Olin kirjoittamassa ainetta urheilujuomamainoksesta kun
hän tuli takaisin. Ovi avattiin, kaupungin kohina lisääntyi,
töminää eteisen lattialla. Hänen äänensä.
– Karl Ove? Oletko valmis? Lähdetään saman tien.
Olin pakannut kaiken tarvitsemani kassiin ja reppuun, ne
olivat ääriään myöten täynnä, sillä asuisin seuraavan kuukauden
vanhassa kotitalossani enkä voinut tarkkaan tietää mille
kaikelle olisi käyttöä.

Hän katsoi minua kun tulin portaita alas. Hän pudisti
päätään. Silti hän ei ollut vihainen. Tämä oli jotakin muuta.
– Miten siellä meni? kysyin kohtaamatta hänen katsettaan,
vaikka se oli pahinta mitä hän tiesi.
– Mitenkö siellä meni? Minäpä sanon sinulle. Matikan58
opettajasi haukkui minut pystyyn. Sellaista siellä tapahtui.
Vestbykö hänen nimensä oli?
– Niin.
– Miksi et ole kertonut minulle siitä? Enhän tiennyt
mitään. Olin aivan äimänä.
– Mitä hän sitten sanoi? kysyin ja aloin pukeutua loputtoman
iloisena siitä että isä oli säilyttänyt mielenmalttinsa.
– Hän sanoi että istuit tunneilla jalat pöydällä, olit nokkava
ja röyhkeä, juttelit vain etkä lukenut tai tehnyt läksyjäsi.
Jos se jatkuu, hän reputtaa sinut. Niin hän sanoi. Onko se
totta?
– Niin, kai se tavallaan on, sanoin ja suoristauduin täysissä
pukeissani.
– Hän pani kaiken minun syykseni. Hän haukkui minut
kun minulla oli tuollainen vetelys poikana.
Kiemurtelin isäni edessä.
– Mitä sinä sitten sanoit?
– Haukuin hänet. Sinun käyttäytymisesi koulussa on
hänen vastuullaan. Ei minun. Ei se silti ollut suoranaisesti
miellyttävää. Ymmärrät varmasti.
– Kyllä, sanoin. – Anteeksi.
– Ei se auta. Tämä oli viimeinen vanhempainilta jossa
kävin, se asia on selvä. No niin. Mennäänkö?
Menimme kadulle auton luo. Isä meni istumaan, kumartui
istuimen yli ja avasi minun puoleni oven.
– Voitko avata myös takaluukun?
Hän ei vastannut, avasi vain luukun. Panin kassin ja repun
tavaratilaan, suljin sen varovasti ollakseni herättämättä hänen
vihaansa, menin etupenkille istumaan, vedin turvavyön rinnan
yli, napsautin päätykappaleen lukkoon.
– Se oli suoraan sanottuna noloa, isä sanoi ja käynnisti
moottorin. Kojelauta alkoi hohtaa, ja näkyviin tulivat ohi
ajava auto ja kaistale joen rantapengertä. – Millainen opettaja
Vestby oikeastaan on?
– Aika huono. Hänellä on kurinpito-ongelmia. Kukaan ei
välitä hänestä. Eikä hän myöskään osaa opettaa.
– Hänellä on yksi kaikkien aikojen parhaista yliopistotutkinnoista,
tiesitkö sen? isä kysyi.
– En, sanoin.

Isä peruutti muutaman metrin, kaartoi tielle, kääntyi ja
lähti ajamaan poispäin kaupungista. Lämmityslaite hurisi,
renkaiden nastat napsahtelivat tasaisesti asvalttiin. Hän ajoi
nopeasti kuten tavallisesti. Toinen käsi ratissa, toinen istuinta
vasten vaihdetangon vieressä leväten. Mahaani kipristi, pieniä
ilon pilkahduksia singahteli koko ajan ruumiistani, tällaista ei
ollut tapahtunut koskaan ennen. Hän ei ollut koskaan puolustanut
minua. Hän ei ollut koskaan jättänyt puuttumatta
asiaan jos käytöksessäni oli kritisoitavaa. Pelkäsin aina monta
viikkoa etukäteen jokaisen lukukausitodistuksen näyttämistä.
Pieninkin huomautus, ja hänen raivonsa huuhtoutui ylitseni.
Sama vanhempainilloissa. Pieninkin moite että juttelin liikaa
tai en pitänyt huolta tavaroistani, niin hän tuli jälkeenpäin
vihoittelemaan minulle. Puhumattakaan niistä harvoista kerroista
jolloin olin saanut huomautuksen. Se oli tuomiopäivä.
Se oli yhtä helvettiä.
Kohteliko hän minua nyt noin koska minusta oli tulossa
aikuinen?
Oliko meistä tulossa samanarvoisia?
Minun teki mieli katsoa häntä kun hän tuijotti ajorataa.
En kuitenkaan voinut, sillä minulla olisi pitänyt jotakin
sanottavaa, eikä minulla ollut.

