Tekstinäyte

— Ala vetää, helvetin mutakuono. Katoa silmistäni pirun turkkilainen!
Niin varhain aamulla en ole vikkelä sen enempää ruumiillisesti kuin ajatuksenjuoksultanikaan. En keksinyt mitään sanottavaa.
Nuoripari, joka käveli takanamme, puuttui kuitenkin heti puheeseen.
— Ole hiljaa, nuori mies sanoi varmalla äänellä.
— Lopeta tuo suunsoitto, nuori nainen sanoi.
Mutta mies ei luovuttanut. Hän lähestyi minua uhkaavasti, solvasi haisevaksi turkkilaiseksi ja kertoi, että minulla ei ollut mitään tekemistä Ruotsissa.
Sanoin nuorelleparille, että oli parempi antaa miehen suoltaa sanottavansa, ei se minua haitannut. Sanani vihastuttivat miestä vielä enemmän ja hän astahti lähemmäksi.
Silloin seisahduin ja sanoin rauhallisesti:
— Nyt häivy, ennen kuin raivostun todella.
Hämmästyksekseni mies teki kuten sanoin ja lönkytti tiehensä kuin koira, joskin mumisten edelleen hävyttömyyksiään.
Nuoripari kiirehti eteenpäin. En ehtinyt koskaan kiittää heitä.
Tapahtuma herätti kaksi kysymystä.
Miten ihmeessä mies tiesi, etten ole ruotsalainen?
Miksi ihmeessä hän pelkäsi niin paljon minua, tuskin kuudenkymmenen kilon painoista heiveröistä miestä?
Näihin kysymyksiin en osaa vastata, mutta niiden sijasta toiseen, minulta usein kysyttyyn, osaan. Nimittäin siihen, tunnenko itseni tätä nykyä enemmän ruotsalaiseksi kuin ennen.
Sillä mitä tunnen ei kuitenkaan vaikuta olevan väliä, kun kaikki tässä maassa joka tapauksessa näkevät etten ole ruotsalainen ja niin monet ovat vakaasti sitä mieltä, että minun pitäisi palata sinne mistä olen tullut.