Kello lähestyi puolta yhtätoista illalla kesäkuun 1. päivänä vuonna 2001, kun olin liikkeellä eräiden ystävieni kanssa Thamelissa, Kathmandun turistialueella, jonne pakenimme arjen harmautta pitääksemme vähän hauskaa valojen loisteessa ja varjojen hämyssä. Patikointikausi oli ohitse, mutta viimeisiä selkäreppumatkaajia liikkui vielä kaduilla kirjavissa hippivaatteissaan. Ravintoloista ja baareista kaikui reggaen, popin, hiphopin ja elektronisen musiikin jyskytys.

Me olimme aika vaisuja, olimmehan juuri lopettaneet "hei sitten ja hyvää vauvaa" -illallisen. Ystäväni oli raskaana, ja hän oli hormonivetoisen päähänpiston seurauksena päättänyt miehensä kanssa, että lapsi synnytettäisiin Yhdysvalloissa. He olivat lähdössä muutaman päivän kuluttua.
"Meidän oli käytävä lääkärissä kolme kertaa päästäksemme ultraääneen", ystäväni oli kertonut illallisella selityksenä heidän päätökselleen. "Kaikille tehdään täällä keisarinleikkauksia, koska lääkärit tekevät enemmän rahaa kirurgialla kuin luonnollisella synnytyksellä." Viimeinen pisara oli ollut kolmen päivän yleislakko, bandh, jonka opposition pääpuolue järjesti vaatien pääministerin eroa. Puolueväki valvoi lakon onnistumista innokkaasti: yksityisautot ja bussit eivät saaneet liikkua Kathmandussa, kaupat ja toimistot oli pidettävä kiinni. Jopa ambulanssien kimppuun hyökättiin. Ystäväni ja hänen miehensä olivat olleet suljettuina asuntoonsa kolme pitkää päivää ja nähneet itsensä kulkemassa jalan synnytyssairaalaan kun aika tulisi. Niinpä he päättivät: ei käy.

Th amel sijaitsee korttelin päässä kuninkaallisesta Na rayanhiti-palatsista. Erosimme palatsin kulmalla, mies ja vaimo menivät omalle autolleen ja minä omalleni toisen ystävän kanssa, jonka olin luvannut viedä kotiin. Oikaisin vanhan Kathmandun kapeiden, sokkeloisten kujien ja ikivanhan Hanuman Dhoka -palatsin kautta. Päiväsaikaan nämä kadut olivat tulvillaan jalankulkijoita, mutta nyt ne olivat tyhjiä. Tuntui melkein pyhäinhäväistykseltä ajaa näiden temppelien keskellä; auton kiilto riiteli pahoin herkän tii- likäsityön kanssa. Kuuluisan Ganesh-pyhäkön takaa alkoi rivi betonitaloja, jotka oli pystytetty nykyaikaisella pilaripalkkityylillä, jolla on halvinta — ja ruminta — rakentaa.

Ystäväni oli Seattleen muuttanut maanmieheni. Kaksi vuotta sitten hän oli perustanut Nepaliin tehtaan viedäkseen messinkiesineitä Amerikkaan, mutta hän oli ajautunut velkakierteeseen. "Ei täällä kukaan tee työtä, kukaan ei yritä", hän sanoi ylittäessämme Vishnumatijokea matkalla kohti Chhaunia. "Kukaan ei ole oikeasti kiinnostunut siitä mitä tekee." Hänen mukaansa Nepaliin investoiminen oli ollut hänen elämänsä suurin virhe.