Puoli tuntia myöhemmin ajoimme viimeistä mäkeä ylös ja
tulimme pihalle. Isä jätti moottorin käyntiin ja meni avaamaan
autotallin oven. Kävin avaamassa ulko-oven. Muistin
matkatavarani ja tulin takaisin auton luo juuri kun isä sammutti
moottorin ja punaiset takavalot sammuivat.
– Voisitko avata takaluukun? kysyin.
Hän nyökkäsi, työnsi avaimen virtalukkoon ja käänsi
avainta. Totesin että tavaratilan luukku nousi ylös kuin valaan
pyrstö. Sisään päästyäni huomasin heti että hän oli siivonnut.
Talossa haisi mäntysuopa, huoneet olivat siistejä, lattiat kiilsivät.
Kuivunut kissanpaskakin oli poissa sohvalta.
Tietenkin hän oli pannut paikat kuntoon siksi että äiti
tulisi kotiin. Mutta vaikka siivoamiseen oli konkreettinen syy
eikä isä ollut siivonnut itseään varten, vaikka siellä oli ollut
niin uskomattoman siivotonta ja epäviihtyisää, tunsin suurta
helpotusta. Järjestys oli palautettu. En niinkään ollut huolestunut
tai mitään sellaista, enemmänkin siivottomuus vain oli
häirinnyt minua, etenkin koska se ei ollut tullut yksin. Jokin
hänessä oli muuttunut tuona syksynä. Luultavasti muutos
johtui elämäntavastamme, siitä että me olimme kahdestaan,
tuskin edes sitä, ja sen huomasi. Hänellä ei ollut koskaan
ollut ystäviä, meillä ei koskaan käynyt vieraita, lukuun ottamatta
sukulaisia. Tromøyassa hän ei tuntenut muita kuin kollegoita
ja naapureita, täällä hän ei tuntenut edes naapureita.
Mutta vain muutama viikko sen jälkeen kun äiti oli muuttanut
Bergeniin opiskelemaan, hän oli kutsunut joitakin kollegoitaan
Sannesin taloon pieniin illanistujaisiin ja kysynyt
minulta voisinko mahdollisesti olla sen illan kaupungissa. Jos
tuntisin oloni yksinäiseksi, voisin aina mennä halutessani isoäidin
ja isoisän luo. Kaikkein viimeiseksi pelkäsin kuitenkin
yksin olemista, ja aamupäivällä isä tuli käymään ja toi minulle
pussin jossa oli valmispizzaa, kolaa ja perunalastuja. Söin ne
television ääressä.

Seuraavana aamupäivänä lähdin bussilla Jan Vidarin luo,
olin siellä muutaman tunnin ja lähdin sitten bussilla kotitalollemme.
Ovi oli lukossa. Avasin autotallin oven tarkistaakseni
oliko hän lähtenyt kävelylle tai ottanut auton.

Autotalli oli tyhjä. Menin takaisin ulko-ovelle ja avasin
sen. Olohuoneen pöydällä oli viinipulloja, tuhkakupit olivat
täynnä, mutta epäjärjestyksestä huolimatta siellä ei näyttä61
nyt kovin siivottomalta, ja ajattelin että hän oli vain pitänyt
pikku pirskeet. Hän oli hakenut stereot piharakennuksesta
ja virittänyt ne pikkupöydälle uunin viereen. Kyykistyin katsomaan
levyjä joita oli osittain pinossa pöydänjalan vieressä,
osittain levällään pitkin lattiaa. Niitä levyjä hän oli soittanut
niin kauan kuin muistin. Pink Floydia. Joe Dassinia. Arja
Saijonmaata. Johnny Cashia. Elvis Presleytä. Bachia. Vivaldia.
Kahta viimeksi mainittua hän oli varmaankin soittanut
ennen kuin juhlat alkoivat, tai ehkä tänä aamuna. Tämä
musiikki ei ollut erityisen juhlavaa. Nousin ja menin keittiöön.
Lavuaarissa oli pesemättömiä lautasia ja laseja, ja kun
avasin jääkaapin, se oli lähes tyhjä lukuun ottamatta paria
valkoviinipulloa ja muutamaa olutta. Sitten jatkoin portaita
pitkin yläkertaan. Isän makuuhuoneen ovi oli auki. Kurkistin
sisään. Äidin makuuhuoneen sänky oli siirretty sinne, se
oli isän sängyn vieressä keskellä lattiaa. Oli siis mennyt myöhäiseksi,
ja koska he olivat juoneet ja talo oli niin syrjässä
että olisi tullut liian kalliiksi ajaa taksilla kaupunkiin tai isän
työpaikalle Venneslaan, jotkut olivat jääneet yöksi. Minun
huoneeni oli koskematon, ja keräsin mukaani kaiken mitä
tarvitsin, ja vaikka olin suunnitellut yöpyväni siellä, päätin
sittenkin lähteä takaisin kaupunkiin. Kaikkiin tavaroihin oli
tullut jotakin vierasta.

