Khao Lak, joulukuu 2005. On keskipäivä, äärimmäisen kuuma, ja metallitankoja lojuu maassa kuin Mikado-tikkuja välkähdellen silloin tällöin kirkkaassa auringonvalossa. Rakennuspöly tupruaa ja sementtimyllyjen louskutus synnyttää epärytmisen metallisen melodian, joka osoittaa, että Khao Lak on hitaasti palaamassa matkakohteeksi vuodentakaisen katastrofin jälkeen. Kaikkialla rakennetaan. Eräällä rannan rakennustyömaalla kymmenvuotias Lid täyttää ämpäreitä sementillä. Hän lisää niin paljon kuin jaksaa, ottaa sitten lujan otteen kummankin ämpärin sangasta ja vie sementin työntekijöille, jotka tekevät tiiliseiniä aamusta iltaan. Lid ja kaikki muut tällä työmaalla tulevat Burmasta. He ovat paenneet tänne sotilasdiktatuuria, joka on tehnyt itsensä tunnetuksi toistuvilla ihmisoikeusrikkomuksilla, järjestelmällisillä vainoilla, orjatyöllä, ahdisteluilla ja murhilla. Osa pakolaisista päätyy leireihin Burman vastaisen rajan tuntumaan, mutta useimmat, kuten Lid perheineen, hakeutuvat työn perässä etelään.

Thaimaassa on noin puoli miljoonaa rekisteröityä burmalaista maahanmuuttajaa, mutta lisäksi maassa arvioidaan olevan ainakin toiset puoli miljoonaa burmalaista — ilman papereita. Jotkin järjestöt arvioivat heitä olevan kaksi miljoonaa. He työskentelevät ennen kaikkea seksiteollisuudessa, vaatetehtaissa, kalastusalalla ja hotellirakennuksilla. Thaimaan hallitus ei ole allekirjoittanut YK:n pakolaissopimusta. Se ei tunnusta burmalaisten pakolaisasemaa, minkä vuoksi valtaosa heistä on täällä laittomasti.

Kun Moe Thu — yksi Khao Lakin rannan työläisistä — yrittää myöhemmin pukea sanoiksi burmalaisten tilannetta, hän sanoo: "Yhdestä helvetistä toiseen." Mutta hän ei sano sitä täällä eikä nyt. Sitä hän ei uskaltaisi tehdä ikinä.

Lid, joka on työskennellyt Khao Lakin hotellityömailla seitsemän ja puolivuotiaasta asti, luovuttaa sementtiämpärinsä neljätoistavuotiaalle Sakmonille. Sakmon levittää laastin lastalla, laittaa tiilen kerrallaan paikalleen ja hivuttautuu yhä ylemmäs. Samalla hän seuraa työmaalla kiertelevää thaimaalaista rakennusmestaria ja heti kun tämä katoaa näköpiiristä, Sakmon pudistaa varovasti päätään osoittaakseen, ettei hänkään voi puhua täällä.

Rakennusmestari, tosin nimettömänä pysyttelevä, sen sijaan levittää piirustuksen puiselle penkille ja sanoo, että tämä on valmistuttuaan aivan fantastinen paikka. "Ei mitään korkeita talorumiluksia, pelkkiä bungaloweja. Eri hintaryhmissä. Esimerkiksi täällä", hän sanoo ja osoittaa muutamaa neliötä, "täällä on pienempiä taloja. Ja sitten tässä — ylellisempiä huviloita." "Uima-altaan viereen tulee baari, josta on näkee merelle. Tästä tulee tosi kaunista. Turistit kyllä palaavat Khao Lakiin. Tiedän sen." Sillä välin burmalaistyöläiset kantavat raskaita säkkejä selässään ja Chit Naing (16) ja Munkol (18) tasapainoilevat yläilmoissa kapeilla lautatelineillä. He liikkuvat varovasti sangen tietoisina siitä, että jos he loukkaantuvat, he saavat hyvin todennäköisesti potkut ja heidät palautetaan Burmaan. Koska Chit Naing, Moe Thu, Lid ja muut ovat lähteneet Burmasta luvatta, heitä pidetään hallinnon vastustajina. Palaaman pakotettujen kohtalosta ei liiku pelkkiä huhuja vaan kansainväliset järjestötkin ovat raportoineet ankarista kostotoimista, joihin mahdollisen paluun yhteydessä on ryhdytty. Ruotsin pakolaisviraston kotisivulla todetaan, että "useita palautettuja on vuosien mittaan pantu pakkotyöhön, vangittu ja/tai teloitettu". "Yritän välttää riskejä", Munkol sanoo.

