Kerro kaverilleTekstinäyte:
***
"TÄÄLTÄ ON PÄÄSTÄVÄ POIS": KUUSIKYMMENLUVUN UUDELLEENKARTOITUSTA
Mikään jakso USA:n lähihistoriassa ei eroa nykyhetkestä yhtä jyrkästi eikä näytä tarjonneen suurempaa muutospotentiaalia kuin kuusikymmenluku. Epäilemättä juuri siitä syystä tämä vuosikymmen vielä kymmenien vuosien jälkeenkin säilyy kiihkeiden aatteellisten kiistojen kohteena. Liberaalit ovat yleensä olleet kuusikymmenluvusta puhuttaessa sangen kiusaantuneita, kun taas konservatiiveille tuo jakso on tarjonnut tehokkaan poliittisen aseen: heidän tulkintansa korostaa ajan sekasortoisuutta, vapaamielisyyttä ja sekä mustien että naisten itsetietoisuuden kasvua sellaisin painotuksin, että lisääntyvä köyhyys, rikollisuus, huumeiden käyttö ja vieläpä aids voidaan työntää tuon vuosikymmenen vastuulle. Oikeiston parjaus on tietenkin tähdännyt siihen, että mainittujen yhteiskunnallisten epäkohtien ja Reaganin ja Bushin hallinnon välinen yhteys hämärtyisi.
Virallisen politiikan piirissä oikeiston tulkinta kuusikymmenluvusta on kyllä pysynyt vallitsevana, mutta USA:n kulttuuri- ja älymystöareenoilla tarina kulkee toisin. Esimerkiksi rapyhtye Public Enemyn muusikot ovat ravistelleet valtavirran näkemystä mustien kansalaisoikeuskamppailusta. Heidän mielestään liike oli kaikkea muuta kuin "hyväntahtoinen ristiretki rotujen tasa-arvon puolesta"; päinvastoin he julistavat, että Malcolm X:n panos oli taistelussa ratkaiseva. Ja monet dokumenttifilmit ja tv-sarjat ovat kuvanneet kuusikymmenluvun eri liikkeiden saavutuksia (joskin myös hairahduksia) paljonkaan anteeksi pyytelemättä.
Hollywoodin ansioluettelo tällä saralla on ilman muuta kirjavampi, mutta ainakin Oliver Stone, joka useissa elokuvissaan (Platoon nuoret sotilaat, The Doors, Syntynyt neljäs heinäkuuta ja JFK avoin tapaus) on käsitellyt kuusikymmenluvun tapahtumia, on tarjonnut yleisölle kyynisiä arvioita hallituksen toimista ja myönteisen näkemyksen sodanvastaisesta liikkeestä ja nuorisokapinasta. Kustannuspiireissä kuusikymmenluvusta on tullut suoranainen kasvuala älykköjen ja entisten aktivistien julkaistessa muistelmiaan, historiikkeja ja antologioita, joista valtaosa tukee käsitystä tuon ajan liikkeiden demokraattisesta ja tasa-arvoisesta luonteesta.
Naisilla kuitenkin on vanhoillisessa kauhukuvien maalailussa usein jopa näkyvämpi rooli (joko sosiaalihuollon siipeilijöinä tai itsekkäinä feministeinä, kuten arvata saattaa) kuin edistyksellisissä näkemyksissä tuosta ajanjaksosta. Pisimmälle tässä menevät Oliver Stonen filmit, joissa kansalaishyveet, periaatteellinen vastarinta ja rock'n'roll-nerous esitetään pelkästään miessukupuolen ominaisuuksina. Stonen machoilu on erityisen häiritsevää, koska häntä on käytännössä alettu pitää kuusikymmenluvun virallisena kirjurina. Ja naisten vapautusliikkeen tutkijana minusta on sangen huolestuttavaa, että miltei kaikki viimeaikaiset kuusikymmenlukua käsittelevät teokset lähestulkoon ohittavat tämän liikkeen. Valtaosa näistä kirjoista tekee naisille saman kuin miesjohtoinen Liike aikoinaan: naisten kamppailu on ja pysyy sivuosassa, kaukana tapahtumien keskiöstä. Jättämällä naiset vähälle huomiolle nämä kirjoittajat ovat pystyneet syrjäyttämään naiset jopa tehokkaammin kuin heidän kuvaamansa liikkeet aikoinaan, sillä tokihan naisetkin vuosikymmenen loppuun mennessä onnistuivat raivaamaan tiensä keskinäyttämölle.
