"Elli!"
Tuon äänen minä tunsin liiankin hyvin. Äiti kiljui nimeäni kurkku suorana kuin olisi jäänyt loukkuun palavaan rakennukseen. Hän huusi niin lujaa, että kuulin hänen äänensä, vaikka ruohonleikkuri, jota lykin vastahakoisesti pitkin pihanurmea, piti kovaa meteliä. Hänen äänensä kuului omistamamme motellin toimistosta. Motellimme sijaitsi White Lakessa, New Yorkin osavaltiossa, pienessä järvenrantakaupungissa Catskillvuorilla. Käännyin katsomaan, näkyikö toimiston suunnalla liekkejä tai savua. Eipä tietenkään. Hätätilanne oli todennäköisesti yhtä hengenvaarallinen kuin vuotava hana. "Eliyahu!!!" Nyt hän käytti koko nimeäni osoittaakseen, miten vakavasta asiasta oli kyse. "Tule tänne. Äitiparkasi tarvitsee sinua." Hänen äänensä viilsi kuin veitsi.

Sammutin vanhan, ruosteisen ruohonleikkurin ja lampsin toimistolle. Äiti seisoi tiskin takana vastassaan lyhyt mies, jolla oli punainen paita, sinapinkeltaiset bermudasortsit, polvisukat ja kaljuun päähän survottu pieni hattu. Mies oli niin vihainen, että raivo säteili hänen selästään. "Mikä hätänä, äiti?"
"Tämä hienolla Cadillacilla huristeleva herra haluaa rahansa takaisin", äiti raakkui ja haroi ensin oikealla kädellään ilmaa ja laski sen sitten rinnalleen kuin sydänkohtausta peläten. "Minä sanoin hänelle, että 'ei hyvityksiä'. En minä kävellyt tänne Venäjän Minskistä kuuden metrin lumikinoksissa, kylmiä perunoita taskussani ja tsaarin sotilaat perässäni vain antaakseni rahasi takaisin, herra Hieno helma. Kehtaatkin valittaa lakanoistani."
"Ne olivat tahraiset", mies sanoi ja yritti hillitä raivoaan. "Ja löysin vuoteestani… häpykarvoja, voi herra jumala. Puhelin ei toimi, eikä huoneessa ole ilmastointia — pelkkä muovilaatikko ikkunan edessä."

Se kaikki oli tietenkin totta. Meillä ei ollut vuosikausiin ollut pesukonetta, joten isäni, motellin jokapaikanhöylä, vei lakanat kellariin, kasasi ne korkeaksi pinoksi, kaatoi päälle pesuainetta ja kasteli ne letkulla. Joskus hän ei edes vaivautunut käyttämään pesuainetta. Sitten ripustimme ne kuivumaan suomaalle motellin taakse satojen mäntyjen keskelle, jotta niihin tulisi "männynraikas" tuoksu.

Kun lopulta saimme pesukoneen, äiti kieltäytyi usein käyttämästä pesuainetta säästääkseen rahaa. Edelleenkin hän jätti monesti lakanoiden pesun kokonaan väliin ja vain harjasi hiukset ja karvat pois ja silitti lakanat, kun ne olivat vielä vuoteessa.

Puhelin ja ilmastointi taas olivat molemmat pelkkää silmänlumetta. Puhelinyhtiön nyrpeä työntekijä oli ilmestynyt eräänä päivänä motellille sadan puhelimen ja vanhan välityspöydän kanssa, jotka olivat luultavasti peräisin 1940-luvulta. Hän oli luvannut asentaa ne meille laittomasti viidensadan dollarin hintaan. Äitini, joka oli aina yhtä ovela kauppojen hieroja, teki vastatarjouksen.
"Arvoisa puhelinmies, luuletko että kävelin tänne Minskistä keskiyöllä vuonna 1914 raakoja perunoita taskussani vain siksi, että voisit huijata minua puhelinkaupoissa? Voimme maksaa kaksitoista dollaria käteisenä, ja lisäksi saat kymmenen olutta ja ison annoksen cholentia", äiti sanoi. (Cholent oli äidin naudanlihasta ja perunoista tekemää muhennosta.) Sitten hän sinetöi kaupat tokaisemalla: "Siihen hintaan otamme hela hoidon!"

