Siperialaisten urkien yhteisössä lasten ja vanhusten väliset suhteet ovat äärimmäisen tärkeitä. Tästä syystä iäkkäiden, elämää nähneiden rikollisten sallitaan osallistua monilla eri tavoilla lastenkasvatukseen, vaikka heillä ei olisikaan lapsiin verisiteitä. Aikuisella, perheellisellä rikollisella on tapana pyytää jotakuta vanhusta, yleensä perheetöntä ja yksinasuvaa henkilöä, auttamaan häntä lastensa kasvatuksessa. Hän lähettää usein lapsen vanhuksen luo viemään tälle ruokaa tai auttamaan kotiaskareissa, ja vastalahjaksi vanhus kertoilee elämästään ja opettaa lapsille rikollisperinnettä, käyttäytymisen perusperiaatteita ja sääntöjä, tatuointikoodeja sekä kaikkea, mikä liittyy tavalla tai toisella rikollisten toimintaan. Tämäntyyppisestä suhteesta käytetään siperialaisten
kielessä ilmaisua ”kaivertaminen”: nuoren kasvattaminen on vähän kuin kaivertaisi puupölkystä koriste-esinettä tai tarvekalua.

Vaari-sanalla on siperialaisessa rikollisyhteisössä monia merkityksiä.
”Vaari” ei tarkoita vain sukulaista, vanhempien vanhempaa, vaan myös rikollispiirien korkeinta auktoriteettia. Jälkimmäisessä tapauksessa vaari-sanan eteen lisätään ”pyhä” tai ”siunattu”, jolloin käy heti selväksi, että puhutaan arvovaltaisesta rikollisesta. Myös iäkästä kasvattajaa kutsuaan ”vaariksi”, mutta vaari-sanan yhteydessä tulee aina käyttää joko hänen nimeään tai lempinimeään.

Ikioma, hyvin rakas kasvattajani oli Kuzja-vaari, kuten on jo käynyt selväksi. Siitä asti kun muistan, isä oli aina vienyt minut hänen luokseen. Rikollisyhteisö kunnioitti Kuzja-vaaria syvästi eikä vähiten sen tähden, että hänen elämänsä oli ollut täynnä kärsimystä ja yhteisön hyväksi tehtyjä uhrauksia.

Kuzja-vaari oli sananmukaisesti iätön. Hän oli ollut vielä pikku poika äitinsä kuollessa, ja pian sen jälkeen hänen isänsä oli ammuttu, eivätkä hänet kasvattilapsekseen ottaneet ihmiset osanneet arvioida, minkä ikäinen hän tarkalleen ottaen oli. Nuorena Kuzja-vaari oli kuulunut urkien liigaan, jota oli johtanut kuuluisa, ”Ristinä” tunnettu rikollinen.

Tämä vanhojen siperialaisperinteiden puolustaja oli aikoinaan vastustanut tsaarin, myöhemmin
kommunistien, valtaa. Kuzja-vaari korosti, ettei yksikään rikollinen Siperiassa ole koskaan kannattanut mitään poliittista voimaa, vaan kaikki ovat aina eläneet ainoastaan omien lakiensa mukaan ja taistelleet hallitusvaltaa vastaan, olipa se millainen tahansa. Siperia on aina houkuttanut venäläisiä hyvin runsaiden luonnonvarojensa
takia: Venäjällä kansallisaarteena pidettyjen turkiseläinten lisäksi Siperiassa riitti kultaa, timantteja ja kivihiiltä, myöhemmin löydettiin myös öljyä ja kaasua. Kaikki hallitukset ovat yrittäneet riistää aluetta parhaansa mukaan, ja minkäpä muun kuin paikallisväestön kustannuksella. Kuzja-vaari kuvaili, kuinka venäläiset saapuivat, rakensivat kaupunkinsa metsän keskelle, kaivautuivat maan uumeniin ja veivät aarteet mukanaan junilla ja laivoilla.

