Pelkäämme sotilaita, jotka täyttävät äkkiä tienlaidat ja voivat halutessaan käydä meille vaarallisiksi. Ja pelkäämme solaa, jonka reunamaa pitkin ajamme aika ajoin palamaan leimahtavilla ja pian taas sammuvilla valoilla. Mutta kuljettajamme tuntee tien hyvin, hän ajaa sitä monta kertaa päivässä ja vie meidät turvallisesti takaisin Groznyihin, ohi panssarivaunun ja sotilaiden, joita ei ilmeisesti tällä kertaa huvita terrorisoida lommoisella vanhalla Zhigulilla körötteleviä tšetšeeninaisia. Ehkä he halusivat itsekin päästä mahdollisimman nopeasti takaisin majapaikkaansa — yöllä ei tiedä koskaan, mitä Tšetšenian teillä tulee vastaan.

Kun pääsemme Groznyihin, katulamput näyttävät meistä erityisen kirkkailta ja koko rauniokaupunki erityisen ystävälliseltä. Löydämme jopa kahvilan, jossa saamme syödä iltapalaa — aivan kuin lähes koko kaupunkia ei olisi pommitettu kahta kertaa maan tasalle, aivan kuin pimeydestä ei yhä kuuluisi tavan takaa laukauksia. Olisivatko ne todella ohi, nuo "terrorisminvastaiseksi operaatioksi" kutsutun murhaamisen ajat? Olisiko nyt todella vuorossa jotakin sellaista kuin rauhanomainen kehitys? Kanssamme kahvilassa istuva Eva sanoo elämän muuttuneen hiukan entistä helpommaksi. Helpommaksi, mutta ei likikään niin helpoksi miltä se tuntuu hänestä kaukaisessa Moskovassa, kun hän onnistuu taas kerran pakenemaan sinne pariksi viikoksi melkein rauhanaikaisen — tai pikemminkin melkein sodanaikaisen — elämän oikkuja ja oman avioelämänsä sietämättömyyttä.