Toisen kerran olin tullut käymään kotona ilmoittamatta
siitä etukäteen. Oli ilta enkä ollut jaksanut lähteä kaupunkiin
harjoitusten jälkeen, ja joukkuetoverini Tom oli tuonut
minut sinne. Näin ikkunasta että isä istui keittiönpöydän
ääressä päätään käteensä nojaten ja viinipullo edessään. Sekin
oli uutta, hän ei ollut koskaan ennen juonut, ei ainakaan niin
kauan kuin olin ollut olemassa, eikä ainakaan yksin. Näin sen
nyt enkä halunnut tietää siitä, mutta en voinut lähteä takaisin,
ja siksi kopistelin äänekkäästi lunta kengistäni portailla,
kiskaisin oven auki ja paiskasin sen lujaa kiinni, ja jotta hän
saisi tietää minun olevan tulossa, avasin kylpyhuoneessa
62
molemmat vesihanat ja istuin muutaman minuutin vessanpöntön
kannella. Kun tulin keittiöön, siellä ei ollut ketään.
Lasi oli tyhjänä tiskipöydällä, pullo oli tyhjänä kaapissa tiskipöydän
alla, isä oli piharakennuksen alakerran asunnossa. Ja
ikään kuin tämä ei olisi tarpeeksi mystistä, näin hänen ajavan
Solslettan kaupan ohi aikaisin eräänä iltapäivänä, olin
pinnannut kolme viimeistä tuntia koulusta ja lähtenyt käymään
Jan Vidarin luona ennen illalla Kjevikin hallissa pidettäviä
harjoituksia, istuin penkillä kaupan ulkopuolella tupakalla
kun näkyviin tuli isän räänvihreä Ascona josta ei voinut
erehtyä. Heitin tupakan pois mutta en nähnyt mitään syytä
mennä piiloon vaan tuijotin autoa kun se ajoi ohi, nostin jopa
käteni tervehdykseen. Hän ei nähnyt minua, ja hänen vieressään
etupenkillä istui joku. Kun hän seuraavana päivänä tuli
käymään asunnolla, mainitsin tästä hänelle. Hän sanoi että se
oli ollut eräs kollega, heillä oli yhteinen projekti ja he olivat
tehneet yhdessä töitä meillä kouluajan jälkeen.
Ylipäätään hän oli tuohon aikaan paljon tekemisissä kollegoidensa
kanssa. Eräänä viikonloppuna hän oli Hovdenissa
seminaarissa heidän kanssaan, ja hän kävi useammissa juhlissa
kuin muistan hänen koskaan aiemmin käyneen. Varmaankin
se johtui siitä että hän oli pitkästynyt, tai sitten
hän ei viihtynyt niin paljon yksin, ja siitä olin iloinen. Tuohon
aikaan olin alkanut nähdä hänet toisin silmin, en enää
ollut lapsi vaan minusta oli tulossa aikuinen, ja halusin että
hän olisi tekemisissä kollegoiden ja ystävien kanssa niin kuin
muutkin. Toisaalta en pitänyt muutoksesta, se teki hänestä
arvaamattoman.
Tähän kuvaan kuului myös se että hän oli puolustanut
minua vanhempainillassa. Niin, ehkä se oli kaikkein selvin
merkki.

Purin kassit huoneessani ja panin vaatteet kaappiin,
työnsin kasetit yksi toisensa jälkeen kasettitelineeseen kirjoituspöydälle
ja ladoin koulukirjat pinoon. Talo oli peräisin
1800-luvun puolivälistä, kaikki lattiat narisivat, äänet kantautuivat
seinien läpi, niin että tiesin isän olevan olohuoneessa
alapuolellani, tarkemmin ottaen istuvan sohvalla. Olin ajatellut
lukea Draculan loppuun, mutta minusta tuntui etten
pystynyt tekemään sitä ennen kuin olin selvittänyt välimme.
Siis ennen kuin hän tiesi mitä tein ja minä tiesin mitä hän
teki. Toisaalta en voinut kuitenkaan mennä alakertaan sanomaan
sitä. ”Hei isä, olen ylhäällä lukemassa.” Miksi sanot sen,
hän kysyisi tai ainakin ajattelisi. Epätasapaino piti kuitenkin
korjata, ja niinpä menin portaita alas, kiersin keittiön kautta,
ehkä voisin hakea ruokaa ennen kuin menisin olohuoneeseen
jossa hän istui vanha sarjakuvavihkoni kädessään.
– Aiotko syödä iltapalaa? kysyin.
Hän katsahti minuun.
– Ota mitä haluat, hän sanoi.
– Selvä, sanoin. – Menen sen jälkeen sitten huoneeseeni.
Hän ei vastannut, jatkoi vain Agentti X-9:n lukemista
jalkalampun
valossa. Leikkasin ison palan makkaraa ja söin
sen istuallani kirjoituspöydän ääressä. Tulin ajatelleeksi että
isä oli tuskin ostanut minulle syntymäpäivälahjaa, mutta
ehkäpä äiti toisi lahjan mukanaan Bergenistä. Kai isä sentään
kakun hankkisi? Oliko hän ajatellut sitä?
Kun tulin seuraavana päivänä koulusta kotiin, äiti oli siellä.
Isä oli hakenut hänet lentokentältä, he istuivat keittiönpöydän
ääressä kun tulin, paisti oli uunissa, me söimme päivällistä
kynttilänvalossa, sain viidensadan kruunun sekin ja paidan
jonka äiti oli ostanut Bergenistä. Minulla ei ollut sydäntä
sanoa hänelle etten aikoisi käyttää paitaa, sillä äiti oli sentään
etsinyt Bergenin kaupoista minulle jotakin ja löytänyt tämän.
Se oli hänen mielestään hieno ja hän arveli minun pitävän
siitä.