Mies kohautti hartioitaan, jätti puhelimet, johdot ja välityspöydän yhdessä sotkussa toimistoon, otti rahat ja lähti oluelle. Emme tietenkään osanneet tehdä mitään ilman häntä, joten saimme kahdellatoista taalallamme vain illuusion puhelimista. Pyysin isää asentamaan puhelimet huoneisiin, ja hän teki sen kiinnittämällä ne seinään nitojalla ja teipillä. Seuraavaksi saimme muutamia ilmastointi laitteiden koteloita, jotka sijoitimme ikkunoiden eteen. Kun se oli tehty, ripustin huoneisiin ja ympäri motellia kylttejä, joissa luki: "Suokaa anteeksi keskeneräinen ulkoasumme. Asennamme parhaillaan puhelimia ja ilmastointilaitteita viihtyvyytenne lisäämiseksi."

Muun muassa näistä syistä pyysimme asiakkaitamme maksamaan etukäteen, ennen kuin he olivat nähneet huoneensa, ja panin toimiston tiskille jokseenkin epäilyttävän kyltin, jossa luki: "Maksu ainoastaan käteisellä. Ei hyvityksiä." Aina kun motelliin tuli joku, joka halusi maksaa luottokortilla, äiti oikein innostui.
"Kuulepas, herra. Olen vanha juutalaisäiti, joka yrittää ostaa vähän lämmintä maitoa pienokaisilleen", hän aloitti. "Pidän tämän muoviläpyskän itselläni, kunnes haet minulle rahaa vaimoltasi."

En voinut olla samanaikaisesti kaikkialla, joten äiti jäi usein kahden kesken mahdollisten asiakkaiden kanssa. Ja se taas oli painajaismaista sekä liiketoiminnan että henkilökohtaisen elämäni kannalta, sillä minun piti jälkeenpäin hoitaa hänen aiheuttamansa sotkut. Mistä pääsemmekin takaisin edessäni seisoneeseen mieheen, joka näytti siltä kuin olisi halunnut kuristaa meidät molemmat. "Huoneessa ei ole myöskään pyyhettä", mies sanoi.
"Vai että pyyhettä. Jos haluat pyyhkeen, maksat ylimääräistä", äiti pamautti. "Jos haluat saippuaa, maksat dollarin lisää. Luuletko, että jakelemme niitä ilmaiseksi? Näytänkö minä sinusta rouva Miljonääriltä, mitä?"
"Mitä hämäräbisnestä tämä oikein on?" mies kysyi päätään pudistellen. "Haluan rahani takaisin!"

Mieleni teki kertoa hänelle, että hänen rahansa olivat jo kadonneet — että sillä sekunnilla, kun hän ojensi setelinsä äidilleni, ne sujahtivat eräänlaiseen avaruusajan kosmiseen tyhjiöön, mustaan aukkoon, jonka sisäänkäynti löytyi äitini rintaliiveistä. Oli arvoitus, mihin ne päätyivät sen jälkeen, mutta yritin olla edes miettimättä asiaa. Joka tapauksessa, huolimatta siitä kuinka monta asiakasta meillä minäkin kuukautena oli, meillä ei ollut koskaan rahaa maksaa lainanlyhennystä eikä sähkölaskua — ei edes hyvinä kuukausina, joita oli tuskastuttavan harvoin. Salaperäinen rahan katoaminen oli osa Teichbergin kirousta, sukumme ylle langetettua viheliäistä vitsausta, joka takasi jatkuvan taloudellisen rappion. Se oli yksi syy siihen, että muutin nimeni Eliyahu Teichbergistä El liot Tiberiksi. Nimenvaihdos oli säälittävä ja täysin tehoton yritys irrottautua sukuni karmasta. Tervetuloa motellihelvettiin, teki mieleni sanoa tälle miehelle ja kaikille kuulolla oleville. Säästin hänet kuitenkin iljettäviltä yksityiskohdilta ja kerroin vain, kuinka asiat hoidettiin meidän kurjassa majatalossamme.
"Kyltissä lukee 'Ei hyvityksiä'", sanoin ykskantaan. "Te annatte rahat ja saatte huoneen sellaisena kuin se on. Tämä on talon tapa." Mies läimäytti kätensä tiskiä vasten ja ryntäsi ulos toimistosta. "No niin, äiti. Taas yksi tyytyväinen asiakas", sanoin katsomatta häneen. "Mietitkö koskaan, miksi asiakkaat eivät tule meille toista kertaa? Vastaus käveli äsken ovesta ulos."
"Sinä tarvitset tyttöystävän!" äiti kirkui. "Koska oikein hankit minulle lapsenlapsia?" Hän seurasi minua ulos etuovesta ja huitoi kädellään ilmaa tehostaakseen sanojaan. "Elliot! Mihin sinä menet?" "Kauppaan. Maito on loppu", minä vastasin.
Nousin mustaan avo-Buickiini ja ajoin Route 17B:lle. Vasta kun näin motellin pienenevän taustapeilissä, aloin taas hengittää normaalisti.

