"McInteryn jälkiä seuraamalla kuka tahansa scifi- tai fantasiakirjailija pääsee pitkälle."
- Kanerva Eskola, Aamulehti

"Ilmestyessään Unikäärme voitti kaikki merkittävimmät englanninkieliselle tieteiskirjallisuudelle jaettavat palkinnot. Aivan ansaitusti. Se soljuu eteenpäin kevyesti, mutta samalla vaikuttavasti, ja jättää jälkeensä toivon lämpimän jälkimaun." -Toni Jerrman, Helsingin Sanomat

"Unikäärmeen maailmankuvaus on hyvin elävää. Itse asiassa teosta voi pitää suorastaan oppikirjana siitä, miten kuviteltu maailma kuviteltuine historioineen saadaan todelliseksi."
-Kanerva Eskola, Aamulehti

"Unikäärme on aistillinen ja kiehtova tieteisromaani 70-lukulaisin aatteellisin maustein.
-Vesa Sisättö, Ilta-Sanomat

"Unikäärme on kiehtova fantasiaromaani, joka sopii hyvin sellaiselle lukijalle, joka ei tähän kirjallisuudenlajiin ole aiemmin tutustunut."
-Anne Helttunen, Me Naiset

"Tämä kirja on kuin vuoristopuro — nopea, puhdas, kirkas, jännittävä, kaunis."
— kirjailija Ursula Le Guin

"Jännittävä tulevaisuuden uni. Erinomaisen luettava tarina."
-kirjailija Frank Herbert

"Tämä kirja vetoaa meidän kaikkien inhimillisiin tunteisiimme."
-Seattle Times

* * *

Pikkupoikaa pelotti. Käärme kosketti lempeästi hänen kuumaa otsaansa. Kolme aikuista seisoi Käärmeen takana epäluuloisena, uskaltamatta paljastaa huolestuneisuuttaan, joka kuvastui vain heidän silmänympärystensä ohuista juonteista. He pelkäsivät Käärmettä yhtä paljon kuin ainoan lapsensa kuolemaa. Lyhdyn oudon sininen loiste teltan hämärässä ei rauhoittanut heitä.

Lapsi katseli Käärmettä niin tummin silmin, että pupillit tuskin erottuivat, ja niin apaattisena, että Käärme pelkäsi hänen henkensä puolesta. Hän silitti lapsen tukkaa. Se oli pitkä ja hyvin vaalea ja näytti huomiota herättävän väriseltä tummaa ihoa vasten. Muutaman tuuman päässä päänahasta hiukset olivat kuivat ja karheat. Jos Käärme olisi ollut näitten ihmisten luona kuukausia sitten, hän olisi tiennyt lapsen olevan sairastumassa.
"Olkaa hyvä ja tuokaa laukkuni", Käärme sanoi.

Lapsen vanhemmat hätkähtivät hänen pehmoista ääntään. Ehkä he olivat odottaneet närhen rääkäisyä tai kiiltävän käärmeen sihinää. Tämä oli ensimmäinen kerta kun he kuulivat Käärmeen puhuvan. Hän oli vain katsellut kun he olivat saapuneet kolmisin tarkastellen häntä kaukaa, supisten hänen ammatistaan ja nuoruudestaan; hän oli vain kuunnellut ja nyökännyt kun he olivat lopulta tulleet pyytämään hänen apuaan. Ehkä he olivat pitäneet häntä mykkänä.

Nuorempi miehistä, vaaleatukkainen, nosti Käärmeen nahkaisen laukun lattialta. Hän piteli sitä kaukana ruumiistaan kurkottaessaan ojentamaan sen Käärmeelle. Hän hengitti kuivassa autiomaan ilmassa leijuvaa hentoista myskintuoksua lyhyin vedoin, sieraimet värähdellen. Käärme oli jo melkein tottunut miehen käytöksestä kuvastuvaan levottomuuteen; hän oli nähnyt vastaavaa niin usein.

Kun Käärme ojensi kätensä, nuori mies kavahti taaksepäin ja pudotti laukun. Käärme sieppasi sen kiinni ja asetti sen varovasti huopalattialle katsahtaen mieheen nuhtelevasti. Miehen kumppanit tulivat lähemmäksi ja koskettivat tätä rauhoittavasti. "Häntä on purtu kerran", sanoi tumma, kaunis nainen. "Hän melkein kuoli." Hänen äänensä ei ollut anteeksipyytävä vaan puolusteleva.
"Anteeksi", nuori mies sanoi. "Tuo —"
Hän osoitti Käärmettä sormellaan ja vapisi mutta koetti selvästi hillitä itsensä. Käärme vilkaisi olkapäälleen; hän oli ollut alitajuisesti tietoinen sillä tuntuvasta vähäisestä painosta ja liikahtelusta. Pikkuruinen käärme, vauvan sormen paksuinen, liukui hänen kaulalleen esitellen kapeaa päätään hänen lyhyitten, mustien kiharoittensa takaa. Se tunnusteli verkkaisesti ilmaa kolmihaaraisella kielellään, ulos, ylös, alas, sisään, maistellen hajuja. "Se on vain Ruoho", Käärme sanoi. "Se ei voi tehdä sinulle pahaa." Jos se olisi ollut suurempi, se olisi voinut olla pelottava; se oli vaaleanvihreä mutta suuta ympäröivät suomut olivat punaisia, aivan kuin se olisi juuri syönyt saaliin raadellen sen nisäkkäiden tavoin.

Lapsi uikutti mutta vaikeni saman tien — ehkä hänelle oli kerrottu, että itkeminen voisi loukata Käärmettä. Käärme kuitenkin tunsi mielipahaa vain siitä, että lapsen kansa kielsi itseltään niin yksinkertaisen tavan lievittää pelkoa. Hän käänsi aikuisille selkänsä. Käärme oli pahoillaan kauhusta, jota he tunsivat häntä kohtaan, muttei halunnut tuhlata aikaa vakuutellakseen ketään vaarattomuudestaan. "Kaikki on hyvin", hän sanoi pikkupojalle. "Ruoho on sileä, kuiva ja pehmeä, ja jos minä jätän sen vartioimaan sinua, edes kuolema ei pääse vuoteesi viereen." Ruoho luisui hänen kapeaan, likaiseen käteensä, ja hän ojensi sen kohti lasta. "Rauhallisesti." Lapsi ojensi kätensä ja kosketti sormenpäällään sileitä, liukkaita suomuja. Käärme saattoi aistia niinkin yksinkertaisen liikkeen vaatiman ponnistuksen. Kuitenkin poika melkein hymyili.