Uusi vuosi

Vuosi 2000 oli elämäni eksoottisin uusi vuosi. Millaisia suurisuuntaisia suunnitelmia minulla olikaan Milleniumin juhlimiseksi! Pariisi, Milano ja Lontoo tuntuivat odottavan minua, kutsuvan minua ottamaan uutta vuosituhatta vastaan. Sellaista tapahtuu vain kerran tuhannessa vuodessa! Säästäisin rahaa, ampaisisin Eurooppaan ja… Niin ettei se unohtuisi ikinä.
Eikä se unohdukaan… Kuten sanotaan, ihminen päättää, Jumala säätää. Ja niin Hän sitten sääti, että Pariisin sijaan sain osakseni mutaisen tšetšenialaisen aron, viiden tähden hotellin sijaan – savuisen korsun ja juhlahumun sijaan – terrorismin vastaisen operaation.

Votkaa emme saaneet hankittua. Kuusikymmentä litraa dieselöljyä, jonka Kuks yritti myydä tšetšeeneille Urus-Martanissa, meni suoraan vihollistaistelijoiden apurahastoon. Tšetšeenit yksinkertaisesti naruttivat meitä. Harmi. Kolme kanisterillista dieseliä on paikallisessa mittakaavassa kokonainen omaisuus.
Istumme juhla-ammuslaatikon ääressä ja sekoitamme mukeissamme haaleata teetä. Ankea talvi levittäytyy aina Gojtyn kylään saakka, jossain sumun takana yksinäinen telatykki jylisee vuorilla, jalkaväki ampuu harvakseltaan asemistaan. On kylmää ja kosteaa.
Olemme kuitenkin tyytyväisiä elämäämme. Eilen Pinokkio sai vaihdettua tykkimiehiltä kaksi ammuslaatikkoa tupakkia vastaan. Nyt meillä on polttopuita. Pinokkio pilkkoo lautoja pistimellä ja heittää säleet tuleen.
Pinokkio on meille korvaamaton. Hän on kaupunkilaispoika, mutta sitä ei hänestä huomaa. Linttaan astuttuine ja reikäisine saappaineen, pinttyneen likaisine takkeineen ja repaleisine housuineen hän on joukkueemme arvottomin taistelija. Hän käyttää joka ikisen vapaahetken nukkumiseen eikä välitä edes peseytyä. Täit ottavat siitä kaiken irti, ne kihisevät hänen ihollaan, niiden polut kulkevat varsinkin kaikkein herkullisimmissa paikoissa: mahalla ja kainaloissa. Pinokkio osaa kuitenkin sytyttää läpimärän nuotion, saa tupakan palamaan rankkasateessa ja pystyy nukkumaan makeasti kranaatinheitintulessa. Kaikkein tärkeintä on silti hänen ällistyttävä kykynsä löytää syötävää ja tupakkaa.
Punainen kajo häilyy Pinokkion kasvoilla, lämpö leviää aaltoina korsun joka kolkkaan, ja meidän on hyvä olla. Saamme nauttia lämmöstä harvoin, jopa harvemmin kuin ruuasta ja tupakista, olemme iloisia, koska meillä on kokonaiset kaksi ammuslaatikkoa. Lämpö saa meidät odottamaan ihmettä, jotakin tapahtuu aivan varmasti, jotakin hyvää. Voi olla, että tulee rauha tai pääsemme siviiliin tai – piru sen tietää – muonitusmestari on anteliaalla päällä ja antaa meille päivälliseksi tavallisen vehnäsuurimopuuron sijaan tupla-annoksen helmipuuroa. Onhan loppujen lopuksi uusi vuosi.
Ja me olemmekin juhlatuulella. Pöytä on aivan mahdottoman koreana. Meillä on kahteentoista pekkaan kaksi tölkkiä papuja, kaksi lihasäilykettä, viisi kalasäilykettä ja mikä tärkeintä, kolme tölkkiä makeaa maitotiivistettä. Toisin sanoen: yksi tölkillinen ruokaa neljään pekkaan! Tällaista yltäkylläisyyttä emme ole nähneet aikoihin, ainakaan sitten Alhan-Jurtista ryöstämämme hillon jälkeen.
Syömme makean maitotiivisteen kera pyöreitä pikkukeksejä, jotka Jeltsin on lähettänyt meille ruoka-avuksi. Jokaiselle riittää kolmekymmentä kappaletta. Loppujen lopuksi on hyvä juttu, että joukkueemme on pataljoonan vähälukuisin – ruoka-apua riittää enemmän.
Paketeista löytyi myös uudenvuodenkortteja. »Arvoisa venäläissotilas », presidenttimme kirjoittaa, »tänä Venäjälle hankalana ja vaikeana aikana, kun pimeät voimat… Tuumaakaan ei peräännytä… Tehdä vastarintaa… Älä unohda, että perustuslailli sen järjestyksen palauttamisen lisäksi sinulla on velvollisuus antaa äänesi lähestyvissä vaaleissa. Toivon, että vaalipäivänä teet oikean valinnan.» »Kevyet mullat», Oleg lisää.
»Aamen», Pinokkio sanoo.
Emme kuitenkaan onnistuneet valitsemaan oikein. Vaalityöntekijät päättivät pitää äänestyskoppinsa eivätkä suostuneet lähtemään tänne, missä ammutaan.