Muutaman tunnin päästä iltarusko värjää taivaan. Isolla tiellä on hiljaista eikä juurikaan autoja, ja sitä reunustavat ravintolat ammottavat tyhjyyttään. Yksinäinen turisti istuu nettikahvilassa lukemassa lehteä, ja hieman kauempana valmistellaan tsunamin vuosipäivää, mutta muuten on autiota. Tien lähes ainoita kulkijoita ovat burmalaiset, jotka ovat nousseet autonlavalle ja ovat nyt matkalla leireihinsä. Mutta ei Bia eikä Moe Thu. He ovat sopineet tulevansa Burmasta tulleen nepalilaisen luotettavan räätälin luo ja istuvat nyt etukenossa omilla tuoleillaan. Työtoveriensa välityksellä he ovat lähettäneet leiriä johtavalle thaimaalaiselle rakennusesimiehelle viestin, että he ovat käymässä sukulaistensa luona toisella leirillä, mutta he eivät voi olla kauan poissa ja ovat siksi hermostuneita. Moe Thu vilkuilee koko ajan näyteikkunan ulkopuolelle ja hieroo tavan takaa kasvojaan kuin pesisi niitä. "Emme lähde muutoin koskaan leiristä iltaisin. Emme uskalla. Pelkäämme liikaa poliisia."

Sitten Moe Thu alkaa kertoa. Hän sanoo olleensa rakennuksilla töissä koko ikänsä, ensin Burmassa, mutta kun tilanne siellä kävi hänen sanojensa mukaan "mahdottomaksi", hän pakeni vaimonsa ja lastensa kanssa rajan yli Thaimaahan. Lähdöstä on nyt seitsemän vuotta ja siitä lähtien hän on rakentanut hotelleja ennen kaikkea Khao Lakissa.
"Osaan melkein kaikkea. Muurata, asentaa lattioita ja kattoja, maalata." Monista muista rakennusmiehistä poiketen Moe Thulla on mustaa valkoisella, työlupa. Hänellä on aina oma kopio takataskussaan, se on resuinen ja pehmeä kuin harsokangas.

Hän on saanut sen pomoltaan, joka ei halua antaa hänelle alkuperäistä. Thaimaassa työlupa on kytköksissä työnantajaan, joka maksaa yhden työntekijän luvasta 3 800 bahtia (noin 84 euroa). Mutta sen jälkeen työntekijä on sidottu juuri tähän työnantajaan. "Meillä ei ole mitään sananvaltaa. Tavallisesti ansaitsemme 200 bahtia päivässä, ja nuoremmat saavat suunnilleen puolet siitä. Mutta seuraavana päivänä saammekin yhtäkkiä vain 150, se on kiinni kokonaan rakennusherrasta. Jos töissä on thaimaalaisia, he saavat aina enemmän. Ei ole mitään väliä, onko heillä työkokemusta vai ei. Jos minä saan 200, hän saa 500 — niin se vain on. Me olemme burmalaisia", Moe Thu sanoo ja elehtii suonikkailla käsillään. Bia, joka ei liikoja puhu, nyökkää kuin vahvistukseksi.

