Tekstinäyte

Viimeinen kuva Pernhedenin koko perheestä on otettu varmaankin edelliskesänä. He seisovat kaikki neljä vasta ostetun Saabin vierellä jossakin Smålandin eteläosissa: Sigvard on kietonut toisen käsivartensa vanhimman pojan harteille. Arvid, jonka käsivarsi on kantositeessä, on nolona kääntänyt katseensa poispäin isästään. Leonard istuu yksin auton konepellillä, osittain äitinsä takana. Taustalla on mahtava maisema: korkealla kulkevia, pylväiden välissä syvälle painuneita puhelinlankoja, jotka siihen aikaan kulkivat maanteiden varsilla.

Koko perhe tuijottaa kameraan kuin aivan liian kirkkaan valon sokaisemana. Mutta jokin heidän olemuksessaan saa minut epäilemään, ettei heitä ollut tarkoitus kuvata vaan autoa. Juuri se malli — Saab 95 v4 — oli tullut markkinoille sinä vuonna.

He ovat uuden ajan kynnyksellä. Ja kukapa muuten enää muistaa Liljebäckin sisaruksia? Vielä kauan sen jälkeen, kun moottoritie on vedetty heidän tiluksiensa läpi, he itsepintaisesti kävivät peittämässä tomaatintaimensa yöksi. Joka ilta he seisoivat vanhan siirtolapuutarha-alueen portilla bussien ja rekkojen jyristäessä ohi vain muutaman metrin päästä heidän aidastaan. Heidän ainoa rikoksensa oli se, että he nimismies Scherdinin lailla olivat eläneet oman aikansa ohi.

Nyt näen Leonardin nousevan esiin Yhteismaan korkeasta heinikosta. Hän seisoo siinä multaiset kädet sivuillaan riippuen ja katse haastavasti minuun päin suunnattuna ikään kuin juuri minä olisin ylhäällä katolla enkä kykenisi laskeutumaan alas. "Jos sinulla on lapio, hae se ja tule mukaani", hän sanoo.

Mutta minä en tiedä, mihin menisin, eikä minulla ole lapiota.