***

Heidän täytyi molempien pinnistellä, jotta he olisivat vaikuttaneet rennoilta eivätkä olisi tuijottaneet uteliaina, kun he nyt astuivat ensimmäiseen mutta kuitenkin ratkaisevaan kuulusteluunsa Moussa Salamehin kanssa. Mies näytti olevan luojan kiitos hyvässä kunnossa, siististi pukeutunut, juuri peseytynyt ja parta ajettuna, ja hänellä oli jopa muutama jälkihien pisara otsallaan, ainakin niin Ewa ne tulkitsi ja kysyikin siitä ensimmäiseksi, kun he olivat selvittäneet muodollisuudet ja saaneet nauhurin käyntiin.

Kyllä, mies treenasi kovaa sen ainoan tunnin, joka hänellä oli käytettävissään vankilan kakkupalanmuotoisella pihalla. Vanhempi vanginvartija oli selittänyt hänelle, että se oli tärkeää myös niille, jotka istuivat kauan. Piti mielellään olla myös vähän nälkäinen, ei koskaan syödä itseään aivan kylläiseksi, ei ikinä pyytää lisää leipää tai muuta. Aamulla piti herätä aikaisin eikä alkaa nukkua huoliaan pois. Oli vankeja, jotka söivät kuin hullut ja nukkuivat 10–12 tuntia vuorokaudessa. Sen lisäksi, että he lihoivat, he myös muuttuivat tyhmemmiksi, itsekin varsin lihava vanginvartija oli selittänyt. Neuvot olivat kuitenkin erittäin hyviä.

Lisäksi piti lukea paljon. Mutta kirjasto, joka saapui vaunulla silloin tällöin, sisälsi lähinnä vakoiluromaaneita, dekkareita ja jonkinlaisia ritariromaaneja, joten Salameh oli niiden lukemisen sijaan aloittanut taas opintonsa.

Hän oli tenttinyt kansainvälisen oikeuden ja siviilioikeus II:n sinä aikana, kun oli istunut täällä. Tukholman yliopisto oli suostunut siihen, että hän suorittaisi kirjalliset kokeet vanginvartijan vartioidessa, ja suullisia tenttejä varten dosentti oli todella saapunut vankilaan ja tentti oli pidetty vierailuhuoneessa. Nyt hänellä oli enää lopputyö jäljellä ja sitten hän olisi saanut oikeustieteen kandin paperit, ja arvatkaapa mistä hän kirjoitti lopputyötään?

"Terrorismilainsäädännöstä EU:ssa?" Terje ehdotti puolittain vitsillä.
Moussa Salamehin yllättyneen ilahtunut reaktio vaihtui pian epäilyyn.
"Tarkastatteko te sen, mitä minä kirjoitan sellissä?" hän kysyi.
Hänen eloisa ja melko iloinen katseensa oli sammunut ja nyt sen paikalla oli vain kaksi epäilevää mustaa silmää. Hänen ulkomuotonsa oli muuttunut siitä syyttömästä ruotsalaisesta maahanmuuttajasta, jollaiseksi sekä Ewa että Terje olivat hänet kuvitelleetkin, ja vieläpä hyvin koulutetusta tummaihoisesta täydellistä yliopistoruotsia puhuvasta miehestä, tyypilliseksi terroristiepäillyksi, Ewa ajatteli ironisesti.
"Ei, me emme todellakaan ole vakoilleet sinua", Terje huokasi.
"Se nyt ei vain ollut kovin kaukaa haettu arvaus."
"Usko pois", Ewa vakuutti. "Minä olen koko kuulustelutoiminnan ylin johtaja. Mitään sellaista ei voisi tapahtua minun selkäni takana. Sitä paitsi kumma kyllä on niin, että sellien kotietsintään tarvitaan syyttäjän päätös. Selli lasketaan yksityiseksi asunnoksesi. Ja minä olisin tiennyt, jos sellainen päätös olisi tehty."
