Varhain auringonkeltaisena aamuna Stuart McConchie lakaisi  jalkakäytävää Modern TV Sales & Service -televisioliikkeen edustalla kuunnellen Shattuck Avenuella kiitäviä autoja ja konttoreihinsa korkokengissään kipittäviä sihteereitä, heräilevän viikon ääniä ja tuoksuja – heräävää aikaa, jolloin hyvä myyntimies voisi saavuttaa vielä vaikka mitä. Hän ajatteli kuumaa sämpylää ja kahvi kupillista, jotka hän aikoi nauttia tauollaan kello kymmenen maissa. Hän ajatteli asiakkaita, joita hän oli houkutellut palaamaan myymälään ostoaikeissa – ehkäpä vielä tänään – ja kuinka hänen tekemänsä kaupat täyttäisivät tilikirjat ja jopa tulvisivat yli kuin sananparren malja. Lakaistessaan hän lauloi Buddy Grecon uudelta albumilta kuulemaansa laulua ja mietti, millaista olisi olla kuuluisa, maailmankuulu huippulaulaja. Kaikki olisivat valmiita maksamaan nähdäkseen hänet Renon Harrah’sin kaltaisissa paikoissa tai Las Vegasin rikkaiden hienoissa klubeissa, joissa hän itse ei ollut koskaan käynyt, vaikka olikin kuullut niistä niin paljon.

Hän oli kaksikymmentäkuusivuotias. Toisinaan hän oli ajanut perjantai-iltaisin Berkeleystä suurta kymmenkaistaista moottoritietä pitkin Sacramentoon ja Sierran vuoriston halki aina Renoon asti pelaamaan ja tapailemaan tyttöjä. Hänen työnantajansa, Modern TV:n omistaja Jim Fergesson, maksoi hänelle palkan lisäksi provisiota, ja hyvänä myyjänä hän tienasi paljon. Sitä paitsi vuonna 1981 bisnes kukoisti. Koko vuosi oli ollut alusta lähtien nousua. Amerikka kasvoi ja voimistui, kaikki toivat kotiin leveämpää leipää.

”Huomenta, Stuart.” Keski-ikäinen kultaseppä Shattuck Avenuen toiselta puolen ohitti hänet. Herra Crody oli matkalla omaan pikku liikkeeseensä.

Kaikki liikkeet ja toimistot availivat nyt oviaan. Kello oli jo yli yhdeksän. Jopa psykiatri ja psykosomaattisten häiriöiden erikoislääkäri tohtori Stockstill ilmestyi avain kädessään aloittaakseen tuottoisan päivänsä lasiseinäisessä toimistorakennuksessa, johon vakuutusyhtiö oli sijoittanut ylimääräisiä rahojaan. Tohtori Stockstill oli pysäköinyt tuontiautonsa vartioidulle parkkipaikalle, sillä hänellä oli varaa maksaa siitä viisi dollaria päivässä. Nyt saapui tohtori Stockstillin pitkä, säihkysäärinen ja sievä sihteeri, joka oli päätä pitempi kuin työnantajansa. Luutaansa nojaillessaan Stuart huomasi tietenkin myös päivän ensimmäisen, vaivihkaisen sekopään ujuttautuvan syyllisen näköisenä kohti psykiatrin vastaanottoa.

Tämä on sekopäiden maailma, Stuart ajatteli. Psykiatrit tienaavat rutkasti. Jos minun pitäisi mennä psykiatrille, kulkisin takaoven kautta jottei kukaan pääsisi virnuilemaan. Sitten hän ajatteli: Ehkäpä jotkut kulkevatkin, ehkä Stockstillillä on takaovi sairaammille potilailleen, tai pikemminkin (hän korjasi mielessään) niille, jotka eivät halua tehdä itsestään numeroa, sellaisille joilla on vain jokin pieni ongelma, huoli Kuuban asioihin puuttumisesta, jolloin kyse ei ole lainkaan sekopäisyydestä, vaan vain – huolestuneisuudesta.

Hän oli itsekin huolissaan, koska oli aivan mahdollista että hän joutuisi kutsuntoihin ja Kuuban rintamalle, joka oli jälleen kerran juuttunut vuoristoon huolimatta uusista, pienistä henkilöpommeista, joilla niitä rasvaisia pikku vinosilmiä saatiin napattua helposti. Ei hän presidenttiä syytellyt – eihän ollut suinkaan presidentin vika, että kiinalaiset olivat sittenkin päättäneet kunnioittaa tekemiään sopimuksia. Hän oli huolissaan siitä, että melkein kaikilla niillä, jotka palasivat sodasta vinosilmiä vastaan, oli virusperäinen luutulehdus. Kolmekymppinen rintamaveteraani näytti aivan muumiolta, joka on jätetty sadaksi vuodeksi pihalle kuivumaan... Ja Stuart McConchien oli vaikeaa kuvitella jatkavansa sellaisen jälkeen stereotelevisioiden myyjänä.

Suomentanut J. Pekka Mäkelä.