keksimme peittää tomaatit muoviin. Kun EU-markkinat vielä avautuivat meille, ojalá, siinä se oli."
Hän säteili tyytyväisyyttä kuin ainakin ihminen, joka on mielestään elämässään saavuttanut paljon ja voi nyt hyvillä mielin kiittää itseään ponnistuksistaan.
Kuumuus oli tiheää kuin paksu sumu, se makasi hartioilla ja painoi vartaloa kohti maankamaraa.
"Kuinka ihmiset oikein jaksavat työskennellä täällä?" Eva puuskahti.
Don Alfonso ei ehtinyt vastata, kun ovesta marssi sisään ryhmä suojavarusteisiin pukeutuneita ihmisiä sumutinpullot käsissä.