Puin paidan päälleni, söimme kakkua ja joimme kahvia
olohuoneessa. Äiti oli iloinen, hän sanoi monta kertaa
että tuntui hyvältä olla taas kotona. Yngve soitti ja onnitteli
minua mutta sanoi että luultavasti tulisi kotiin vasta jouluaattona,
saisin lahjani silloin. Lähdin harjoituksiin, ja kun
tulin kotiin yhdeksän aikaan, vanhempani olivat piharakennuksen
asunnossa.

Olisin mielelläni jutellut äidin kanssa kahden kesken,
mutta siihen ei näyttänyt olevan tilaisuutta, ja odotettuani
jonkin aikaa menin nukkumaan. Seuraavana päivänä koulussa
oli kokeet, kaksi viimeistä viikkoa olivat niitä täynnä,
poistuin niistä kaikista aikaisin, lähdin kaupungille käydäkseni
levykaupoissa tai kahviloissa joskus Basson, joskus jonkun
luokallani olevan tytön kanssa, mikäli olimme lähdössä
ikään kuin sattumalta yhtä aikaa eikä sitä voitu käsittää niin
että änkesin väkisin mukaan. Basson kanssa se kuitenkin kävi
päinsä, olimme alkaneet kulkea yhdessä, olin ollut eräänä
iltana hänen luonaan, emmekä tehneet juuri muuta kuin soitimme
levyjä hänen huoneessaan, mutta lävitseni säteili silti
iloa, sillä olin saanut uuden ystävän. Ei mikään maalaispoika,
ei hevifani vaan sellainen joka piti Talk Talkista ja U2:sta,
Waterboysista ja Talking Headsista. Basso eli Reid, joka oli
hänen oikea nimensä, oli pitkä, komea ja tyttöjen mieleen,
mutta se ei näyttänyt nousseen hänellä päähän, sillä hänen
olemuksessaan ei ollut mitään pöyhkeilevää, ei mitään omahyväistä,
hän ei koskaan ottanut sitä paikkaa jonka olisi voinut
ottaa, mutta hän ei myöskään ollut vaatimaton, ennemminkin
hänen pohtiva ja sisäänpäin kääntynyt puolensa
pidätteli häntä aina. Hän ei koskaan antanut kaikkea. En
tiedä eikö hän halunnut vai eikö hän osannut, useinhan ne
ovat saman asian kaksi puolta. Eniten minua hämmästytti
se että hänellä oli aina oma mielipide kaikesta. Siinä missä
minä ajattelin rajoittuneesti esimerkiksi politiikasta että yksi
näkemys seurasi väistämättä toista, tai makuasioista että jos
piti yhdestä bändistä, oli automaattisesti pidettävä myös
muista samanlaisista bändeistä, tai ihmisistä etten koskaan
pystynyt vapautumaan eksistentiaalisesta suhtautumisestani
muihin, hän ajatteli itsenäisesti, joko omista tai enemmän tai
vähemmän idiosynkraattisista lähtökohdista. Tätäkään hän
ei korostanut, päinvastoin hänet täytyi tuntea jonkin aikaa
ennen kuin se kävi ilmi. Hän ei siis harrastanut sitä, hän vain
oli sellainen. Olin ylpeä voidessani kutsua Bassoa ystäväksi,
mutta se ei johtunut vain hänen monista hyvistä ominaisuuksistaan,
ei myöskään ystävyydestä sinänsä vaan ennen muuta
siitä että hänen sosiaalisesta maineestaan oli hyötyä myös
minulle. Minulla ei ollut siihenkään mitään tietoista suhdetta,
mutta näin jälkeenpäin ajateltuna juuri se oli ilmiselvää:
kun ihminen on jäänyt ulkopuolelle, hänen täytyy löytää
joku joka päästää hänet sisäpuolelle, ainakin silloin kun hän
on kuudentoista. Tässä tapauksessa ulkopuolelle jääminen ei
ollut metaforista, se oli kirjaimellista ja konkreettista. Ympärilläni
oli satoja samanikäisiä poikia ja tyttöjä, mutta en päässyt
heidän piireihinsä. Joka maanantai pelkäsin että minulta
kysyttäisiin ”mitä teit viikonloppuna”. Yhden kerran siihen
voi vastata ”olin kotona ja katselin telkkaria”, yhden kerran
myös ”olin kaverini luona kuuntelemassa levyjä”, mutta sitten
oli pakko keksiä jotakin parempaa, ellei halunnut leimautua.