Tässä kirjoituksessa arvostelen tapaa, jolla kuusikymmenlukua on käsitelty niissä monissa teoksissa jotka sitä pyrkivät kuvaamaan, ja esitän muutaman idean sen uudelleenkartoitusta varten. Kritiikkini kohdistuu paitsi naisten ja heidän vapautusliikkeensä vähättelyyn myös siihen, ettei kirjoissa arvosteta heidän osuuttaan uusvasemmiston syntyyn, joka yleensä on näiden teosten keskeinen teema. Hahmottelemani uudelleenkartoitus todistaisi naisten vapautusliikkeen kuusikymmenluvun olennaiseksi osaksi osoittamalla sen merkittävät aatteelliset kytkennät uusvasemmistoon ja mustien vapauskamppailuun, kiistämättä tietenkään sen omaehtoisuutta. Uudelleenkartoitus pitäisi ymmärtää poliittiseksi kannanotoksi: pyrin sen avulla rikkomaan kuusikymmenluvun yleisesti hyväksytyn tulkinnan, joka turhan usein käsittelee naisten vapautusliikettä ja uusvasemmistoa aatteellisina vastakohtina. Vasemmiston ja naisliikkeen väliset kiistat pitäisi käsittää seuraukseksi tietystä historiallisesta tilanteesta, ei (kuten useimmat aihetta käsittelevät kirjat sekä myös monet feministiset selonteot esittävät) jonkin väistämättömän ja pysyvän ristiriidan ilmentymiksi, sillä tällainen tulkinta saa kaiken feministien ja vasemmiston yhteistyön vaikuttamaan toivottomalta. Tässä suhteessa ajatteluni on läheistä sukua Ellen DuBoisin näkemyksille, jotka kiistävät sen, että 1900-luvun alun naisten äänioikeusliike ja sosialismi olisivat olleet syvässä ja sovittamattomassa ristiriidassa.
Uudelleenkartoituksessa olen myös sijoittanut kuusikymmenluvun radikalismin sodanjälkeisen ajan yhteyksiin ja tarkastellut niitä tapoja, joilla sekä valkoinen uusvasemmisto että valkoinen naisten vapautusliike kapinoivat kotilieden pyhyyttä varjelleen viisikymmenluvun sukupuolirooleja vastaan. Tulevan tutkimuksen olisi varmasti hyödyllistä analysoida sitäkin paljon kiisteltyä aihepiiriä, miten maskuliinisuus ilmeni sodanjälkeisessä USA:ssa ja miten se vaikutti kuusikymmenluvun radikalismiin. Epäilen, että valtarakenteita vastustavat, etenkin beat-sukupolven ja rokkareiden edustamat näkemykset miehisyydestä luultavasti sekä innoittivat valkoihoista, miesvoittoista uusvasemmistoa että vauhdittivat roturajojen murtumista "mustan" tyylin jäljittelyllään.
Suomennos Liisa Laaksonen (raakakäännös)
"TÄÄLTÄ ON PÄÄSTÄVÄ POIS": KUUSIKYMMENLUVUN UUDELLEENKARTOITUSTA
Mikään jakso USA:n lähihistoriassa ei eroa nykyhetkestä yhtä jyrkästi eikä näytä tarjonneen suurempaa muutospotentiaalia kuin kuusikymmenluku. Epäilemättä juuri siitä syystä tämä vuosikymmen vielä kymmenien vuosien jälkeenkin säilyy kiihkeiden aatteellisten kiistojen kohteena. Liberaalit ovat yleensä olleet kuusikymmenluvusta puhuttaessa sangen kiusaantuneita, kun taas konservatiiveille tuo jakso on tarjonnut tehokkaan poliittisen aseen: heidän tulkintansa korostaa ajan sekasortoisuutta, vapaamielisyyttä ja sekä mustien että naisten itsetietoisuuden kasvua sellaisin painotuksin, että lisääntyvä köyhyys, rikollisuus, huumeiden käyttö ja vieläpä aids voidaan työntää tuon vuosikymmenen vastuulle. Oikeiston parjaus on tietenkin tähdännyt siihen, että mainittujen yhteiskunnallisten epäkohtien ja Reaganin ja Bushin hallinnon välinen yhteys hämärtyisi.
Virallisen politiikan piirissä oikeiston tulkinta kuusikymmenluvusta on kyllä pysynyt vallitsevana, mutta USA:n kulttuuri- ja älymystöareenoilla tarina kulkee toisin. Esimerkiksi rapyhtye Public Enemyn muusikot ovat ravistelleet valtavirran näkemystä mustien kansalaisoikeuskamppailusta. Heidän mielestään liike oli kaikkea muuta kuin "hyväntahtoinen ristiretki rotujen tasa-arvon puolesta"; päinvastoin he julistavat, että Malcolm X:n panos oli taistelussa ratkaiseva. Ja monet dokumenttifilmit ja tv-sarjat ovat kuvanneet kuusikymmenluvun eri liikkeiden saavutuksia (joskin myös hairahduksia) paljonkaan anteeksi pyytelemättä.
