Avajaiset helmikuisena torstai-iltana 2008 Helsingin Unioninkadulla. Taiteilija Ulla Karttunen on asettanut näytteille uusia töitään. Näyttelyn nimi on Ekstaattisia naisia — Kirkon ja pornon pyhät neitsyet. Ollaan Kluuvin galleriassa, nykytaiteelle vihkiytyneessä näyttelytilassa, jossa on viime vuosina nähty paljon kiinnostavia, epäkaupallisina pidettyjä, rajoja kiusaavia näyttelyitä. Kutsuvieraita alkaa virrata galleriaan hiljaisena virtana, kohta heille tarjotaan punaista ja valkoista viiniä. Taiteilijaa ei näy vielä missään. Hän on kotona kirjoittamassa teosluetteloa puhtaaksi.

Mutta kuka tuo Ulla Karttunen oikein on? Kluuvin gallerian yleisölle taiteilija on tuttu hahmo, sillä hänen edellinen näyttelynsä, Lihaa: ORCHidée, nähtiin galleriassa muutama vuosi aiemmin. Silloin yleisölle tarjoiltiin "liiallisen punaisia kuvia", samppanjakylpyjä ja makuuhuonemusiikkia. Helsingin Sanomien kriitikko Jukka Yli-Lassila kirjoitti näyttelystä positiivisen ja näyttävän, kolmella kuvalla varustetun arvion. Kriitikko luonnehti Karttusen taiteilijakuvaa:

Ulla Karttunen (s. 1956) on helsinkiläinen tutkija, taiteentekijä ja kriitikko, joka luonnehtii omaa työskentelyään kuvan ja sanan tai ajattelun ja visuaalisen väliseksi toiminnaksi. Hän toimii monella taide-elämän alueella samanaikaisesti. ——"[Projektejani] ei aina tunnista taiteeksi, eikä se välttämättä ole tarkoituskaan", Karttunen sanoo. — — "Haluan suhtautua kyseenalaistavasti taiteen kenttään. Etsin ilmaisumuotoja olemassa olevien taiteenlajien alta ja välistä. Voi puhua esimerkiksi todellisuustaiteesta, jossa etsitään rehellisyyttä todellisen tapahtuman suhteen."

Vuoden 2003 näyttely jäi monelle mieleen, eikä Helsingin Sanomien noteerauksesta ollut tässä suhteessa haittaa. Artikkeliin liitetyssä suuressa valokuvassa hymyili taiteilija itse, hiukset blondattuina ja huulet yhtä vahvasti punattuina. Ei mikään perinteinen, luovan yksilön ylevää läsnäoloa korostava taiteilijapotretti, tämä Juhani Niirasen ottama valokuva. Taiteilija poseeraa siinä nuorekkaana, siroihin korkokenkiin, pikkumustaan mekkoon ja tiukkaan, kirkkaanpunaiseen puseroon sonnustautuneena. Eikä siinä kaikki: hänet on kuvattu veikeästi yläviistosta, kylpyammeen reunalla — asetelma tuo mieleen pin up -kuvakulttuurin flirttailevat naiset. Kutkuttava taiteilijakuva, joka varmasti ärsytti osaa lukijoista.

Aistikasta keikistelyä liittyi myös näyttelyn teoksiin, joiden ainesosina oli samppanjaa, suklaata, parfyymipulloja ja tuoksu öljyjä. Mutta kokonaisuus oli johdonmukainen. Kuten Yli-Lassilakin korosti, "kun näyttelyssä aloittaa kierroksen mistä tahansa kohdasta, huomaa pian, että yksi asia johtaa kuin huomaamatta toiseen."

Punnittua runsaudenpulaa tematisoi myös punainen väri, joka on seurannut Ulla Karttusen teoksia pitkään. Väri, joka uhkaa aina juosta yli, valahtaa liian, lian tai lihan puolelle: ketsuppia ja kynsilakkaa, verikyyneleitä, aniliininpunaista huulikiiltoa, aprikoosimarmeladia. Punainen on Karttusen ajattelussa merkinnyt nautintoa, mutta myös väkivaltaa ja aistillista mystisismiä.

Punainen onkin kulttuurissamme harvinaisen latautunut väri — käsitteellisesti yli-determinoitunut — niin maalaustaiteen kontekstissa kuin yleisemmin kansantajunnassa. Punainen edustaa rajakohtaa, sisäisen ja ulkoisen, muodon ja sisällön välille muodostuvaa hankauspistettä. Se on myös huomionkipeä väri, huulten ja huutomerkkien, ruumiillisten lähikuvien, pornon väri. Punaisessa on jotain ambivalenttia: kulttuuristen hierarkioiden tasolla se voi konnotoida turhanpäiväisyyttä ja pinnallisuutta, mutta samalla korruptiota ja uhkaa — ehkä juuri siksi, että se on niin lihallinen väri. Ja melodramaattinen. Ja poliittinen.