Olen rakastunut shohrehiin. Mutta en enää luota tunteisiin. En ole koskaan varsinaisesti elänyt enkä seurustellut naisten kanssa. Ja olen usein kummastellut tarvettani vietellä ja omistaa jokainen eteeni osuva naisihminen.

 Kun näen naisen, minusta tuntuu kuin hampaani kapenisivat, kuin ne  kasvaisivat pidemmiksi ja muuttuisivat terävämmiksi. Selkäni painuu  köyryyn ja otsastani työntyy kaksi tuntosarvea, jotka huojuvat ilmassa ja viestivät huomiontarpeesta. Haluan ryömiä kohtaamieni naisten jalkoihin ja ihailla  alhaalta käsin heidän ryhdikästä olemustaan ja siroja nilkkojaan. Lisäksi minua iljettää – ei nolota vaan iljettää – niljakas hellyydenkaipuuni. Minut valtaa outo tunteiden ja vaistojen sekoitus, joka saa minut lähes tymään naisia kuin kyttyräselkä koulutyttöjä.

 Ehkä minun pitäisi käydä tapaamassa terapeuttiani, koska viime aikoina nämä tuntemukset ovat painaneet minua. Tosin sama pakottava tarve on alkanut tuntua myös kallonkutistajan läsnä ollessa. Kun vähän aikaa sitten näin hänen nauravan kollegansa kanssa tajusin, että  myös hän on nainen, ja kun hän pyysi minua palauttamaan mieleeni tuntemukseni, painoin käteni hänen polvelleen meidän istuessamme  vastakkain. Hän vaihtoi puheen aihetta ja myötätuntoinen ilme kasvoillaan sipaisi käteni pois, siirsi tuoliaan taemmas ja sanoi: Selvä, puhutaanpa itsemurhayrityksestäsi.

Viime viikolla tunnustin hänelle, että olen aikaisemmin ollut rohkeampi, huolettomampi ja oikeastaan väkivaltaisempikin. Mutta tässä pohjoisessa maassa kukaan ei tarjoa syytä lyödä, ryöstää eikä ampua, ei edes kirota parvekkeelta naapuriasuntojen äitejä tai uhkailla näiden lapsia.

Kun kerroin siitä terapeutille, hän sanoi, että minussa on paljon tukahdutettua vihaa. Ja kun hän poistui hetkeksi huoneesta, avasin hänen käsi laukkunsa ja varastin hänen huulipunansa, ja hänen palattuaan jatkoin tarinaani  kertomalla jossain muualla viettämästäni lapsuudesta. Välillä hän keskeytti minut kysymyksillä: Mitä mieltä olet siitä? Kerro lisää. Mutta lähinnä hän vain kuunteli ja teki muistiinpanoja, emmekä me olleet ylellisessä huoneessa nahkalla verhoillulla kirsikkapuisella sohvalla (huoneessa ei myöskään ollut entisaikojen amiraalin karttapalloa). Ei, me istuimme toisiamme vastapäätä pienessä työhuoneessa julkisella terveysklinikalla, ja välissämme oli vain pieni pyöreä pöytä.

En ole varma, miksi kerroin hänelle suhtautumisestani naisiin. Olin monta kertaa yrittänyt kertoa, että itsemurhayritykseni oli ollut minulle vain keino paeta keskeytyksettä paistavaa aurinkoa. Yritin avoimesti, rajalliseen psykologian tuntemukseeni ja ilmaisutaitoihini turvautuen selittää  terapeutilleni, että olin yrittänyt itsemurhaa uteliai suudesta, tai ehkä olin halunnut haastaa luonnon tai itse maailman kaikkeuden, alati palaavan valon. Se kaikki tuntui ahdistavalta. Olemassa olo piinasi minua.

Terapeutin lakoninen käytös ärsytti minua. Hän herätti minussa väki valtaisia tuntemuksia, joita en ollut kokenut sen jälkeen kun oli lähtenyt kotimaastani. Hän ei ymmärtänyt. Hänen mielestään tässä kaikessa oli kysymys suhtautumisestani naisiin, mutta minä koin vastustavani maailman ahdistavaa voimaa, josta en päässyt osalliseksi ja jota en voinut hallita. Ja  kysymys, jota vihasin eniten ja jonka hän puhumattomuuteeni turhautuessaan esitti kasvot ilmeettöminä pöydän yli nojautuen, kuului: Mitä odotat tältä keskustelulta? Tokaisen: Olen täällä oikeuden määräyksestä! En haluaisi olla täällä, mutta sitten minut äkättiin killumassa puun oksasta, ja joku spandex- asuinen lenkkeilijä soitti poliisille. Kaksi ratsupoliisia laukkasi apuun  upeilla hevosilla. Silloin en huomannut muuta kuin ne hevoset. Ajattelin, että hevoset voisivat olla ratkaisu tekniseen ongelmaani. Tarkoitan, että jos olisin ratsailla,  ylettyisin korkeammalle, paksumpaan oksaan ja sitten voisin sitoa köyden siihen ja antaa hevosen juosta pois altani. Sen sijaan minut pantiin käsi rautoihin ja vietiin arvioitavaksi, kuten he asian ilmaisivat

Kerro lapsuudestasi, kallonkutistaja kehotti.

 Nuorena olin hyönteinen.

 Mikä hyönteinen? hän kysyi.

 Torakka, vastasin.

 Miksi?

 Koska siskoni teki minusta sellaisen.

 Mitä siskosi teki?

 Tule, siskoni käski. Leikitään. Hän asettui selälleen ja kohotti hamettaan,  sitten hän painoi minut hartioista takaraivo edellä itseään vasten jalkojensa  väliin, nosti kantapäänsä ilmaan ja heilutti jalkojaan hitaasti yläpuolellani.  Katso, avaa silmäsi, hän kehotti ja kosketti minua. Tässä ovat kasvosi, tuossa ovat hampaasi ja jalkani ovat tosi pitkät viiksisäikeesi. Nauroimme ja  ryömimme lakanoiden alle näykkimään toistemme kasvoja. Peitetään valo, siskoni sanoi. Peitetään sänky tiiviisti huovalla niin, ettei valoa pääse sen alle. Leikitään, että olemme maan alla.

 Mielenkiintoista, terapeutti sanoi. Voisimme syventyä näihin tarinoihin. Ensi viikolla?

 Ensi viikolla, sanoin, sitten nousin jalkeille, poistuin klinikalta ja laskeuduin portaat kylmään, kirkkaaseen kaupunkiin.

Suomentanut Einari Aaltonen.