"Kotietsintä sellissä?" Moussa Salameh ihmetteli hämmästyneenä. "Ei vaikuta kovin järkevältä touhulta."
"Olen samaa mieltä", Ewa sanoi. "Mutta minä olin aiemmin tekemisissä talousrikollisuuden kanssa, ja joillakin johtajilla oli rahaa kuin roskaa selleissään. Olen jopa nähnyt, kuinka sellistä löydettiin todisteita jatkuvasta rikollisesta toiminnasta. Syyttäjän päätöksen jälkeen siis."

"Mahtavaa!" mies huudahti iloisesti. "Tästä on siis kuitenkin vielä vähän matkaa Guantánamoon. Mutta tämän päivän kuulustelusta: luulin että kaikki kuulusteluni olivat loppuneet. Asianajajani sanoi, että nyt pitää vain odottaa pääkäsittelyä."
"Asianajajasta puheen ollen", Ewa huomautti, "hän ei voinut tulla tänään näin lyhyellä varoitusajalla. Jos haluat, voimme keskeyttää kuulustelun tähän ja odottaa sellaista hetkeä, kun hänellä on aikaa."
"Ei, kuulisin mieluummin, mitä asia käsittelee. Luovun siis oikeudestani siihen, että asianajajani on läsnä. Sopiiko?"
"Toki", Ewa jatkoi. "Me puhumme kahdesta Kålstan henkilöstä, jotka varmasti tunnet, Abdelatif Belkassemista ja Hadi Bouhassanista."
"Olkoon Jumala heidän sielulleen armollinen. Tarkoitat kai niitä kahta sekopäätä, jotka kuljeskelevat kutsumassa itseään Ruotsin al-Qaidaksi?"
"Juuri heitä", Ewa jatkoi sävyttömästi. "Sinä tunnet heidät ja tiedät, että he kutsuvat itseään Ruotsin al-Qaidaksi?"
"Pakostakin, kun kerran asun Kålstassa", mies huokaisi ironisesti hymyillen. "Kålstassa ei ole ketään, joka ei tuntisi heitä, varsinkin Abdelatifia, joka on alkanut pukeutua kuin muslimi ja syyttää imaamia keksityillä synneillä, vaikka hän ei edes osaa arabiaa eikä ole ikinä lukenut sanaakaan Koraania. Mihin minun pitikään vastata?"
"Kysymys oli vain, tunnetko heidät, ja sinä selvästi tunnet?"
"Kyllä, ja asianajajani kautta tiedän, että he kaksi ovat myös vangittuina tässä samassa esitutkinnassa kuin minäkin. Meistä tulisi siis rikostovereita, jos tämä menee niin pitkälle."
"Sitten on vuorossa seuraava kysymys", Ewa jatkoi teeskennellyn pitkästyneesti, mutta sydän jyskyttäen. "Tiedätkö sinä jotain heidän sabotaasisuunnitelmistaan?"
"Tietenkin", mies vastasi epäileväisesti.
"Miten niin tietenkin?" Ewa jatkoi sydän jyskyttäen yhä kovemmin.
"Kaikki Kålstassa asuvat tietävät", juristikollega jatkoi otsa kummastuneesti rypyssä. Äkkiä Ewa ajatteli miestä juristikollegana.
"Mitä kaikki Kålstassa asuvat tietävät?"
"Ei, odotas vähän", mies vastasi ilmeisen spontaanin hämmästyneenä. "Onko tämä vakava kysymys?"
"Kyllä."
"Jostain sellaisesta, jonka kaikki Kålstassa asuvat tietävät?"
"Siitä minä en tiedä mitään, kysymys onkin vain siitä, mitä sinä tiedät."
Mies näytti siltä kuin olisi kadottanut punaisen langan, hän nojautui taaksepäin ja katsoi kummastuneena toisesta toiseen ja pudisteli päätään. Ewa päätti tarkkailla eikä kysellä enempää, parempi antaa miehen rikkoa hiljaisuus ilman hänen apua. Hiljaisuutta ei kuitenkaan näkyisi kuulustelupöytäkirjassa.
