Susanna

En mä ole ilkeä ihminen, vaikka saatan kuulostaa siltä koska
mulla on vahvoja mielipiteitä. Osaan olla tosi kohtelias ja
mukava, enkä mä juttujani kenellekään väkisin tuputa. Nykyään
saa niin herkästi höyrypään leiman. Jos välillä vaikutan
kylmältä ja etäiseltä, se on suojakeino. Mun on tosi vaikea
esimerkiksi muistella Antonia, sitä karmeaa kokemusta. Jos
mulla ei olisi tätä jämäkkyyttä, arjen rutiineja ja voimaa unohtaa
menneitä, varmaan romahtaisin. Kyllä mäkin olen heikko.
Se narsisti kohteli mua kuin vessapaperia. Ja mä annoin sen
tapahtua. Olen nykyään vahvempi, en enää sietäisi sellaista,
mutta selviytymistä tämä on joka päivä, kuitenkin.

Innostun välillä saarnaamaan liikaa homoseksuaaleista ja
muusta. Tiedän kyllä että se ei ole niin yksinkertaista. Meidän
seurakunnan pastori on upea mies, niin komea, mukava
ja viisas. Hän hyväksyy nämä... Ja jos en olisi naimisissa…
Mutta joka tapauksessa, olen käynyt pastorin kanssa tästäkin
asiasta kahdenkeskisiä keskusteluja. Ne ovat kieltämättä
avanneet silmiäni, mä olen näyttänyt hänelle ne kohdat Raamatusta,
joissa homous mainitaan synniksi, mutta jokaista
juttua kohden hän on näyttänyt monta kohtaa, jotka kumoavat
ne tavallisimmat luulot. Asian voi silti nähdä toisinkin, ei
hän minun päätäni ole saanut kääntymään.

Pastori puhuu aina, että hänen kirkossaan on ovet auki ja
katto korkealla. Ja mikä minä olen abortintekijänä heittämään
ensimmäistä kiveä. Lähinnä olen saanut voimaa katsella
asioita eri kantilta lukemalla Uudesta testamentista
Jeesuksen rakkaudesta. Pastori uskoo alkukirkkoon, hänen
mielestään voi ajatella, että osa Paavalin sanomastakin on
jo vääristynyttä. Se on ihan kaunis ajatus, mutta itse uskon
sen mikä minulle on lapsena opetettu, että Raamattu on kokonaisuudessaan
pyhää sanaa. Hän on myös huomauttanut
mulle, kun sanoin että sehän on luonnotonta, että Susanna,
kaikissa eläimissä ja hyönteisissäkin on tätä, homoseksuaalista
käytöstä.

Se ei kyllä vaikuttanut mitenkään, pervoja on ollut ja tulee
olemaan. Miksei niitä sitten muissa lajeissa olisi, koska ne ovat
vielä ihmistä alempana. Tässähän nimenomaan ei olla mitään
eläimiä. No, se menee mulla vähän puuskittain, välillä tekisi
mieli mennä juttusille jonkun homon kanssa ja tarkkailla,
että onko se ihan oikeasti uskossa vai teeskenteleekö vaan.

Mutta sitten vastapainoksi toisinaan kun joku neitimäinen
mies vetää oikein ylihinttiä telkkarissa tai joku nahkahomo
pyllistelee, saati että jotkut ämmät hinkkaavat toisiaan, niin
saatan suuttua ihan älyttömästi. Ensin alkaa oksettaa ja sitten
tulee se viha. Jos se olisi normaalia, ei kai mulle tulisi niin
voimakkaita inhoreaktioita?

En tiedä, mä olen vielä kesken näiden asioiden kanssa, yritän
antautua Kristukselle ja miettiä eri tilanteissa, että mitä
Jeesus tekisi. Jotkut kylillä saavat ihan rauhassa luulla, että me
ollaan Markon kanssa jotain täysiä hihhuleita, no ei olla. Ei
usko sulje normaalia elämää pois, päinvastoin, se tukee sitä ja
auttaa tekemään oikeita päätöksiä. Esimerkiksi ei Rasmus käy
missään pyhäkoulussa tai valtionkirkon kerhoissa. Me luetaan
ruoka- ja iltarukous ja käydään yhdessä oman seurakunnan
jutuissa, siellä on lapsillekin kaikenlaista ohjelmaa. Muuten
meidän elämä on ihan tavallista suomalaisen perheen arkea.
Ennen Markoa mä kävin taustastani huolimatta paljon harvemmin
kirkossa, tietenkin häissä ja hautajaisissa, mutta jumalanpalveluksissa
korkeintaan muutaman kertaa vuodessa.
Totta kai koin uskovani, mutta se oli enemmän vanhemmilta
opittu totuus kuin sisäistetty tunne. Uskoontulosta ja sen
myötä uudestisyntymisestä on vaikea puhua, se on sanojen
ulottumattomissa, sellainen valon tulvahdus. En voi muuta
sanoa kuin että on kaunista tuntea se rakkaus.