Jotkut olivat leimautuneet ensi hetkestä lähtien ja pysyivät
leimautuneina koko lukioajan, mutta en mistään hinnasta
halunnut olla kuten he, halusin kuulua niihin joiden ympärillä
sattui ja tapahtui, halusin saada kutsun heidän bileisiinsä,
käydä heidän kanssaan kaupungilla, elää heidän elämäänsä.
Suuri koe, vuoden isoimmat bileet, olivat uudenvuodenbileet.
Viimeisinä viikkoina niistä puhuttiin kaikkialla.

Basso oli menossa tuttujensa luo Justvikiin, eikä minulla
ollut mitään mahdollisuutta ujuttautua sinne mukaan. Kun
koulu loppui ennen joulua, minua ei siis ollut kutsuttu minnekään.
Joulun välipäivinä jututin Jan Vidaria. Hän asui
Solslettassa neljän kilometrin päässä meiltä ja oli aloittanut
tuona syksynä ammattikoulun kondiittorilinjalla. Pohdimme
mitä mahdollisuuksia meillä oli. Halusimme päästä bileisiin,
halusimme juoda pään täyteen. Jälkimmäisen ei pitänyt olla
mikään ongelma; pelasin nuortenjoukkueessa, ja maalivahtimme
Tom oli tottunut järjestämään asioita ja suostuisi kyllä
ostamaan meille olutta. Bileet sitä vastoin… Erääseen lähistön
taloon kokoontuisi joitakin ysiluokkalaisia, puolirikollisia
koulupudokkaita, mutta se ei tullut kuuloonkaan, mieluummin
istuin kotona. Hamresandissa taas oli eräs jengi jonka
tunsimme hyvin vaikka emme pyörineetkään sen kanssa, siihen
kuului sekä entisiä luokkakavereita että joukkuetovereita,
mutta meitä ei ollut kutsuttu heidän bileisiinsä, ja vaikka
voisimmekin ängetä mukaan tavalla tai toisella, hekään eivät
olleet silmissäni tarpeeksi korkealla. He asuivat Tveitissä,
kävivät ammattikoulua tai olivat töissä, ja jos heillä oli auto,
sen penkeissä oli turkispäällys ja peilissä roikkui Wunderbaum.
Muita vaihtoehtoja ei ollut. Uudenvuodenbileisiin piti
olla kutsu. Toisaalta ihmiset lähtivät ulos puolenyön aikaan,
kerääntyivät toreille ja tienristeyksiin ampumaan raketteja
ja hoilottamaan vuoden vaihtumisen kunniaksi. Siihen ei
tarvittu kutsua. Tiesin että monet kouluni oppilaista olivat
menossa juhliin Sømin alueelle, niin että entäs jos lähtisimme
sinne? Silloin Jan Vidar muisti että bändimme rumpali,
Hånesissa asuva kasiluokkalainen johon olimme tukeutuneet
paremman puutteessa, oli sanonut lähtevänsä uudenvuodenaattona
Sømiin.