Elettiin kesäkuun alkua 1969 ja sää oli kutakuinkin ainoa hyvä asia White Lakessa. Se oli pienenpieni alue pienessä Bethel-nimisessä kaupungissa, vain 145 kilometriä New York Citystä pohjoiseen. Kun tulimme ensi kertaa White Lakeen vuonna 1955, Bethelin kaupungissa oli vapaaehtoinen palokunta, yksi vihamielinen putkimies, kaksikymmentä baaria ja 2 500 asukasta, joista monet olivat kiihkouskovaisia, kuten saimme myöhemmin huomata. Juuri mikään ei ollut muuttunut kuluneen neljäntoista vuoden aikana.

Catskillvuorista käytettiin laajalti nimitystä "Borscht Belt" ("borssivyöhyke"), joka viittasi Itä-Euroopan juutalaisten suosimaan punajuurikeittoon. Juutalaiset alkoivat muuttaa alueelle 1900- luvun alussa. He perustivat hotelleja, motelleja ja kesä mökkejä, joihin keski- ja pienituloiset ihmiset, lähinnä New Yorkin juutalaiset, pakenivat kaupungin hulinaa. Ajan mittaan seudulle kohosi isoja lomakyliä, kuten Grossinger's ja The Concord, joissa monet tunnetut koomikot, kuten Sid Caesar, Danny Kaye, Mel Brooks ja Jerry Lewis, esiintyivät säännöllisesti.

Motellien, vuokramökkien ja lomakylien omistajat loivat työpaikkoja, ja alue kukoisti useita vuosia, aina 1950-luvun puoliväliin asti, jolloin ihmiset tajusivat, että matka Floridaan tai Santa Fehen ei olisi sen kalliimpi kuin loma Catskillissä. Siinä vaiheessa paikallinen liiketoiminta alkoi kuihtua. Ja juuri niihin aikoihin vanhempani ostivat motellimme, jota aloimme kutsua "El Monacoksi".

1960-luvun lopussa White Lake oli koko Catskillin loma-alueen tavoin alati kiihtyvän laskusuhdanteen kourissa. Kaikkialla Bethelissä asuinrakennukset, motellit ja vanhat viktoriaaniset hotellit rapistuivat tasaista tahtia. Kuistit lahosivat ja ikkunaluukut repsottivat. Monet antoivat muratin kasvaa kotitalojensa seinille ja peittää halkeilevan maalin ja sen alta paljastuvan kuluneen puun. White Laken venelaiturit vajosivat hitaasti veteen. Niin sanotuilla lomakylillä ei mennyt yhtään paremmin. Catskill tuli kuuluisaksi salaperäisistä tulipaloista, jotka syttyivät aina syyskuun ensimmäisen tiistain jälkeen lomalaisten lähdettyä kotiin. Turistivirta hiipui, ja paikasta tuli kuolettavan hiljainen. Kun liiketoiminta kuihtui, hävisivät myös työpaikat. Ihmisiä irtisanottiin, ja seudulla alkoivat kovat ajat. Ja arvaa, kuka sai syyt niskoilleen?

