Autonkuljettajana minusta tulee oma itseni. Autonkuljettaja on aina ollut ihanneammattini. Lapsena minulla oli sata autoa, jotka laitoin nukkumaan. Käänsin ne illalla selälleen. Autonkuljettajana käytän sanaa minä myös muissa teksteissä kuin rakkauskirjeessä, joita olen kirjoittanut kaksi. Ehkä jatkossa enemmän. Autonkuljettajana synnytän oman lapsen. Ennen häntä kohtaan prinssin. Autonkuljettajana uskallan katsoa silmiin Pekka Haavistoa ja kutsun häntä rohkeaksi. Tässä Mäkelänkadun risteyksessä minä odotan jälleen itseäni ja sitä rohkeutta. Minä olen bussinkuljettajan puolella ikkunaan nojaava hahmo peräpenkissä. Näin kaukana ja korkealta näkee hyvin autojen sisään. Seuraan tiettyjä merkkejä perille asti. Kiristävät haarat pukuhousuissa ja karvaiset kädet vaihdekepeissä eivät ole minun merkkejäni. Monien sormuksettomien autonkuljettajien omituisuuksista tiedän enemmän kuin he uskaltavat kertoa tyttö- tai poikaystävilleen. En odota esimerkiksi tuota automiestä, joka on tatuoinut ristin kauniiseen olkapäähän. En minä hänen jumaluuttaan odota enkä hänen Hummeriaan, vaan häntä joka ei tule. Odotus on paras ääni. Askel kohti, suu, suudelma, rakastava kuin iso musta kumipyörö humahtaa mustaa vasten. Tuohon odotuksen kuumaan väliin tahtoisin litistyä, litistä, heittäytyä odottamatta renkaaksi, hieroutua tasaiseksi ja rikki. Vereslihaa kovaa asfalttia vasten. Ei, hän ei koskaan pysty, ei ota askelta eteen tai kohti. Toistan. Aina taaksepäin, kuten sana autonkuljettaja. Se ei voi hylätä minua. Eikä hylkääminen ole syy lopettaa odottamista. Kun kuiskaan jälleen sanan autonkuljettaja, minusta tulee minä, valmis odottaja.