"Kirja manifestoi rohkeasti ulostulon puolesta. Parkkinen on työstänyt tarpeellisen kirjan niin säröttömäksi, että ulostuloonliittyvä ahdistus jää syrjään."
- Image

"Tämä on kirja jonka jokainen kaapista ulostuleva voi työntää vanhempansa kouraan ja sanoa: lue siitä."
- Ranneliike.net

***

Miltä minusta tuntui kuulla, että tyttäreni rakastaa naista… Tyttäreni mielestä minä otin asian "lonkalta" ja olin sama äiti kuin ennenkin. Vähän höpsö, jota nyt ei hetkauta, onko joku homo vai hetero, erilainen kuin monet muut. Usein sietämätön, mutta kuitenkin se, jolta saa myös voimaa. Yhä monesti inhottavan ylitsepääsemätön, mutta sitkeyden malli. Raivostuttava.
"Meidän äidille se oli läpihuutojuttu."
Oliko se? Ei.

Mutta uudestisyntymisensä jouluna tyttäreni hehkui yhtä punaposkisena kuin vastasyntyneenä. Kun hänet silloin nostettiin viereeni, hän muistutti jouluomenaa. Kun hän nyt, lähes kolmikymppisenä, istui kuusen juurella jakamassa lahjoja, hänen säteilynsä ja viattomuutensa oli häkellyttävää. Aivan kuin olisin saanut kaikki syntini anteeksi ja takaisin tytön, joka oli ollut kateissa kauan. Kuin Miljan lapsuuden keskeltä hajonneesta kaksoskirjasta olisi tullut kokonainen. Sama tunne minulla on edelleen. Hän tulee viereeni ja antaa silittää. Hän ei salaa silmiään eikä roikuta päätään. Hän kävelee pystypäin ja näyttää loistavalta naiselta.

Kun hän löysi Saanan, hän muuttui yhä enemmän siksi tytöksi, joka seisoi peilin edessä letittämässä itse tukkaansa ja napitti enkeliessuaan vähän ennen kuin repäisi oven selkosen selälleen ja juoksi toisten tyttöjen luo. Vieläkin hän on masentunut välillä, tekee liikaa työtä ja kaihtaa riskejä. Unohtaa, että kelpaa ja riittää ja että on ihan hyvä. Vieläkin hän varmistaa asioita eikä jaksa uskoa jatkuvuuteen, itkee ja mouruaa, mutta antaa yhä enemmän arvoa itselleen ja uskaltaa myös hiljaa surra.

Joulun välipäivinä katselin sukuni naisten valokuvia, joita yksi seinänvierus on täynnä — ja silloin minuun sattui. Naisten yhtenäinen ketju katkeaa?

"Mikä naisten ketju? Onko sitä ollut muuta kuin toiveissani?" Minä olen suvun ensimmäinen eronnut nainen, ensimmäinen yksinhuoltaja, juhlissa outo. Vaikken halunnut sekunnin silmäystäkään, että minuun koskisi se, että lapseni rakastaa omaa sukupuoltaan, se sivalsi silti. Istuin lukutuoliini miettimään, tunteita tuli ja meni. "Halusitko sinä voittaa minut tällä tavalla? Halusitko sanoutua lopullisesti irti valitsemalla aivan toisin kuin minä?" Koinko itseni hylätyksi? Kävin vuoropuhelua. "Höpöhöpö, entä sitten? Mitä väliä?"

Tunsin outoa surua. Lastenlapset? Saanko minä niitä koskaan? Vähän pelotti: miltä minusta tuntuu nähdä tyttäreni rinnalla nainen? "Pitikö sinun näin vaikeasti valita? — Ei sitä voi valita!"

Mutta iloa oli enemmän. Ehdottomasti. Minustakin tuli erilainen. Olin lesbolapsen äiti enkä aikonut jäädä kaappiin. En ollut syyllinen, onneton enkä hävennyt. Minäkin olin ylpeä rakkauden tähden.

Seuraavana kesänä menin Keski-Suomeen sukuloimaan ja kerroin, mitä meidän perheelle kuuluu. Kuulumisten jälkeen lasteni serkku, nuori naiskanttori, latasi selkein sanoin, mitä hän ja hänen Jumalansa ovat homoseksuaalisuudesta mieltä. Matkalla vastamaalattuun kirkkoon minä itkin. Pidin silmäni ristiinnaulitussa Kristuksessa, siinä samassa, jota olin lapsuuteni kirkkomatkoilla katsellut. Siinä tyrskiessäni tajusin, että en ole haavoittumaton minäkään.

Nyt katselen ikkunasta, kun he nousevat autosta kuin kaksi Peppi Pitkätossua, nauravat toisilleen. Tulevat käsi kädessä. Minä avaan oven. Se on ensin tiukka. Siinä he seisovat, silmät sirrillään.
"Siinähän te olette kuin kaksi marjaa!"
"Tuutko leikkiin viimestä paria uunista ulos?"