Kahden puhelinsoiton jälkeen kaikki oli selvää. Tom
ostaisi meille olutta, ja me viettäisimme iltaa kasi- ja ysiluokkalaisten
kanssa, istuisimme heidän kellarihuoneessaan keskiyöhön
asti, sen jälkeen menisimme risteykseen jonne ihmiset
kerääntyivät, etsisimme jonkun tutun koulukaverin ja pyörisimme
heidän kanssaan lopun iltaa. Se oli hyvä suunnitelma.
Kun tulin iltapäivällä kotiin, sanoin äidille ja isälle ikään kuin
ohimennen että minut oli kutsuttu ulos uudenvuodenaattona,
eräillä luokkakavereilla olisi bileet Sømissä, sopiko että lähdin
sinne? Kotona meillä olisi kutsut, sinne tulisivat isoäiti ja isoisä
sekä isäni veli Gunnar perheineen, mutta äidillä ja isällä ei
kummallakaan ollut mitään lähtöäni vastaan.
– Sepä mukavaa! äiti sanoi.
– Sopiihan se, isä sanoi. – Mutta sinun on oltava kotona
yhdeltä.
– Nythän on uudenvuodenaatto, sanoi. – Enkö saa olla
kahteen?
– Hyvä on. Muistakin sitten olla kotona kahdelta eikä
puoli kolmelta. Tuliko selväksi?
Uudenvuodenaaton aamupäivällä poljimme Ryenslettaan
jonka kaupan luona Tom odotti, annoimme hänelle rahat ja
saimme takaisin kaksi pussia joissa oli molemmissa kymmenen
olutpulloa. Jan Vidar piilotti pussit kotitalonsa puutarhaan,
minä poljin kotiin. Äiti ja isä olivat siellä siivoamassa
taloa vieraita varten. Ulkona tuuli. Seisoin hetken huoneeni
ikkunan edessä ja katsoin kuinka lunta tuprutti, harmaa taivas
tuntui laskeutuneen metsän mustien puiden väliin. Panin
levyn soimaan, otin kirjan ja heittäydyin sängylle lukemaan.
Jonkin ajan kuluttua äiti koputti oveen.
– Jan Vidar soittaa, hän sanoi.
Puhelin oli alakerrassa vaatehuoneen vieressä. Menin
sinne, suljin oven ja tartuin kuulokkeeseen.
– No? sanoin.
– On tapahtunut katastrofi, Jan Vidar sanoi. – Se vitun
Leif Reidar…
Leif Reidar oli Jan Vidarin veli. Hän oli vähän yli kaksikymmentävuotias,
ajoi trimmatulla Opel Asconalla ja kävi
töissä Boenin parkettitehtaalla. Hänen elämänsä ei ollut
suuntautunut lounaaseen eli kaupunkiin päin, toisin kuin
minun ja useimpien muiden elämä, vaan koilliseen eli Birkelandiin
ja Lillesandiin päin, ja koska hän oli meitä vanhempi,
en koskaan oikein saanut hänestä otetta, en ymmärtänyt
kuka hän oli ja mitä hän oikein touhusi. Hänellä oli viikset ja
lentäjänlasit, mutta hän ei ollut keskivertojuntti, sillä hänen
siisti pukeutumistyylinsä ja käytöksensä viittasivat toiseen
suuntaan.
– Mitä hän on tehnyt? kysyin.
– Hän löysi pussit pihasta. Eikä se saatana voinut antaa
niiden olla. Se vitun mulkku siis. Että osaakin olla vitun kaksinaismoraalinen.
Hän haukkui minut pystyyn, jumalauta,
hän, voitko kuvitella. Olen vasta kuudentoista ja niin edelleen.
Sitten hän käski minun kertoa kuka oli ostanut oluet.
En tietenkään suostunut. Vittuako se hänelle kuuluu. Silloin
hän uhkasi kieliä isälle jos en suostunut kertomaan nimeä. Se
tekopyhä paskiainen. Se… voi helvetti. Minun oli pakko kertoa.
Ja tiedätkö mitä hän teki? Tiedätkö mitä se mulkku teki?
– No? kysyin.
Tuulenpuuskat pöllyttivät lunta piharakennuksen katolta.
Alakerran ikkunoista kajastava pehmeä valo näytti salaperäiseltä
hitaasti leviävässä hämärässä. Erotin sen sisäpuolella
liikkeen, arvelin sen olevan peräisin isästä, ja aivan
oikein, seuraavassa sekunnissa ikkunaan ilmestyivät hänen
kasvonsa, hän katsoi suoraan minuun. Laskin katseeni, käänsin
pääni puoliksi pois.
– Hän pakotti minut autoon ja vei pussit Tomin luo.
– Ihanko totta?
– Voi jumalauta sitä paskiaista! Hän nauttii siitä. Ihan
kuin hän olisi hekumoinut sillä. Äkkiä hänestä oli tullut niin
vitun kunnollinen. Hänestä! Saatana miten minua vitutti.
– Mitä sitten tapahtui?
Kun vilkaisin taas ikkunaan päin, isän kasvot olivat
kadonneet.
– Niin, mitä sitten tapahtui? Mitäs luulet? Hän haukkui
Tomin. Sitten hän käski minun antaa olutpussit Tomille.
Tein sen. Ja sitten Tomin piti antaa rahat minulle. Niin kuin
olisin joku vitun pikkukakara. Niin kuin hän ei olisi tehnyt
samaa kuusitoistavuotiaana. Voi vittu. Vähänkö hän nautti!
69
Hän nautti siitä että sai olla vihainen, hän nautti siitä että vei
minut sinne, hän nautti siitä että sai haukkua Tomin.
– Mitä nyt sitten tapahtuu? Lähdetäänkö me ilman
olutta? Eihän siitä tule mitään.
– Ei tulekaan, mutta iskin Tomille silmää lähtiessä. Hän
tajusi missä mennään. Kun pääsin kotiin, soitin hänelle ja
pyysin anteeksi. Hän ei ollut moksiskaan. Sitten me sovittiin
että hän käy tuomassa oluet sinulle. Hän ottaa minut kyytiin
matkan varrella, niin että saan maksettua hänelle.
– Tuletteko te tänne?
– Joo, hän tulee kymmenen minuutin kuluttua. Me ollaan
siellä vartin päästä.
– Minun pitää miettiä vähän, sanoin.
Vasta silloin huomasin että kissa makasi tuolissa puhelinpöydän
vieressä. Se katsoi minua ja alkoi nuolla toista käpäläänsä.
Olohuoneessa käynnistyi pölynimuri. Kissa käänsi
päätään ääntä kohti. Seuraavassa sekunnissa se rentoutui taas.
Kumarruin raaputtamaan sitä rinnasta.
– Ette voi ajaa ihan perille asti. Se ei käy. Jätetään pussit
jonnekin tien varteen. Kukaan ei löydä niitä kuitenkaan.
– Ehkä notkelmaan?
– Talon taakseko?
– Niin.
– Nähdäänkö notkelmassa talon alapuolella viidentoista
minuutin kuluttua?
– Joo.
– Selvä. Muista sanoa Tomille ettei hän saa kääntyä meidän
kohdallamme, ei myöskään postilaatikkojen luona. Jonkin
matkan päässähän on pieni kääntymispaikka. Kysy voiko
hän käyttää sitä.
– Selvä. Nähdään sitten.
Laskin kuulokkeen ja menin olohuoneeseen äidin luo.
Hän sammutti pölynimurin nähtyään minut.
– Menen käväisemään Perin luona, sanoin. – Toivotan
70
hänelle vain hyvää uutta vuotta.
– Tee se, äiti sanoi. – Vie meiltä terveisiä jos näet hänen
vanhempansa.
Per oli vuotta nuorempi kuin minä ja asui naapuritalossa
parinsadan metrin päässä. Hänen luonaan olin viettänyt eniten
aikaa niinä vuosina kun asuimme täällä. Me pelasimme
jalkapalloa niin usein kuin voimme, koulun jälkeen, lauantaisin
ja sunnuntaisin, lomilla, ja pitkälti kyse oli siitä saimmeko
haalittua kokoon tarpeeksi ihmisiä joukkueita varten, mutta
jos se ei onnistunut, saatoimme pelata kaksi kahta vastaan
tuntikausia, ja jos sekään ei onnistunut, pelasimme kahdestaan.
Minä ammuin häntä kohti, hän ampui minua kohti,
minä syötin hänelle, hän syötti minulle, tai sitten me pelasimme
kaksinpeliä, kuten sitä kutsuimme. Pelasimme päivästä
toiseen, myös sen jälkeen kun olin aloittanut lukiossa.
Muuten me kävimme uimassa, joko kosken alapuolella
suvannossa jossa vesi oli syvää ja johon pystyi sukeltamaan
kalliolta, tai alhaalla pyörteissä joissa ajauduimme vesimassojen
mukana. Kun sää oli liian huono ulkona olemiseen,
katsoimme videoita heidän kellarihuoneessaan tai vain notkuimme
autotallissa juttelemassa. Viihdyin heillä, hänen
perheensä oli lämmin ja antelias, ja vaikka hänen isänsä ei
voinutkaan sietää minua, olin siitä huolimatta tervetullut.
Vietin kaikkein eniten aikaa Perin luona, mutta en pitänyt
häntä ystävänäni, en koskaan maininnut häntä muissa
yhteyksissä.