Tilanne on sen lisäksi pahentunut viime vuoden aikana, tsunamin jälkeen. Moe Thun mukaan monet rakennusherrat ovat alkaneet järjestelmällisesti jättää palkat kokonaan maksamatta.
"Edellisessä työpaikassani Khao Lakissa, hotellityömaalla Bang Sakissa, meitä oli 80 henkeä emmekä saaneet palkkaa kolmeen kuukauteen. Rakennusherra sanoi koko ajan, että 'te saatte rahat huomenna', muttemme saaneet koskaan mitään. Ja sitten kun tulimme eräänä päivänä töihin, siellä ei ollut ketään. Hän oli häipynyt. On ihan yleistä, että näin käy, ja kun yksi työnantaja on aloittanut tällaisen pelin, muut seuraavat perässä. Kysy keneltä vain — kaikille on käynyt näin." "Töissä meitä uhkaillaan usein, huudetaan, nimitellään ja meille sanotaan, että täytyy sopeutua. He tietävät, ettemme koskaan sano mitään. Kenelle me valittaisimme? Silloin tulee potkut ja karkotus."

Ulkona jalkakäytävällä kulkee tummiin pukeutunut mies. Bia näkee hänet silmäkulmastaan ja jähmettyy. Kun mies katoaa näköpiiristä, Bian jännitys laukeaa ja hän huokaisee syvään.
"Luulin häntä poliisiksi", hän sanoo ja nauraa helpottuneena. Räätäli, jolla niin ikään on määräaikainen työlupa, sanoo, että täällä pitää pysyä väleissä poliisin kanssa.
"Tiedämme, mitä he voivat tehdä. Jos puotiin tulee poliisi ja haluaa puvun, annan sen hänelle kolmasosahinnalla. Ja kysyn haluaako hän ilmaisen paidan. Näin se toimii."

Burmalaiset työntekijät — niin nuoret kuin vanhatkin — maksavat joka kuukausi poliisille 600 bahtia palkasta vähennettävinä lahjuksina, jotta heitä ei karkotettaisi, mutta toistaiseksi käytäntö ei ole estänyt poliisia pidättämästä työntekijöitä kaikesta huolimatta.
"Ne tuppaavat pysäyttämään meidät kadulla ja vaatimaan lisää rahaa", Moe Thu kertoo. "Koskaan ei tiedä, milloin niin käy ja kuinka paljon he haluavat. Se voi olla 5 000 bahtia, toisinaan summa on 8 000. Ei meillä semmoisia rahoja ole. Kun saamme palkkaa, ansaitsemme suunnilleen 5 000 bahtia kuussa. Joskus he hakkaavat ihmisiä, joskus he vain uhkailevat ja ottavat ne rahat, jotka sattuu olemaan mukana. Tai sitten he takavarikoivat kännykän ja alkavat soitella sen puhelinmuistiota läpi. He sanovat 'me lähetämme teidät nyt kotiin'. Sen takia minulla ei ole yhtään numeroa siellä." "Meitä pelottaa koko ajan, että jotain sattuu. Eräällä toisella työmaalla työskentelevä kaverini soitti minulle muutama kuukausi sitten ja kertoi, että heidän pitäisi saada palkka tänään. Kaikki työntekijät piti kutsua koolle. Mutta sen jälkeen kukaan ei ole kuullut mitään. He ovat vain poissa. Onko heidät karkotettu? Kukaan ei tiedä."

Moe Thu ja Bia ovat pahoillaan, heidän täytyy lähteä takaisin leirille. "Voimme jutella lisää joskus toiste", Moe Thu sanoo ja kysyy räätäliltä, voisiko tämä järjestää jotakin. "Mutta ei töissä. Siellä aletaan ihmetellä." Bia kuivaa kätensä housuihinsa ja tarjoaa kättä. "Nähdään", hän sanoo.

Ennen kuin he siirtyvät pimeälle ja sirkkojen sitkeää siritystä lukuun ottamatta hiljaiselle kadulle, Moe Thu kysyy räätälin välityksellä:
"Tuntevatko he sen, joka ammuttiin?"

