Kiertueteatterit ja kansallisteatterit 1700-luvulta vuoteen 1917
Suomi oli vuoteen 1809saakka elimellinen osa Ruotsin valtakuntaa, jossa kuninkaallisen hoviteatterin vastapainoksi syntyi 1700-luvun puolivälissä kiertävä maaseututeatteri. Sitä ennen ammattimaiset teatteriseurueet eivät juuri olleet eksyneet harvaanasuttuun Pohjolaan. Vuodet 1809–1917Suomi kuului autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjän keisarikuntaan, jolloin ammattimaisesta teatteritarjonnasta vastasivat aluksi yksinomaan Suomessa toimivat ruotsin- ja saksankieliset kiertueteatterit.1Niiden ohelle tulivat 1830-luvun lopulta lähtien Ruotsista, Baltiasta ja Pietarista tehdyt teatterivierailut sekä kotimaisin voimin valmistetut harrastajateatteriesitykset.
Kansallisen teatterin idea levisi 1700-luvun lopulla ympäri Pohjois-Eurooppaa. Ihanteeksi omaksuttiin kansakuntaa yhdistävä ja jalostava, kansallisia kieliä ja taiteita kehittävä sekä kansallisvaltiota vahvistava teatterilaitos. Suomessa kansallisteatteri pyrittiin toteuttamaan 1800-luvun puolivälissä Zacharias Topeliuksen ja Fredrik Cygnaeuksen hahmottelemien suuntaviivojen mukaan: Ruotsista tulevat ammattimaiset teatteriryhmät muodostaisivat suomalaisen kaksikielisen kansallisteatterin. Kiertueteattereiden popularisoimien näytelmien pohjalta luotiin ensimmäiset suomalaiset näytelmät, joissa käsiteltiin kansallisesti tärkeitä teemoja ja luotiin ihanteellinen kuva suomalaisesta kansasta. Kansallisromanttiset sankarit, kuten Kalevalanhahmot, ilmestyivät näyttämöille 1850-luvun kuluessa. 1870-luvun alussa suomalaisuusliike perusti suomenkielisen ammattiteatterin, joka nousi johdonmukaisesti ja nopeasti kansallisteatterin asemaan.
Realismi saapui 1870-luvun lopussa uutena tyylisuuntana ravistelemaan kansallisromanttisia tottumuksia. Niin näytelmien sisältö kuin ilmaisukeinotkinmuuttuivat rajusti, kun teatterit toteuttivat esimerkiksi Henrik Ibsenin ja Minna Canthin näytelmiä. Kiivaimmat vastalauseet vaimenivat vähitellen, ja vuosisadan loppuun mennessä tyylisuunta vakiintui yleisesti hyväksytyksi valtavirran teatteriksi.
Pääkaupunki Helsingin ammattiteattereiden rinnalle perustettiin 1800-luvun lopulla suomen- ja ruotsinkieliset kiertueteatterit, jotka vastasivat maaseutukaupunkien teatteritarjonnasta. Näyttelemisharrastus levisi kansalaisjärjestöjen tärkeänä toimintamuotona kaiken kansan keskuuteen, ja näytelmäseurat alkoivat 1900-luvun alussa yleistyä ja vakinaistua ympäri maata.
Suosittua ohjelmistoa 1900-luvun alussa olivat realistiset kuvaukset työväen oloista ja naisten asemasta, joiden rinnalla esitettiin hyväntuulisia komedioita ja laulunäytelmiä. Vuosisadan vaihteen symbolismia kokeiltiin myös Suomessa, ja vaikka se jäi marginaaliseksi ilmiöksi, se loi pohjan tulevalle. Suomalaiselle teatterille tyypillinen yhteiskunnallisen realismin, musiikkipitoisten kansannäytelmien ja ihmisen sisintä tutkivan taiteellisen teatterin kolminaisuus oli syntynyt.