"Yritän siis vastata kysymykseen kuin se olisi vakava kysymys", mies sanoi lopuksi. "Se on vastenmielistä, sillä se on niin typerää. Mutta joka tapauksessa, näin tämä juttu on näiden vapaustaistelijoiden kanssa. Näiden Kålstan johtavien mujahedien, Hadin ja varsinkin Abdelatifin. He ovat kylähulluja, näin voisi sanoa. He juoksevat toisinaan torilla kunniallisesti työskentelevien ihmisten luokse ja saarnaavat islaminuskoa. Murretulla ruotsillaan, mikä tekee koko jutusta entistäkin tragikoomisemman. Kålstassa ei ole ainuttakaan ihmistä, joka ei tietäisi, että nämä kaksi ovat toisaalta hasista polttavia idiootteja, toisaalta Osama bin Ladenin lähimpiä ystäviä. He aikovat räjäyttää Globenin ja Carolan, he aikovat ottaa panttivangeiksi Ruotsin hallituksen tai kuninkaan saadak- seen vaihtovankeja Guantánamosta, he aikovat iskeä Lill-Babsia vastaan ja kaapata lentokoneen Arlandasta. Kyllä, kysykää vain keneltä tahansa Kålstan vihannestorilla."
"Sinulla on siis merkittävää tietoa heidän suunnitelmistaan?"
Ewa kysyi vielä ja onnistui yli-inhimillisin ponnistuksin olemaan purskahtamatta täyteen nauruun. Sen sijaan hän yritti mulkoilla mahdollisimman tiukasti.
Mies tuijotti häntä kummissaan, antoi katseensa vaeltaa Terje Lundsteniin, joka myöskin piti yllä poliisin kivikasvoja, ja pudisti uudelleen päätään.
"Kuulkaas nyt", hän sanoi lopulta. "Tämä ei ole ihan tervettä. Minä selitin aiemmin, että olen tekemässä lopputyötäni terrorismilainsäädännöstä. Tiedän kyllä, että on rikollista tuntea terrorismiteon suunnitelmat antamatta epäiltyjä ilmi. Siihen sinun kysymyksesi viittasivat. Mutta se edellyttää kai kuitenkin sitä, että ne ovat ihan oikeita terrorismisuunnitelmia? Se joka olisi antanut ilmi nämä kaksi hourupäätä, olisi tehnyt itsensä naurettavaksi ja lisäksi syyllistynyt väärään ilmiantoon, hän olisi saanut poliisin liikkeelle turhan päiten, mikä voi myös joissain tapauksissa olla rikollista. Siis. Ei. Minä en antanut näitä mielikuvitusterroristeja ilmi, kuten en antaisi ilmi Hämähäkkimiestäkään. Ja jos se nyt sitten oli rikollista, niin siinä tapauksessa kaikki Kålstassa asuvat ovat rikollisia."
Ewa ajatteli ensin, että ironisoisi vielä viimeisellä kysymyksellä tätä jo selvitettyä osiota (Ei siis pidä paikkaansa, että olisit terroristiliigan salainen johtaja?), mutta ymmärsi sitten, että ironia ei näkyisi kuulustelupöytäkirjassa vaan näyttäisi luvattoman idioottimaiselta.

Moussa Salameh oli selvinnyt testistä kiitettävästi. Yhtä kiitettävästi kuin saisi pian valmiiksi kandin tutkintonsa. Jäljellä oli enää syyttäjäpuolen viimeinen toivo, elektroninen todistusaineisto.
"Vaihdetaan aihetta", Ewa jatkoi ja toivoi, ettei ilmeelläkään paljastanut, kuinka tyytyväinen oli.
"Sinun ja näiden kahden välillä on ollut melkoisesti tietokoneliikennettä. Minkä takia?"
"Näiden kahden? Puhutko yhä Abdelatif Belkassemista ja Hadi Bouhassanista?"
"Kyllä, juuri heistä."