 »Paljonko kello on, Oleža?» kysyn.
»Viittä vaille», Oleg vastaa. Hän on joukkueemme miehistä ainoa, jolla on kello. Oleg hankki sen jo Groznyista ja on siitä lähtien varjellut sitä kuin silmäteräänsä.
»No, hyvät herrat, eiköhän sitten aloiteta.» Kilistämme teemukejamme, otamme pari kulausta ja hyökkäämme sitten maitotiivisteen kimppuun, lusikoimme sitä kekseillä. Sota on opettanut meidät syömään oikein, otamme tiivistettä vain vähäsen keksin päälle ja pureskelemme pitkään. Pieniä paloja syömällä voi huijata nälkäistä vatsaa, luoda illuusion suuresta ruokamäärästä.
Maitotiiviste! Voi luoja sentään! Kotona en voinut sietää sitä, täällä tölkillinen maitotiivistettä on haaveitteni täyttymys. Uusi vuosi. Maitotiiviste. Presidenttikin muistaa meitä.
»Oleža, paljonko kello on?»
»Kymmenen yli kaksitoista.»
»Mennäänkö ampumaan?»
»Mennään.»
Otamme valojuovaluotilippaat, vedämme oviverhon sivuun ja astumme sysimustaan etelän yöhön.
Pimeys on läpitunkematon, ei pysty näkemään nenäänsä pidemmälle eikä kyllä nenääkään. Aivan kuin ei olisi taivasta, elämää, iloa, rakkautta eikä urotekoja. On vain yö ja kuolema.
Yö on kuoleman aikaa. Aina kun aurinko laskee, elämä kuolee. Emme tiedä, selviämmekö hengissä seuraavaan päivään, voimme vain jähmettyä makaamaan taisteluhautoihimme ja odottaa päivänkoittoa pimeyden ääniä kuunnellen.
Haavoittuneet kuolevat öisin. Sotilaat menevät sekaisin öisin, niin kuin silloin neljännellä kukkulalla, kun venäläissotilaat olivat ahtautuneet viidentoista neliömetrin alalle vihollisen kanssa. He tuijottivat sissien asemia, kuulivat sissien huudot ja sotavankien kiljunnan, kun sissit katkoivat näiden sormia, ja alkoivat yhtäkkiä nauraa hillittömästi pystymättä millään lopettamaan.
Öisin olemme täysin yksin. Nytkin istumme Olegin kanssa kuin kaksi yksinäistä pientä elonkipinää raskaan mustan taivaan alla – ja olemme kumpikin vajonneet ajatuksiimme.
»Hitsi, pelottaa, on niin hiljaistakin», Oleg sanoo.
»Painukoot helvettiin! Nyt on kuitenkin uusi vuosi. Uusi vuosisata. Uusi vuosituhat! Meillä on tähän oikeus», sanon minä. »Siitä vain.» Nostamme piiput taivasta kohti ja painamme liipaisinta. Rynnäkkökiväärit nytkähtävät ylöspäin ja rikkovat pamahtaen hiljaisuuden. Kaksi yksinäistä valojuovaluotia lentää päidemme yllä kuin uudenvuodenraketit, ne lävistävät matalalla roikkuvan pilviverhon ja katoavat hyiseen sumuverhoon.
Ja siinä samassa, ikään kuin yhteisestä sopimuksesta, koko pataljoona on äänessä. Kaikki ampuvat. Kaikki ampuvat tauotta, tyhjentäen lippaan yhdellä sarjalla, ikään kuin protestoidakseen sotilaiden oikeudetonta koiranelämää. Valojuovaluodit juovittavat taivaan, lentävät vuorille ja niityille. Oikealla tiedustelijat ampuvat konekivääritulta. Vasemmalla huoltokomppania ampuu kranaatinheittimillä.
Edessämme lääkintämiehet heittävät savukranaatteja. Takanamme jyskäävät ilmatorjuntatykit. Ammukset suhahtavat pilviin, joissa ne räjähtelevät. Himmeä välke valaisee leirin.
Näky oli uskomattoman kaunis. Vihreitä, punaisia, valkoisia valojuovaluoteja, valoraketteja, oransseja savukranaatteja… Sota olisi kaunista, jollei se olisi niin pelottavaa.     
Esikuntapäällikkö ryntää ulos teltastaan. Hänellä on jalassa pelkät tohvelit. Hän juoksee luoksemme ja mojauttaa minua leukaan. Oleg ehtii väistää.
»Oletteko te ääliöt menneet kokonaan sekaisin?» Esikuntapäällikkö pelkää, että joku kävisi rytäkän varjolla ampumassa hänet tai pataljoonan komentajan.
Palaamme takaisin telttaan. Jalkaväki jatkaa vielä puoli yötä. He ovat kaukana meistä, eikä tossujalkainen esikuntapäällikkö ryntää heidän kimppuunsa.
Minua alkaa yhtäkkiä harmittaa. Voi helvetti, mikä tuuri: koko pataljoonasta vain minä sain turpiini. Ei, täytyy häippäistä jalkaväkeen. Vaikka meillä on parempi keksitilanne, sanotaan, että mitä kauempana päällystöstä ja lähempänä keittiötä, sitä parempi.
Kiskottuani saappaat jalasta pujahdan makuupussiin, ojentaudun täyteen mittaani ja kipristelen varpaitani. Tekokuituisen makuupussin miellyttävä viileys luo illuusion puhtaasta lakanasta.
»No, hyvää uutta vuotta sitten, Arkadi Arkadjevitš!» toivotan itselleni.
»Hyvää uutta vuotta!» vastaan ja nukahdan tyytyväisenä.
Näen unta Pariisista.