Seuraavana päivänä kolmen eri kansainvälisen avustusjärjestön neljä edustajaa ovat istuutuneet pöydän ääreen autiossa ravintolassa. He ovat ottaneet käyntikorttinsa esiin, asettaneet ne eteensä ja sen jälkeen järjestyksessä kertoneet, ketä pitää ja ketä ei pidä lainata.
"Minun pitää saada olla nimetön", yksi sanoo.
"On varmaan parasta, että minäkin pysyn nimettömänä", toinen toteaa.

Suksri Saneha Lääkärit ilman rajoja -järjestöstä yrittää selittää miksi näin on: "Meille on riski pelkästään olla täällä ja kertoa tietämästämme. Meille koituu ongelmia. Mutta heille —", hän nyökkää kohti kahta miestä, jotka päättivät jo matkalla tänne, että he puhuisivat mielellään — "onhan sen tultava julki" — mutta ilman kuvia ja nimiä. "Heille koituisi yksinkertaisesti paljon suurempia ongelmia kuin minulle." "Mutta", toinen miehistä sanoo väliin, "voit kuitenkin mainita missä järjestössä työskentelen." Myös hänen käyntikortissaan lukee Médecins Sans Frontières.

Sitten Grassroots Human Rights Education & Development Committeen edustaja An Chan sanoo järjestönsä tulleen tänne heti tsunamin jälkeen.
"Emme itse asiassa tienneet, että burmalaisten tilanne oli niin hirveä. Ja sehän on meidän tulomme jälkeen vain pahentunut." Aluksi Grassroots jakoi ruokaa, hyttysverkkoja ja muita tarvikkeita, mutta järjestää nyt myös opetusta burmalaistyöläisten lapsille. Siis jos lapset eivät itse ole töissä.
"Oikeastaan saamme opettaa ainoastaan rekisteröityjä, tai niin thaimaalaisviranomaiset sanovat, mutta koska yli puolet ei sitä ole, olemme päättäneet opettaa heitäkin kaikesta huolimatta", An Chan sanoo.
"Ja me", Suksri Saneha jatkaa, "saisimme oikeastaan puuhailla vain terveyden- ja sairaanhoidon parissa, mutta on täysin mahdotonta olla puuttumatta siihen, mitä burmalaisille tehdään. Me rokotamme heitä sairauksia vastaan, mutta neuvomme myös melkein kaikessa muussa ja käymme heidän leireissään." Kysyttäessä, mitä täkäläisten hotellityömaiden burmalaisille työntekijöille sitten tehdään, Suksrin kollega pudistaa päätään ja etsii katsekontaktia muihin.
"Niin. Mistä aloitamme?"
"Mistä vain", An Chan sanoo. "Asioita on paljon."
"Okei —" mies Lääkärit ilman rajoja -järjestöstä sanoo ja kertoo sen jälkeen suurin piirtein samat asiat kuin Moe Thu ja Bia edellisenä iltana. Hän puhuu työluvista: "Monet työnantajat eivät maksaa niistä vaan lahjovat sen sijaan paikallisen poliisin. Se on järjestelmällistä. 600 bahtia kuussa, joka otetaan työntekijän palkasta." Hän kertoo poliisista:
"Silloinkin kun työntekijöillä on työlupa, poliisi pysäyttää heidät kadulla, he tekevät ratsioita koko ajan. Jos burmalaisilla ei ole papereita, heiltä vaaditaan karkotuksen välttämiseksi lisää rahaa, ja myös silloin kun paperit löytyvät, ei ole lainkaan epätavallista, että poliisi repii ne." "Burmalaisten on todella vaarallista lähteä ulos työajan ulkopuolella", Suksri huomauttaa väliin.