"Luulin, että tämä käytiin läpi jo useita kuukausia sitten."
"Pahoin pelkään, että meidän täytyy vielä vähän tonkia."
"Sitten saat olla ystävällinen ja tarkentaa kysymyksiäsi. Mihin minun oikeastaan pitää vastata?"
"Kesäkuun seitsemänteen päivään saakka viime vuonna", Ewa jatkoi näytellen yhä kyllästynyttä, "sinulla oli tiiviitä keskusteluja sekä Hadin että Abdelatifin ja muidenkin kanssa heidän kotisivullaan. Sen jälkeen te tapasitte vain jutellaksenne kasvokkain. Mistä tämä äkillinen kommunikaatiomuutos?"
Mies istui hiljaa ja mietti hetken, ennen kuin veti syvään henkeä ja alkoi selittää sitä, mitä hän uskoi kuulustelijoidensa ajavan tällä kertaa takaa.
"Olen unohtanut, kuka vihjasi minulle ensin", hän aloitti hampaidensa välistä. "Mutta sain siis joltain Kålstassa asuvalta vinkin, että pojat leikkivät terroristeja netissä. Kun menin heidän sivuilleen, se näytti kaikin puolin aika vaarattomalta leikiltä, ja minäkin pelasin mukana pari kertaa, yritin asettaa kapuloita rattaisiin, tuoda mukaan ongelmia, jotka aiheuttivat sankarillisten iskujen epäonnistumisen, väitin että aktivistit oli jo paljastettu puhelinsalakuuntelulla ja sellaista. Mutta pian kävi ilmi, että minun yritykseni ironisoida tai vitsailla heidän sotaleikkiensä kustannuksella ei ollut… miten sanoisin? Sillä ei ollut sellaista opettavaista vaikutusta, kuin olisin toivonut."
"Ja siksi sinä ehdotit, että te tapaisitte suullisia keskusteluja varten?" Ewa keskeytti.
"Aivan oikein, ja jos te sanotte, että se oli viime vuonna kesäkuun 7. päivänä, niin se pitää varmasti paikkansa. Mutta…"
"Mistä te puhuitte tavatessanne?" Ewa keskeytti uudelleen. Mies puri hampaansa yhteen ja näytti siltä, kuin hänen olisi pitänyt ponnistella ollakseen menettämättä hermojaan.
"Tilanne oli siis tämä", hän jatkoi. "Nämä kaksi paukapäätä olivat alkaneet vetää huomiota puoleensa sieltä sun täältä, alkoi muun muassa ilmaantua tekstejä, joita olivat kirjoittaneet joko täydet sekopäät tai turvallisuustoimesta joku, joka halusi provosoida rikokseen. Yritin siis selittää näille valopäille tavatessamme ja kävellessämme pitkään yhdessä Kålstassa, että he asettaisivat vaaraan itsensä ja muutkin, jos he jatkaisivat leikkiään. Tässä vaiheessa täytyy lähteä siitä, että heidän kiinnostunein yleisönsä löytyi Turvallisuuspoliisista."
"Miksi siitä pitää lähteä?" Ewa kysyi ilmeettömästi.
"Sen tajutakseen täytyy vain lukea lehtiä ja kuunnella Ruotsin radion terrorismiasiantuntijoita", mies jatkoi ärtyneenä. "Vain pari vuotta sitten oli oikeudenkäynti, jossa oli lähes samat lähtökohdat. Jotkut Belkassemin kaverit siirtyivät leikistä ainakin teon yritykseen."
"Sinä tarkoitat niitä poikia, jotka yrittivät palopommittaa iranilaisen vaalihuoneiston Tenstassa", Ewa totesi.
"Juuri niin. Seuranneessa oikeudenkäynnissä juuri tällaiset tietokoneleikit olivat osa ratkaisevaa todistusaineistoa. Siitä siis halusin muistuttaa Hadia ja Abdelatifi a, että he kirjaimellisesti leikkivät tulella, että he vaarantaisivat monia meistä ja saattaisivat meidät vaikeuksiin, jos he eivät lopettaisi. Voi kai sanoa, että minä olin ennustaja sillä hetkellä."
