Seriffintoimiston bussi lähti Malibun palokunnan työleirin numero 7 portilta. Bussi oli matkalla Los Angelesin piirikunnan tutkintavankilaan, ja sen kyydissä oli 16 vankia. Heistä joku vapautuisi, muutama pääsisi lomalle työleiripalveluksesta ja loput vietäisiin tuomioistuimen eteen. 15 miestä huuteli riehakkaita säädyttömyyksiä, hakkasi ikkunoita ja kalisteli kahleitaan. Yhdellä ei ollut kahleita, sillä hän oli "A-luokan" palomies. Hän istuikin edessä kuskina toimivan apulaisseriffin vieressä ja tuijotti muovista valokuvakuutiota, jossa oli punk-vetimiin sonnustautuneen nuoren naisen kuva.

Apulaisseriffi survoi kakkosen silmään ja pukkasi miestä kyynärpäällä. "Oletko ihastunut Cyndi Lauperiin?"
Duane Rice vastasi: "En, herra seriffi. Oletteko te?"
Apulaisseriffi hymyili. "En, mutta mulla ei olekaan Cyndin kuvaa mukana."
Tyhmä jepari yritti vain rupatella. Ääneen Rice sanoi:
"Tyttöystävä. Laulaja. Lauloi kapakkabändissä Vegasissa kun otin kuvan."
"Mikä sen nimi on?"
"Vandy."
"Vandy? Vain yksi nimi, niin kuin 'Cher'?"

Rice vilkaisi kuskia, sitten haalariasuisia vankeja, joista suurin osa päätyisi takaisin kiven sisään viimeistään parin kuukauden kuluttua. Hän muisti leirillä tapaamansa vitsiniekan riimittelyn: "Los Angeles — auringon kiloa ja lusimisen iloa." Hän tiesi olevansa älykkäämpi, ovelampi ja kierompi kuin kukaan jepari, tuomari tai ehdonalaisvalvoja, ja sitä paitsi hän oli oman kohtalonsa herra, toisin kuin nämä vankitoverit. Vastaamisesta ei olisi mitään haittaa.
"Ei, Anne Atwater Vanderlinden. Käskin hänen lyhentää nimensä. Oikea nimi oli liian pitkä. Se ei toiminut mainosvaloissa."
"Tekeekö se kaiken, mitä käsket?"
"Tekee." Ricen ilme kertoi kaiken tarpeellisen.
"Kunhan kysyin", apulaisseriffi sanoi. "Sellaisia likkoja tapaa harvemmin nykyään."