— Päivää, hän tervehti korostuksella, joka saattoi olla peräisin mistä tahansa. Maalari nyrpisti nenäänsä. Hän ei pitänyt vierailijoista, ja heidät karkottaakseen hän oli pystyttänyt rinteelle selvästi näkyviä kylttejä, joissa ilmoitettiin että se oli yksityisaluetta
— yhdessä varoitettiin vihaisista koirista, vaikkei sellaisia ollut.

Tornissa ei käynyt ketään. Hänen ainoat kontaktinsa olivat pinnallisia asioimistuttavuuksia Puerto Umbríassa: postin ja kaupungintalon virkailijat, tarjoilija sillä kalasataman terassilla jolla hän silloin tällöin istui, kauppiaat joilta hän osti ruokaa ja työtarvikkeita ja Barcelonan tilisiirrot hoitavan pankin sivukonttorin johtaja.

Hän torjui kaikki lähestymisyritykset alkuunsa, ja puolustuslinjan ylittäjät hän tapasi lähettää hyvinkin tylysti matkoihinsa, sillä hän tiesi ettei kiusankappaleisiin tehoa kohtelias kieltäminen.
Ääritapausten varalta — termiin liittyi pelottavia, joskin epätodennäköisiä mahdollisuuksia — hänellä oli yläkerran arkussa, kahden patruunapakkauksen vieressä, puhdas, rasvattu metsästyshaulikko, jota hänen ei ollut siihen mennessä tarvinnut ottaa esiin.

— Tämä on yksityisaluetta, hän ynähti. Tuntematon nyökkäsi rauhallisesti. Katseli Faulquesia kymmenen tai kahdentoista askeleen etäisyydeltä. Hän oli roteva, keskipituinen. Pitkät hiukset olivat oljenvaaleat. Hänellä oli silmälasit.
— Oletteko te se valokuvaaja? Hän tunsi olonsa yhä epämukavammaksi. Vieras oli tiedustellut valokuvaajaa eikä taidemaalaria. Viitannut Faulquesin aiempaan elämään, mikä ei häntä suinkaan miellyttänyt. Varsinkaan kun hän ei tuntenut tyyppiä.