Eikä sitä itsekään osaa aina niin esimerkillisesti elää. Mulla
on vaikka just tämä viha, joka kalvaa. En usko että kaikesta
vihasta pitää päästä eroon, mutta onhan se jotenkin älytöntä
haukkua tuntemattomia ihmisiä, kun ei sitä ikinä tiedä mikä
tarina on takana. On asioita, joita ei oikeuta mikään kärsimys,
mutta kaikki ei ole aina sitä miltä se näyttää. Kun nyt
vaikka katsoo mua. Elämäni näyttää täydelliseltä, mutta niin
vaan löytyy kamalia salaisuuksia kun vähän raaputtaa pintaa,
lasten menetyksiä ja melkein järjenkin.

Meidän seurakunnassa on käynyt joskus katuvia pedo-
fiilejä. Outoa, mutta mun on jotenkin helpompi ymmärtää
niitä kuin näitä homoja. Jotain semmoista ihmistä en ymmärrä
hetkeäkään, joka on raiskannut lapsia, tunkenut munansa
lapsen pimppiin tai takapuoleen. Ne kaverit sinne
saunan taa ihan välittömästi! Mutta ei se ole aina niin yksinkertaista.
Mitä jos vanhempi vaikka rakastaa lapsiaan niin
kovin paljon, ettei aina ihan muista mikä on sopivaa ja mikä
ei, tai jos vaikka on vähän ottanut… Kyllä sen voi antaa anteeksi,
eikö voi?

Jonkun mielestä ehkä pitäisi tietää missä raja menee. Se on
tavallaan suvaitsemattomuutta. Ei meille ainakaan, tai siis,
ei kaikille lapsille jää mitään traumoja, jos hellyydenosoitukset
menevät hiukan yli. Jos nyt pussaus tai silitys vähän osuu
väärään paikkaan, niin ei kai se, en tiedä. Mä silti tappaisin
Markon, jos se koskisi sillä tavalla Rasmukseen tai meidän
tuleviin lapsiin. Mutta Marko ei ensinnäkään ole homo, ja
toiseksi sen mielestä edes teinitytöt ei ole hyvännäköisiä, että
ei pelkoa. Se on sanonut, että keskenkasvuiset vartalot ei
kiihotasitä yhtään, piti sairaana että edes kysyin. Vaikka niin
kai moni sanoisi, mutta kyllä mä tässä tapauksessa tiedän.
Marko on täydellinen mies.

En tiedä, olen itse ollut ihan kauhuissani kun joskus Rasmuksen
imettämisen jälkeen olen mennyt tyydyttämään…
Vaikka ei kai siinä mitään pahaa ole, olen ollut eri huoneessa,
enkä ikinä koskisi… mutta silti on jäänyt hirveä, syyllinen
olo. Olen jälkikäteen maannut vessan lattialla ja huutanut
Kristusta, onneksi asutaan omakotitalossa.

Uskon kuitenkin siihen, että Jeesus hyväksyy minut, syntisen,
ja puhdistaa. Ehkä kaikkia asioita ei ole tarkoitus ajatella
sen syvällisemmin. Edes siellä yhdessä paikassa, kun oli
terapiaa ja muuta, sanoin aina että lapsuudessa ei ole mitään
peikkoja, että niitä on turha kaivella.
– Mää olen täällä Anttonin takia, se särki mut.
Niin kuin sitä paitsi olinkin! Ja ei kai se välttämättä, tai
mä ainakin olen onnellinen ja pikkusisko meni viime vuonna
naimisiin yhden hyvän miehen kanssa, on taas onneksi raskaana,
niillä on hieno talo ja se mies on diplomi-insinööri.
Sillä miehellä on tosin vegetaristisia taipumuksia ja se kuuluu
johonkin Amnestyyn, mutta ehkä se vielä pääsee niistä yli.
Eihän meistä kukaan täydellinen ole.

Eikä me mitään ikinä olla puhuttu, voinhan mä sitä paitsi
olla yliherkkä ja olen nähnyt painajaisia. Lapset näkee usein
painajaisia, ihan normaalitkin. Ja unet voi olla tosi todentuntuisia
joskus, ihan pelottaa välillä kun herää, näin aikuisenakin. I
si vaan laittoi meitä välillä nukkumaan, kun äiti oli
sammunut… ei kun mitä mä taas sekoilen, äiti oli nukahtanut
pitkän päivän ja parin vinkkulasin jälkeen.

Mä pelkään vieläkin pimeää, pitää olla aina joku eteisen
valo päällä, se on jotenkin noloa. Markon mielestä se on vaan
söpöä. Mutta hei, mitä mä nyt tämmöisiä pohdiskelen, olen
tänään ihan hassu. Ihan kuin olisin ottanut liikaa tai jotain.