Ja kollega jatkaa:
"Tsunamin jälkeen on paljon rakennettavaa, ja työnantajat tarvitsevat halpaa työvoimaa. Joskus he maksavat ihmissalakuljettajille — tiedämme useampia moisia tapauksia. Yleensä se maksaa neljä tuhatta bahtia työntekijää kohti."
"Burmalaiset ovat täällä kuin maaorjat, he eivät ole vapaita ihmisiä", Suksri toteaa. "He ovat täysin rakennusherrojen vallassa. Tiedämme, että työntekijöitä on piesty ihan vain siksi, että he ovat yrittäneet saada palkkojaan."
"Tiedättekö te, että eräs työntekijä olisi ammuttu?"
"Kyllä. Se oli viime kuussa. Poliisi otti hänet kiinni, hänet piti karkottaa. Kun hän yritti pakoon, he ampuivat häntä. Hän on voinut selvitä, mutta me emme tiedä sitä. Siinä tapauksessa hän pysyttelee piilossa."

Kristillisen avustusjärjestön World Visionin Richard Rumseylle tapaaminen ravintolassa ei sopinut, mutta hän kertoo eräässä toisessa yhteydessä, että vaikka World Vision keskittyy järjestämään perusterveyden- ja sairaanhoitoa kaikkein köyhimmille, burmalaisten auttaminen on tullut koko ajan vaikeammaksi.
"Periaatteessa meidän on mahdoton auttaa täällä olevia burmalaisia työntekijöitä. He ovat niin kytköksissä työnantajiinsa, jotka käyttävät puhtaita mafiaotteita. Olemme yrittäneet, mutta he luulivat meidän yrittävän varastaa heidän työntekijänsä. Yhden avustustyöntekijämme kimppuun käytiin ja hänen henkeään uhattiin."
"Ylipäätään burmalaiset ovat ei-kenenkään-maalla. Heitä pidetään epäihmisinä, heitä ei oteta lukuun. Jos Thaimaa allekirjoittaisi YK:n pakolaissopimuksen, maan olisi pakko kunnioittaa burmalaisten ihmisoikeuksia. Mutta sitä se ei ole tehnyt."

Muutamaa päivää myöhemmin räätäli seisoo liikkeensä edustalla ja kaivaa tupakka-askin rintataskustaan. Viereinen ravintola ei ole täynnä, mutta lounasseurueita on kuitenkin useampia, ja istuupa siellä muun muassa eräs tunnettu ruotsalainen televisiokasvo. Räätäli sytyttää savukkeen ja katselee Khao Lakiin valuvia autoja ja busseja.
"Nuo ovat kyllä poliitikkoja", hän sanoo ja tarkoittaa mustien limusiinien saattuetta. Se matelee hänen ohitseen matkalla kohti aluetta, jolla huomenna pidetään useita muistotilaisuuksia.

Katastrofista on kulunut vuosi. Vesi vetäytyi yhtäkkiä kauas merelle, keräsi voimansa ja syöksyi yli laakean maiseman ja ahmaisi kaiken tielleen sattuneen. Tuhannet ihmiset, monet ruotsalaisetkin, ovat tulossa tänne suremaan.

Ensimmäinen muistohetki pidetään sen poliisiveneen luona, joka paiskautui vuosi sitten ensin puolentoista kilometrin päähän merestä ja kiilautui sitten puiden väliin. Illansuun virallisessa muistotilaisuudessa ovat mukana kaikki maailmanuskonnot ja ruotsalaisten uhrien omaiset asettuvat sateen kastelemien palmujen alle kuuntelemaan muun muassa pappi Lennart Koskista, Lena Endreä ja Carolaa. He sytyttävät 543 riisipaperilyhtyä, yhden jokaiselle suuronnettomuudessa menehtyneelle ruotsalaiselle, ja nuo lyhdyt nousevat useiden tuhansien muiden samanlaisten kanssa hitaasti kohti taivasta ja muodostavat yöhön lipuvan tähtikuvion. Räätäli sanoo, että kaikesta huolimatta on mukava nähdä vähän ihmisiä — vaikka varsinainen syy siihen, että täällä on nyt niin paljon väkeä, on suru.