Ensinnäkin hän oli nuorempi kuin minä, mikä
ei ollut yhtään hyvä juttu, ja lisäksi hän oli niin maalainen.
Hän ei ollut kiinnostunut musiikista, ei tajunnut siitä mitään,
hän ei myöskään ollut kiinnostunut tytöistä tai juomisesta,
hän tyytyi nyhjöttämään kotona perheensä kanssa viikonloput.
Hän saattoi tulla kouluun kumisaappaissa ja kulki
yhtä mielellään kotikutoisissa villapaidoissa ja sammareissa
kuin liian lyhyissä farkuissa ja t-paidoissa joiden rinnassa oli
Kristiansandin eläintarhan mainos. Kun muutin sinne, hän ei
ollut koskaan käynyt yksin kaupungilla. Kirjojakaan hän oli
tuskin lukenut, vain sarjakuvalehtiä, ja niinhän minäkin luin
niitä, mutta samalla ahmin loputtomia määriä MacLeanin,
Bagleyn, Smithin, Le Carrén ja Folletin kirjoja ja sain lopulta
myös hänet innostumaan niistä. Kävimme yhdessä kirjastossa
joka toinen lauantai ja Startin kotiotteluissa joka toinen sunnuntai,
harjoittelimme jalkapallojoukkueessa kaksi kertaa viikossa,
kesäkaudella pelasimme myös ottelun kerran viikossa
sen lisäksi että istuimme vierekkäin koulubussissa joka päivä.