Aina silloin tällöin otin yhteen jonkun paikallisen kanssa, joka ei epäröinyt kertoa käsitystään etnisestä ja uskonnollisesta taustastani. Eräänä päivänä nuori, punahiuksinen kovis, jolla oli punainen finninaama, ajoi traktorillaan motellillemme kysymään, tarvitsiko nurmikkoamme leikata. Totuus oli, ettei minulla ollut varaa maksaa hänelle niitä muutamaa taalaa, jotka hän olisi työstä halunnut. Niinpä kiitin häntä ja sanoin, että FBI suoritti tiluksillamme salaista ydinkasvillisuuskokeilua eikä nurmea saanut siksi leikata. Yritin vain olla ystävällinen ja heittää huulta pojan kanssa, mutta nähtävästi hän ei ymmärtänyt vitsiäni.
"Vitun jutkuhomo! Vittuiletko sä mulle? Mä tapan sut, senkin munaa lutkuttava jutku. Mä tapan sut ja sun huoramutsisi!"
Asettelinko sanani huonosti? Ehkä osuin arkaan paikkaan puhuessani hallituksen salaisista kokeista. Muutaman tunnin kuluttua hän rysäytti traktorillaan motellimme Presidentti-siipeen, kuten sitä leikillisesti nimitin. Isä korvasi rikkoutuneen puupaneloinnin parilla ovella, ja meidän kaikkien mielestä siitä tuli entistä ehompi.

Useimmat kaupungin antisemitisteistä ja natsisiirtolaisista eivät olleet väkivaltaisia — ainakaan ennen kesän 1969 loppua, jolloin alkoi tapahtua kaikkea omituista ja odottamatonta. Monet ilmaisivat kuitenkin tyytymättömyytensä motellimme olemassaoloon ja Teichbergin perheeseen.

Bethelissä oli herkkukauppa ja baari, jossa pistäydyin usein siellä myytävien herkullisten parmigiana-leipien vuoksi. Paikan omisti Bud-niminen kaveri, joka tunnettiin myös Joena. Hän asui baarin yläkerrassa kahden aikuisen poikansa kanssa, jotka eivät olleet liioilla älynlahjoilla pilattuja. Eräänä iltapäivänä astuin Budin kuppilaan ja löysin hänet paikallisten intellektuellien keskeltä. He kaikki olivat kännissä ja näyttivät epäsiisteiltä. Bud päätti tehdä vaikutuksen tovereihinsa.

"Kuljin motellinne ohi eilen illalla sulkemisaikaan", Bud sanoi ilkeästi virnuillen, "ja näin, että sieltä tuli ulos pari oudon näköistä lihavaa muijaa. Veloitatko ylimääräistä siitä, että isot tytöt tekevät likaisia temppujaan motellihuoneissanne? Mietittiin juuri poikien kanssa, saatteko ikinä lakanoita kokonaan puhtaiksi niiden naisten jäljiltä. Minä en kyllä ikinä vuokraisi huoneitani saastaisille lesboille!"

Kun Bud lateli nokkelia havaintojaan, pojat kyyröttivät tuoppiensa ääressä, nauraa räkättivät ja läähättivät kuin hyeenat, jotka odottivat saaliinsa virheliikettä.
"Ne eilisiltaiset naiset olivat rampoja nunnia, Bud", minä sanoin. "He haavoittuivat Koreassa pitäessään huolta meidän pojistamme. Naisparat sokeutuivat kranaatinsirpaleista. He ryyppäävät unohtaakseen kaiken kokemansa." Hyeenat sulkivat suunsa ja katsoivat minua äkillisen hämmennyksen vallassa. "Mutta hei", minä jatkoin, "jos olette sitä mieltä, ettei meidän jalon kaupunkimme pitäisi ottaa vastaan heidän kaltaisiaan sankarittaria, keskustellaan asiasta seuraavassa kauppakamarin kokouksessa."

Jostain kummallisesta kohtalon oikusta minä olin Bethelin kauppakamarin puheenjohtaja. Olin liittynyt jäseneksi edistääkseni Bethelin ja erityisesti El Monacon liiketoimintaa. Ja koska koulutukseni oli parempi kuin muilla valintatilaisuudessa olleilla jäsenillä, minusta tuli kauppakamarin puheenjohtaja. Ihme juttu.
Ajaessani Route 17B:tä pitkin minusta tuntui, että joku paikallisista kamuistani saattaisi heittää minua kivellä. Kaikki huoleni kuitenkin haihtuivat, kun saavuin ystäväni Maxin maatilalle.