"On ollut niin tyhjää, ja meille jotka olemme olleet täällä koko ajan —." Kännykän hälytysääni keskeyttää hänet, ja hän yrittää pitää puhelinta paikallaan painamalla sitä olkapäätään vasten. "Moe Thu", hän ilmehtii, ja sitten seuraa burmankielinen keskustelu, jossa vilahtaa useampi "aha" ja "mmm".
"Hän sanoo, että voimme tulla leirille tänä iltana."

Katastrofin jälkeisenä vuotena monet ovat halunneet auttaa eri tavoin. Khao Lakissa se on tarkoittanut niin kansainvälisiä kuin thaimaalaisiakin avustuspanostuksia, yksityishenkilöt ovat lahjoittaneet rahaa, ja vapaaehtoisia on ilmoittanut muun muassa uhrien tunnistamistyöhön. Yksi kovimmin kärsineistä ryhmistä oli nimenomaan burmalaiset, mutta alueen suuret avustuspaketit eivät tavoittaneet heitä. "Eloonjääneistä monet karkotettiin, muut pysyttelivät piilossa, koska he pelkäsivät", sanoo Soe Pyea Tun, jonka on ilmestynyt ravintolaan kivenheiton päähän räätälinliikkeestä.

Soe Pyea Tun on mukana tunnistamassa tsunamissa Khao Lakin lähialueilla kuolleita burmalaisuhreja. Hän kuvailee työtään "erittäin vaikeaksi". "On mahdotonta olla aivan varma. Monet burmalaiset olivat rakennustyömailla tsunamin iskiessä, ja monin paikoin kuoli kokonaisia perheitä — äiti, isä, kaikki lapset. Harvalla oli paperit. Meillä ei ole ollut myöskään minkäänlaisia hammaskarttoja tai dna-kokeita."

Hän juo kulauksen kivennäisvedestään.
"Mutta kysymys on 800 ihmisestä." Vaikka Soe Pyea Tun on tullut puhumaan nimenomaan siitä, kuinka monta burmalaista tsunamissa menehtyi, siirtyy hän pian pohtimaan nykytilannetta. Hän toimii aktiivisesti Thai Committee for Democracy in Burma -järjestössä, ja tavallisesti hän puhuu rauhallisesti, lähes kainosti, mutta nyt hän kohottaa etusormellaan pyöreäkehyksisiä silmälasejaan ja lisää vauhtia. Hän puhuu työntekijöistä, jotka eivät saa palkkaa, ja työmaiden turvallisuudesta, joka "on olematonta". Sitten hän sanoo kiihtyneenä:
"Viime kuussa poliisi otti kiinni yhden naisen, joka oli torilla ruokaostoksilla. Hänellä ei ollut henkilöllisyystodistusta, mutta hänellä oli kopio siitä. Sitten poliisi vaati 4 000 bahtia päästääkseen hänet menemään. Tietenkään hän ei voinut maksaa. Silloin he lähtivät hänen leirilleen ja vaativat rahaa sen sijaan sieltä."
"Tunnemme myös kaksi tapausta, jossa poliisit ovat raiskanneet naispuolisen työntekijän, koska tämä ei ole pystynyt esittämään henkilöllisyystodistusta. Olemme yrittäneet maanitella heidät tekemään ilmoituksen, mutta sitä ei uskalla kukaan tehdä."
"Ja mitä tulee mieheen, jota ammuttiin. Olemme yrittäneet puhua hänen vaimolleen — heillä on kaksi lasta — mutta hän ei uskalla puhua pukahtaakaan, ei edes meille. Ampumisella on silminnäkijöitä, mutta kukaan heistä ei tule esiin."
Kaksi pyöränjälkeä leikkaa läpi ruohikon ja tunkeutuu puiden sekaan ison tien sivuun. Auto matelee lyhyen matkan leirille asti, ja etupenkillä istuva räätäli kääntyy ympäri.
"Jos thaimaalainen, siis se rakennusesimies, on paikalla, hän kysyy, mitä te teette — tiedättekö mitä teidän pitää sanoa?"
"Kyllä." On pimeää, ainoat valonlähteet ovat heikosti väreilevä televisio muovikatoksen alla, jossa kymmenkunta ihmistä yrittää seurata uutislähetystä, ja muutamat harvat lamput, jotka on kiinnitetty ohuisiin peltiseiniin. Maa on vanhan sateen kuraama, ja Moe Thu ilmestyy yhdestä peltihökkelistä hymyillen. Hän katsoo syrjäsilmällä vierellään ylävartalo paljaana seisovaa miestä. Niin tekevät useimmat, päät kääntyvät ja keskustelu vaimenee, kun mies kävelee ohi. Hän osoittautuu juuri tuoksi "thaimaalaiseksi", ja Moe Thu seisahtuu paikalleen ja kuuntelee selitystä "uskomattoman nopeasta rakentamisesta" ja "Khao Lakin paluun kuvaamisesta" ja "työläisistä, jotka tekevät sen mahdolliseksi". Hetken kuluttua rakennusesimies vaikuttaa ainakin puolityytyväiseltä ja poistuu paikalta. Moe Thu lähtee uudelleen kohti hökkelirivistöä, hän ohittaa joukon nuoria poikia, jotka pelaavat jonkinlaista biljardia käsin, ja istuutuu sitten lastujen muodostamalle tilkkutäkille, josta syntyy hänen lattiansa. Lyhyt pyykkinaru kosteine vaatteineen kulkee huoneen poikki: vaimo on pessyt pyykkiä. "No niin, näin me asumme."