Samalla penkillä emme kuitenkaan istuneet. Mitä lähemmäs
koulua ja sen elämää saavuimme, sitä vähemmän Peristä tuli
ystäväni, kunnes meillä ei enää koulun pihalla ollut mitään
tekemistä toistemme kanssa. Kumma kyllä hän ei tuntunut
välittävän siitä. Hän oli aina iloinen, aina avoin, hänellä oli
hyvin kehittynyt huumorintaju, ja perheensä tavoin hän oli
lämmin ihminen. Joulun välipäivinä olin käynyt hänen luonaan
pari kertaa, olimme katsoneet videoita ja hiihtäneet
nummella talomme takana. Minulle ei tullut mieleenkään
kutsua häntä mukaani uudenvuodenaattona, sellaista mahdollisuutta
ei ollut. Jan Vidar ei suhtautunut Periin millään
tavalla, totta kai he tunsivat toisensa niin kuin kaikki tunsivat
täällä toisensa, mutta Jan Vidar ei ollut koskaan hänen
kanssaan kahdestaan, ei kai nähnyt siihen mitään syytä. Kun
muutin tänne, Jan Vidarin paras ystävä oli Kjetil, samanikäinen
poika joka asui Kjevikissä, he olivat jatkuvasti toistensa
kotona. Kjetilin isä oli ammattisotilas ja muuttanut ymmärtääkseni
paljon paikasta toiseen. Kun Jan Vidar alkoi olla
kanssani lähinnä musiikkiharrastuksen vuoksi, Kjetil yritti
voittaa hänet takaisin, soitteli jatkuvasti ja kutsui hänet käymään,
ja kun olimme kolmestaan, Kjetil heitti sisäpiirin vitsejä
joita vain he kaksi ymmärsivät; kun se ei onnistunut,
Kjetil madalsi rimaa ja kutsui meidät molemmat luokseen.
Poljimme lentokentälle, notkuimme lentokentän kahvilassa,
lähdimme Hamresandeniin ja soitimme siellä asuvan Ritan
ovikelloa. Jan Vidar ja Kjetil olivat molemmat ihastuneita
Ritaan. Kjetilillä oli suklaata josta hän antoi nummella puolet
Jan Vidarille mutta ei minulle, mutta siitäkään ei tullut
mitään, sillä Jan Vidar ei ollut millänsäkään vaan halkaisi
puolikkaansa kahtia ja ojensi minulle toisen puolen. Sitten
Kjetil luovutti ja hakeutui muiden seuraan, mutta niin kauan
kuin olimme yläasteella, hänellä ei ollut muita yhtä läheisiä
ystäviä kuin Jan Vidar oli ollut. Kaikki pitivät Kjetilistä,
etenkin tytöt, mutta kukaan ei halunnut olla hänen kanssaan.

Rita, röyhkeä kovanaama joka ei koskaan säästellyt ketään,
oli ihastunut häneen, ja he nauroivat aina yhdessä, ja heillä
oli aivan erityinen yhteinen sävel, mutta ei heistä koskaan
tullut muuta kuin ystäviä. Minulle Rita säästi terävimmät
piikkinsä, ja olin aina varuillani ollessani hänen lähellään, en
voinut koskaan tietää milloin tai miten hyökkäykset tulisivat.

Hän oli pieni ja hintelä, hänen kasvonsa olivat kapeat, suu oli
pieni, mutta hänen piirteensä olivat kauniit, ja hänen ivalliset
silmänsä hehkuivat harvinaista kiihkoa; ne suorastaan kipinöivät.
Rita oli kaunis, mutta vielä häntä ei nähty sellaisena,
ja hän saattoi olla muita kohtaan niin epämiellyttävä ettei
hänestä ehkä sellaista tulisikaan.
Eräänä iltana hän soitti minulle.
– No niin, Karl Ove, Rita täällä, hän sanoi.
– Rita? kysyin.
– Niin, senkin dummkopf. Rita Lolita.
– Vai niin, sanoin.
– Minulla on sinulle kysymys.
– Ai jaa.
– Haluatko olla kanssani?
– Mitä sanoit?
– Kysyn uudestaan. Haluatko olla kanssani? Se on yksinkertainen
kysymys. Sinun on tarkoitus sanoa kyllä tai ei.
– En tiedä… sanoin.
– Äh, älähän nyt. Et siis halua, joten sano se.
– Enpä usko… sanoin.
– Ei sitten, hän sanoi. – Nähdään huomenna koulussa.
Terve.
Sitten hän lopetti puhelun. Seuraavana päivänä käyttäydyin
kuten tavallisesti, ja hän käyttäytyi kuten tavallisesti,
ehkä vain yritti entisestään satuttaa minua aina kun tuli tilaisuus.
Hän ei koskaan maininnut sitä, minä en koskaan maininnut
sitä, en myöskään Jan Vidarille tai Kjetilille, sitä yliotetta
en heistä halunnut.