Max oli maitomiehemme. Hän omisti vaimonsa Miriamin kanssa koko Sullivanin kauneimman maapalstan kumpuilevine mäkineen ja pienine laaksoineen. Max oli opiskellut kiinteistölakia New York Universityssä mutta muutti osavaltion pohjoisosaan 1940-luvulla ja perusti maitotilan. Vuosien mittaan Max ja Miriam olivat rakentaneet tilastaan yhden itäisen New Yorkin suurimmista ja menestyneimmistä meijereistä. Heillä oli valtavat kylmätilat, ja kuorma-autot kuljettivat heidän tuotteitaan joka puolelle osavaltiota sekä Pohjois-Pennsylvaniaan. Pariskunnalla oli tilallaan myös pieni kauppa, jossa he myivät maitotuotteitaan ja joitakin peruselintarvikkeita. Piippua poltteleva, viisas ja hyväntahtoinen Max oli hieno mies ja paikallisista ainoa todellinen ystäväni. Joka vuosi yritin parhaani mukaan saada White Lakeen lisää ihmisiä — ja sitä kautta lisää liiketoimintaa — organisoimalla musiikki- ja taidefestivaalin. Lisäksi pihallamme olevassa ladossa esitettiin näytelmiä. Max tarjosi yleisölle ilmaisia maitotuotteita, kuten jogurttia ja jäätelöä. Hän ajoi myös pienellä punaisella kuormurillaan ympäri kaupunkia ja jakoi paikallisiin liikkeisiin lentolehtisiä, joissa mainostettiin musiikki- ja taidefestivaalia tai tulevaa näytelmää. Silti hän halusi aina välttämättä maksaa oman konsertti- tai teatteri lippunsa.

Usein ajoin Maxin tilalle vain paetakseni motellin ja vanhempieni mielipuolisuutta — White Laken ihanista ihmisistä puhumattakaan. Tällä kertaa kiertelin hänen turvallisen tutussa kaupassaan ja poimin hyllyiltä maitopurkkeja, jogurttia, voita, hilloa ja muita elintarvikkeita. Juttelin samalla Maxin kanssa niitä näitä.

"Aiotko järjestää musiikkifestivaalisi tänä kesänä?" Max kysyi. "Jep", minä vastasin.
"Mitä esiintyjiä sinne on tulossa?"
"Tavallinen valikoima pikkubändejä. Useimmat ovat paikallisia", minä kerroin. "Muutama ihminen menettää ehkä kuulonsa ja muutama muu raivostuu, mutta festari se on yhtä kaikki."
"Minä tulen sinne", Max lupasi. "Tuot kaupunkiimme paljon elämää, Elliot. Luoja tietää, että tarvitsemme sitä. Kerro, jos voin auttaa jotenkin. Tuo minulle lentolehtisiä, niin jaan niitä kaupungilla."

"Kiitos, Max. Toivottavasti tänä vuonna edes pari ihmistä vaivautuu paikalle", sanoin. Ainoat ihmiset, joiden tuloon saatoin luottaa, olivat Max, Grossingerit ja pari muuta isompien lomakylien omistajaa.
"Jatka samaan tapaan, Elliot", Max sanoi. "Ei sitä koskaan tiedä. Sana leviää, ja festivaalisi voi saada tuulta alleen. Saatat yllättyä." "Sinuna en laskisi sen varaan, Max. Huhutaan, että White Lakeen haudattiin aikoinaan ruumiita, koska 'Bethel' on 'kadotuksen' synonyymi."<

> Max nauroi ja naputteli ostosteni hintoja kassakoneeseensa. "Mutta kiitos kannustuksesta, Max. Vain unelmani pitävät minut nykyään pystyssä." Unelmat ja ystäväni Max Yasgurin lempeä rauhallisuus.

Totta puhuen minulla oli paljonkin fantasioita, mutta sydäntäni lähinnä olevia salaisuuksia en voinut paljastaa White Laken asukkaille enkä sen puoleen juuri muillekaan. Minulla oli kuitenkin eräs unelma, joka koski tuota ilotonta kaupunkia ja motelliksi kutsumaani kiviriippaa. Haaveilin nimittäin järjestäväni musiikkifestivaalin, joka toisi Betheliin ihmisiä, täyttäisi motellini ja tuottaisi sen verran voittoa, että voisin myydä koko roskan jollekin rikkaalle typerykselle. Tähän mennessä emme olleet tuottaneet voittoa yhtenäkään näistä neljästätoista vuodesta, joina olimme omistaneet paikan, ja Teichbergin kirouksen ansiosta musiikki- ja taidefestivaalini olivat olleet floppeja. Mutta jotkin unelmat istuvat lujassa, ja jostain kumman syystä en ollut vielä menettänyt toivoani.