"Mutta sen jälkeen et enää ollut yhteydessä heihin tietokoneella?" Ewa kysyi.
"En, ja sen minä selitin heille myös silloin, kun tapasimme. Että siitä lähtien en halunnut olla enää missään tekemisissä heidän kanssaan, en tietokoneella enkä muullakaan tavoin."
"Et siis tavannut heitä enää edes henkilökohtaisesti viime vuoden kesäkuun 7. päivän jälkeen?"
"En."
"Voidaan siis sanoa, että sanouduit irti teidän tuttavuudestanne?" Ewa jatkoi hetken epäröityään. Omalta osaltaan hän näki, että tämä johtolanka oli katsottu loppuun saakka, mutta vielä varmistus ei olisi haitaksi, vaikka se ehkä saisikin kuulustelijan vaikuttamaan vähän hidasälyiseltä.
"Se tuskin onnistuu sellaisessa pienessä, etnisessä ja rajatussa yhteisössä kuin Kålsta", Moussa vastasi hymyillen vähän. "Minullahan on tietynlainen asema siellä asuvien nuorten keskuudessa. Siellä minä olen palestiinalainen ja vapaustaistelija Abu Moussan poika. Kun menen metrolla oikeustieteelliseen tiedekuntaan Tukholman keskustaan, olen joku muu, ruotsalainen toisen polven maahanmuuttaja, kuka tahansa, vailla muita yhteyksiä kuin opiskelutoverini. Mutta Kålstassa minulla on tietty vastuu, siitä ei pääse mihinkään."
"Miten sinä käytit tätä vastuutasi suhteessa Abdelatifiin ja Hadiin?" Ewa jatkoi äkkiä kiinnostuneena.
"Näyttämällä jokaiselle, että olen ottanut heihin etäisyyttä ja että en pidä Abdelatifin tavasta leikkiä muslimilaista fundamentalistia, kun hän ei osaa edes lukea Koraania arabiaksi, ja pilkkaamalla avoimesti heidän mujahedin-fantasioitaan niin usein, kuin siihen tuli mahdollisuus. Mutta tämänhän minä olen jo kertonut aiemmissa kuulusteluissa."

Viimeinen huomautus sai Ewan kylmäksi ja hän vaihtoi kysyvän katseen Terje Lundstenin kanssa, joka rypisti otsaansa ja pudisti päätään. Sekä Ewa että Terje olivat lukeneet jokaisen rivin Moussa Salamehin kuulustelupöytäkirjoista, mutta tällaista ei ollut lukenut yhdessäkään paperissa. Johtopäätös oli yhtä aikaa yksinkertainen ja huolestuttava. Salamehin kuulustelupöytäkirjoja oli sensuroitu miehen haitaksi.
"Kysynpä toisen kysymyksen", Ewa jatkoi, kun oli ehtinyt kasata itsensä huomattuaan jotain niin epätavallista ja törkeää kuin kuulustelujen manipulointia. "Ovatko Abdelatif ja Hadi vaarallisia vai eivät?"
"Sekä että", mies vastasi pohdiskellen. "Muslimilaisina vapaustaistelijoina aseet kädessä he ovat vitsi. He eivät ole fyysisesti vaarallisia, mutta poliittisesti kyllä."
"Mitä tarkoitat?"
"Ei heillä ole oikeasti tarpeeksi aseita tai älyä iskun tekemiseen. Mutta varsinkin Abdelatif haluaisi mielellään tulla merkittäväksi jollain helpolla tavalla, esimerkiksi tulemalla marttyyriksi. Puhumalla vaikkapa itselleen kymmenvuotisen vankeusrangaistuksen. Silloin hän saisi mustaa valkoiselle siitä, että hän on todella vaarallinen. Ja samalla hänestä tulisi tietenkin marttyyri oikeasti, sitä kautta, että hänet olisi väärin perustein tuomittu terroristiksi. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, niin kuin sanonta kuuluu."