Hän vääntelehtii hieman ja sanoo, ettei tosin ole kovin hyvä ajatus puhua enempiä nyt, kun thaimaalainen on täällä.
"Toivoin, että hän olisi hetken poissa."
Viimeisen kysymyksen — aikooko hän mennä johonkin huomisen muistotilaisuuteen — kuullessaan hän katsahtaa ylös, naurahtaa ja pudistaa päätään.
"En, en. Ei meitä ole kutsuttu." Khao Lak, maaliskuussa 2008: Aurinko on porottanut koko aamun pilvettömältä taivaalta, ja nyt jo valmistuneen Baan Khao Lak Resortin rannalla ruotsalaiset lapsiperheet ovat nauttineet lomastaan. Isä ja tytär ovat pelanneet rantatennistä, joukko poikia ja tyttöjä matki aivan äsken pieniä rapuja, jotka kipittävät kylkimyyryä hiekalla, ja jotkut pojat ovat hyppineet pommilla uima-altaaseen. Nyt vuorilla kuitenkin jyrähtelee ja aurinkovarjojen alla lekottelevat äidit ja isät seuraavat lähestyviä synkkiä pilviä ja alkavat pakata tavaroitaan. Lapset kääritään pyyhkeisiin, kirjat ja lehdet ja käsivarsikellukkeet kerätään, ja sitten he kävelevät yhdessä kivettyjä polkuja pitkin kohti alueen valkoisia ja beigejä bungaloweja. Baan Khao Lak Resortin tunnuslause on "Your dream place by the Andaman Sea", eikä väite tunnu tuulesta temmatulta. Alue on kaunis paikka lomanviettoon — hyvin hoidettuja kukkapenkkejä, huojuvia palmuja, sisutuksessa valkoista, beigeä ja tummanruskeaa, rantatuolit eivät ole muovia ja ravintolan ja baarin yhdistelmä tarjoaa huimaavan näkymän merelle. Ei ihme, että ruotsalainen Apollo majoittaa niin monet vieraistaan juuri tänne.