Erottuamme ajoin kotiin tietä, joka ohitti armeijan sairaalan ja jatkui sitten leveämpänä puistokatuna. Siellä oli liiken- nettä vielä yhdentoista aikaan illalla, kun ylisuurten Pradojen ja Pajeroiden viimeaikainen hankkimisvillitys esittäytyi sulavalinjaisena metallina ja kromina. Näinä aikoina oli helppo unohtaa, että Kathmandu oli enemmän unelias pieni kaupunki kuin mikään city: edessäpäin oli vielä kaupungin katujen nimeäminenkin, ja niin jouduimme edelleen kertomaan, että "asun keltaisessa talossa pipal-puun takana risteyksestä koilliseen, karkkikaupan ja sinisen portin välissä". Mutta vuoden 1990 jälkeen muuttoliike maalta kaupunkiin oli alkanut luoda Kathmandulle kiireisen ison kaupungin ilmapiiriä. Neonvalot ja valaistut suuret mainostaulut reunusti- vat puistokatuja ja taivaalla vilkkuivat Shikhar-savukkeiden mainokset. Halpojen tanssiravintoloiden ikkunoista kantautui nepalipopin metallinen ääni. Sisällä nuoret maaseudultatulleet naiset, roistojen tai poliisin tai molempien suojeluksessa, vastasivat asiakkaidensa markkinaunelmiin. Puistokadulla taksit odottivat joutilaina runsaalla käteisellä maksavia humalaisiaan.

Puhelimeni soi neljältä aamulla. Vastasin varovasti, ja se mitä kuulin vaikutti huijaukselta. "Kuningas ja kuningatar ovat kuolleet." Soittaja oli ystävä, joka ei soittaisi minulle sattumalta. Nousin istumaan. "Mitä?"
Mies kuulosti olevan aivan paniikissa. "Kruununprinssi aloitti avioliittoaan koskevan riidan. Hän ampui heidät. He ovat kuolleet."
Oletin että ystäväni oli joutunut pilan uhriksi ja kysyin: "Oletko kunnossa?"
"Sitten hän ampui itsensä. Se on BBC:ssä."
Käännyin kohti ikkunaa. Ulkona oli pimeää. Yö oli täysin hiljainen. Sanoin ystävälleni, että etsisin lisätietoa ja soittaisin hänelle takaisin. Kun laskin kuulokkeen, puhelin soi taas.
Siellä oli toinen ystävä: "Oletko kuullut?"
"Onko se totta?"
"En tiedä." Soitin jollekin, tämä soitti jollekin, joku soitti minulle ja jokainen kysyi jokaiselta, "Oletko kuullut?" Monet olivat: kruununprinssi Dipendra oli ampunut koko perheensä.

Yhtäkkiä käteni alkoivat täristä. Koska Kathmandu oli niin pieni, kaikki asuivat lähellä Narayanhiti-palatsia; verilöyly tuntui tapahtuneen kovin lähellä. Ryntäsin alakertaan ja avasin television. BBC oli juuri kertomassa, että jopa yhdeksän kuninkaallisen perheen jäsentä oli surmattu. Tajusin, että ystäväni ja minä olimme nauttineet tuohon aikaan illallista vain korttelin päässä tapahtumapaikasta. Sen jälkeen olin ajanut Chhauniin, paikkaan, jossa sijaitsevaan armeijan sairaa- laan ruumiit oli kuulemma viety. Olinko nähnyt tiellä ambulansseja? Enkö vain ollut huomannut niitä?

Olin nähnyt kuningas Birendran muutama päivä sitten, kun hän ajoi vuosittaiseen Bhoto Jatra -juhlaan. Saattue ympäröi kuningasta. Kuningas oli näyttänyt rennolta istuessaan Mercedes-Benzinsä ratissa. Muutama auto taaempana tuli kruununprinssi ajaen Pajeroaan. Hänestä oli viime vuosina tullut ylipainoinen. Hän ei yleensä pukeutunut muodik- kaasti, parta oli hapsottava, hän käytti usein koristeellisia päähineitä ja punaisia takkeja; mutta tuona päivänä hän oli näyttänyt tyylikkäältä. Sen olin huomannut. Silti olin tuntenut sääliä häntä kohtaan. Eikö hän jo ollut liian vanha liikkumaan aina yhdessä vanhempiensa kanssa? Eikö hänellä 30-vuotiaana pitäisi olla jo omakin elämä?
Oliko hän tämän takia tappanut perheensä — pelkästä turhautumisesta?