"Mutta silloinhan hän on vaarallinen vain itselleen?" Ewa huomautti.
"Eikä ole, hän on vaarallinen meille kaikille! Etkö sinä tajua?"
"En", Ewa valehteli. "Mutta ehkä sinä voisit selittää?"
"Se on vain niin itsestään selvää", mies huokaisi.
"Mikä siinä on itsestään selvää?" Ewa kysyi automaattisesti.
"Abdelatif on täysi nolla todellisessa elämässä, se on itsestään selvää kaikille paitsi ehkä hänelle itselleen. Mutta jos hän onnistuu puhumaan itselleen vankeusrangaistuksen terroristina, eikä hänellä ole mitään sitä vastaan, hänestä tulee vaarallinen. Sitä paitsi meitä on monia, jotka ymmärrämme, että hän on joutunut oikeusmurhan kohteeksi. Siihen johtopäätökseen ei päädytä vain Kålstassa vaan jokaisessa samankaltaisessa lähiössä. Kymmenentuhatta samanlaista räkänokkaa kuin hän saavat päähänsä, että nyt on todella todistettu, että yhteiskunta vainoaa meitä kaikkia."
"Joten nyt on vuorossa kosto?"
"Sepä juuri. Ja kaikille niille liberaaleille poliitikoille, jotka ovat ajaneet terrorismilainsäädäntöä, hänen pitkästä vankeustuomiostaan tulee todiste siitä, että sellaiset lait ovat tarpeen. Ja ovat viimeinkin päässeet käyttöön. Sillä tavalla Abdelatif on paljon vaarallisempi kuin hän itse olisi osannut kuvitellakaan."

Tämä riittää hyvin, Ewa ajatteli. Jos hänen asianajajansa ei hyppää ylös ja steppaa ilosta tämän kuulusteluosion takia — niin kuin hänen pitäisi — Moussa ainakin saa itse tarpeeksi tukea ennen tapaamistaan von Schüffelin kanssa käräjäoikeudessa. Ewa luki nauhalle kellonajan, totesi että nauhuri oli ollut päällä koko kuulustelun ajan ja lopetti, keräsi tavaransa ja nousi.
"Uskoisin, Moussa, että tämä oli meidän viimeinen kuulustelumme, ainakin toivon niin. Niin uskoo myös minun kollegani komisario Terje Lundsten", hän sanoi ja hillitsi itsensä, että ei vaikuttaisi liian ylitsevuotavaiselta, ja ojensi kätensä. "Loppu on sinun ja asianajajasi käsissä."
Terjekin kätteli ja vieläpä hyvin painokkaasti. Melkein valmis oikeustieteen kandidaatti Moussa Salameh tuijotti heitä kummastuneena. Edes hän ei voinut oikein järjellisesti ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Hänhän ei edes tiennyt, minkä terroristijärjestön johtajaksi ja aivoiksi häntä väitettiin.

He menivät ulos, sulkivat oven perässään ja antoivat merkin vanginvartijoille. Sitten he halasivat toisiaan.
"Minä tiesin sen, minä tiesin sen koko ajan", Terje kuiskasi käheästi. "Mutta voi hemmetti, miten hyvä, että teimme koko ju- tun kunnolla, antamatta hänelle pienintäkään vihjettä."
"Niin, sen minä toivoin voivani sanoa sinulle näin jälkeenpäin", Ewa kuiskasi takaisin.
Vanginvartijat ymmärsivät luultavasti väärin heidän hellän hetkensä, mutta teeskentelivät hienotunteisesti kuin eivät olisi nähneet mitään rapistellessaan avainnippujaan ja käsirautojaan. Matkalla kotiin Hantverkargatania pitkin Ewa alkoi äkkiä it- keä ymmärtämättä oikeastaan miksi. Ehkä se oli jotain ylitsevuotavaa helpotuksen tunnetta.