Räätäli ei ole ollut sisällä Baan Khao Lak Resortissa, mutta hän on nähnyt ainakin ulkopuolelta lomakeskuksen, jonka Moe Thu, Bia, Lid, Sakmon, Chit Naing ja kaikki muut burmalaiset rakensivat.
"He tekivät hyvää jälkeä", hän sanoo häivähdys sarkasmia äänessään.
Hän kertoo voivansa hyvin ("okei"), muuttaneensa uuden tyttönsä kanssa yhteen asumaan lähelle liikettään ja homman toimivan. Sen jälkeen hän toteaa, että ruotsalaisturistit ovat nyt palanneet. Etupäässä juuri he ovat hänen asiakkaitaan. Sitten hän kysyy, miten meillä meni. "Saitko artikkelin aikaan?"
"Sain. Aukeaman juttu sanomalehdessä, josta puhuimme, Aftonbladetissa. Se julkaistiin päivä sen jälkeen kun lähdimme täältä."
"Mitä tapahtui? Synnyttikö se keskustelua kuten uskoitte?"
"Ei suoranaisesti."

Artikkelia lapsityövoimasta ja hotellityömailla työskentelevien burmalaisten kokemasta uhkailusta ja ahdistelusta täydensi tuolloin muuan toimittaja, joka soitteli matkatoimistoihin.
"Emme tee sinne enää matkoja", Fritidsresorin Lottie Eriksson sanoi. Hän ei tiennyt burmalaisesta lapsityövoimasta.
"Olen kuullut burmalaisista rakennustyöläisistä mutten sitä, että töissä on lapsia", Vingin Joakim Eriksson sanoi.
Ja Apollon Kajsa Moström totesi: "Se tiedetään, että Burmasta on tullut laitonta työvoimaa, mutta en ole kuullut lapsityöläisistä."
"Ja sitten?"
"Se oli suunnilleen siinä."

Tätä nykyä kaikki kolme yritystä tarjoavat matkoja Khao Lakiin. Vuonna 2007 Phuketin, Ranongin, Rayongin ja Phang Ngan (Khao Lak) paikallisviranomaiset säätivät uusia rajoituksia siirtotyöläisille: Yli viiden siirtotyöläisen kokoontumiset ovat nykyään kiellettyjä. Vapaa-ajan harrastuksien ja kulttuurin nimissä voidaan tehdä tiettyjä poikkeuksia, mutta niitä varten työnantajan tai tilaisuuden järjestäjän on anottava aluekonttorista lupa vähintään viikkoa ennen tapahtumaa.

Siirtotyöläisillä on ulkonaliikkumiskielto iltakahdeksasta aamukuuteen. Yötyö voidaan kuitenkin sallia edellyttäen, että se tapahtuu työnantajan valvonnassa. He eivät saa poistua alueelta, jonne työlupa on myönnetty. Matkapuhelimen käyttö on kielletty. Poikkeukset ovat mahdollisia, mikäli työnantaja toimittaa aluekonttoriin työntekijän nimen, kännykän numeron ja sim-kortin sarjanumeron.

Niin ikään siirtotyöläisiltä on kielletty autolla ja moottoripyörällä ajaminen. Jos työntekijä ei noudata uusia sääntöjä, hänen työlupansa perutaan ja hänet karkotetaan.

Räätälin mukaan tänne tulee nyt paljon burmalaisia ennen kaikkea Burman viimesyksyisten (2007) levottomuuksien takia, jolloin kansalaisten mielenosoitukset maan sotilasjunttaa vastaan murskattiin raa'asti. Burmalaiset salakuljetetaan Thaimaahan konteissa, tai he hankkiutuvat tänne muin keinoin.

Hän ei tiedä, mihin Moe Thu ja muut ovat matkaansa jatkaneet. Ehkä heidät on karkotettu. Ehkä he ovat jollakin Khao Lakin uusista hotellityömaista, uusissa leireissä.
"Haluatko ajo-ohjeita?"

***

YK:n pakolaissopimuksen mukaan pakolainen on henkilö "jolla on perusteltua aihetta pelätä joutuvansa kotimaassaan vainon kohteeksi rotunsa, uskontonsa, kansallisuutensa tai mielipiteensä vuoksi tai sen takia, että hän kuuluu tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään, ja joka oleskelee kotimaansa ulkopuolella ja joka tällaisen uhan vuoksi ei voi tai halua palata kyseiseen maahan".