Hollywoodin ansioluettelo tällä saralla on ilman muuta kirjavampi, mutta ainakin Oliver Stone, joka useissa elokuvissaan (Platoon nuoret sotilaat, The Doors, Syntynyt neljäs heinäkuuta ja JFK avoin tapaus) on käsitellyt kuusikymmenluvun tapahtumia, on tarjonnut yleisölle kyynisiä arvioita hallituksen toimista ja myönteisen näkemyksen sodanvastaisesta liikkeestä ja nuorisokapinasta. Kustannuspiireissä kuusikymmenluvusta on tullut suoranainen kasvuala älykköjen ja entisten aktivistien julkaistessa muistelmiaan, historiikkeja ja antologioita, joista valtaosa tukee käsitystä tuon ajan liikkeiden demokraattisesta ja tasa-arvoisesta luonteesta.
Naisilla kuitenkin on vanhoillisessa kauhukuvien maalailussa usein jopa näkyvämpi rooli (joko sosiaalihuollon siipeilijöinä tai itsekkäinä feministeinä, kuten arvata saattaa) kuin edistyksellisissä näkemyksissä tuosta ajanjaksosta. Pisimmälle tässä menevät Oliver Stonen filmit, joissa kansalaishyveet, periaatteellinen vastarinta ja rock'n'roll-nerous esitetään pelkästään miessukupuolen ominaisuuksina. Stonen machoilu on erityisen häiritsevää, koska häntä on käytännössä alettu pitää kuusikymmenluvun virallisena kirjurina. Ja naisten vapautusliikkeen tutkijana minusta on sangen huolestuttavaa, että miltei kaikki viimeaikaiset kuusikymmenlukua käsittelevät teokset lähestulkoon ohittavat tämän liikkeen. Valtaosa näistä kirjoista tekee naisille saman kuin miesjohtoinen Liike aikoinaan: naisten kamppailu on ja pysyy sivuosassa, kaukana tapahtumien keskiöstä. Jättämällä naiset vähälle huomiolle nämä kirjoittajat ovat pystyneet syrjäyttämään naiset jopa tehokkaammin kuin heidän kuvaamansa liikkeet aikoinaan, sillä tokihan naisetkin vuosikymmenen loppuun mennessä onnistuivat raivaamaan tiensä keskinäyttämölle.
Tässä kirjoituksessa arvostelen tapaa, jolla kuusikymmenlukua on käsitelty niissä monissa teoksissa jotka sitä pyrkivät kuvaamaan, ja esitän muutaman idean sen uudelleenkartoitusta varten. Kritiikkini kohdistuu paitsi naisten ja heidän vapautusliikkeensä vähättelyyn myös siihen, ettei kirjoissa arvosteta heidän osuuttaan uusvasemmiston syntyyn, joka yleensä on näiden teosten keskeinen teema. Hahmottelemani uudelleenkartoitus todistaisi naisten vapautusliikkeen kuusikymmenluvun olennaiseksi osaksi osoittamalla sen merkittävät aatteelliset kytkennät uusvasemmistoon ja mustien vapauskamppailuun, kiistämättä tietenkään sen omaehtoisuutta. Uudelleenkartoitus pitäisi ymmärtää poliittiseksi kannanotoksi: pyrin sen avulla rikkomaan kuusikymmenluvun yleisesti hyväksytyn tulkinnan, joka turhan usein käsittelee naisten vapautusliikettä ja uusvasemmistoa aatteellisina vastakohtina. Vasemmiston ja naisliikkeen väliset kiistat pitäisi käsittää seuraukseksi tietystä historiallisesta tilanteesta, ei (kuten useimmat aihetta käsittelevät kirjat sekä myös monet feministiset selonteot esittävät) jonkin väistämättömän ja pysyvän ristiriidan ilmentymiksi, sillä tällainen tulkinta saa kaiken feministien ja vasemmiston yhteistyön vaikuttamaan toivottomalta. Tässä suhteessa ajatteluni on läheistä sukua Ellen DuBoisin näkemyksille, jotka kiistävät sen, että 1900-luvun alun naisten äänioikeusliike ja sosialismi olisivat olleet syvässä ja sovittamattomassa ristiriidassa.
Uudelleenkartoituksessa olen myös sijoittanut kuusikymmenluvun radikalismin sodanjälkeisen ajan yhteyksiin ja tarkastellut niitä tapoja, joilla sekä valkoinen uusvasemmisto että valkoinen naisten vapautusliike kapinoivat kotilieden pyhyyttä varjelleen viisikymmenluvun sukupuolirooleja vastaan. Tulevan tutkimuksen olisi varmasti hyödyllistä analysoida sitäkin paljon kiisteltyä aihepiiriä, miten maskuliinisuus ilmeni sodanjälkeisessä USA:ssa ja miten se vaikutti kuusikymmenluvun radikalismiin. Epäilen, että valtarakenteita vastustavat, etenkin beat-sukupolven ja rokkareiden edustamat näkemykset miehisyydestä luultavasti sekä innoittivat valkoihoista, miesvoittoista uusvasemmistoa että vauhdittivat roturajojen murtumista "mustan" tyylin jäljittelyllään.
Suomennos Liisa Laaksonen (raakakäännös)