Siperialaisrikollisista oli kehittynyt ryöstämisen asiantuntijoita, heidän esi-isänsä olivat satojen vuosien ajan hyökänneet Kiinasta ja Intiasta tulevien kauppakaravaanien kimppuun, eikä heillä siksi ollut minkäänlaisia vaikeuksia ahdistella myös venäläisiä.
Noina vuosina siperialaisten urkien keskuudessa oli vallalla filosofia, todellisuuskäsitys, josta käytettiin ilmaisua ”suuri sopimus”. Kyseessä oli eräänlainen kirjoittamaton laki, joka salli kaikkien rikollisten harjoittaa aktiivista vastarintaa hallitusta vastaan ryöstelemällä junia tai muita kulkuneuvoja. Sen sijaan vanhan rikollissäännöstön mukaan liigat saivat tehdä korkeintaan yhden ryöstön puolessa vuodessa, minkä tarkoitus oli varmistaa, että rikollinen toiminta pysyi korkeatasoisena – on selvää, että jos liigalla oli vain yksi mahdollisuus ryöstää karavaani, sen oli valmistauduttava huolella, pelattava varman päälle ja vältettävä vääriä liikkeitä. Jolleivät liigat valmistelleet iskua huolellisesti, ne jäivät puoleksi vuodeksi ilman ruokaa. Suuren sopimuksen
myötä tämä sääntö lakkasi olemasta voimassa ja liigat saivat luvan ryöstää jatkuvasti, sillä tähtäimessä ei ollut rikastuminen vaan venäläisten maahantunkeutujien karkottaminen Siperiasta.

Vanhat rikolliset lyöttäytyivät yhteen uusien rikollisten kanssa ja muodostivat hyvin suuria liigoja, joista kuuluisimmat olivat Enkelin, Tiikerin ja Taigan joukot. Ristin liiga oli pienempi, siihen kuului viitisenkymmentä miestä. He ryöstivät junia ja vaunuja, jotka lähtivät Lenajoen varren timanttikaivoksista
kohti Etelä-Siperiaa ja Altaita. Eräänä päivänä he tekivät sen virheen, että poistuivat metsästä ja törmäsivät neuvostoarmeijan joukkoihin. He yrittivät pitää pintansa, mutta kommunisteja oli enemmän: heidät piiritettiin, ja lähes kaikki kuolivat taistelussa.

Urkat eivät koskaan antautuneet, heidän mielestään kiinnijääminen oli häpeällistä. Jos he huomasivat joutuneensa epätoivoiseen tilanteeseen, he hyvästelivät toisensa, toivottivat toisilleen onnea ja heittäytyivät
taisteluun, kunnes vihollinen oli heidät surmannut. Henkiin saattoi jäädä vain, jos joutui haavoituttuaan vihollisen vangiksi; haavoittuneena urkana vihollisen vangiksi joutumista ei pidetty häpeällisenä.
Tuossa mainitussa taistelussa vangittiin kolme nuorta urkaa: yksi heistä oli Kuzja, joka oli saanut ruhjevamman ja pyörtynyt. Näyttääkseen kaikille siperialaisille, kuinka kävi, jos vastusti hallitusta, kommunistit järjestivät vangituille pikaisesti näytösluontoisen ”kansanoikeudenkäynnin” Nižni Tagilin kaupungissa. Sen asukkaat olivat antautuneet venäläisille, jotka olivat sijoittaneet kaikkialle sotilasprikaateja ja poliisipiirejä.

Siperialaisia lähti joukoittain seuraamaan tuota oikeudenkäyntiä, sillä monet heistä olivat kiintyneitä urkiin ja tukivat heidän kommunisminvastaista taisteluaan.
Tuomari ja hänen niin sanottu valamiehistönsä – joka muodostui kansan ”edustajista”, kaikki heistä tietenkin kommunisteja – langetti kuolemantuomion kullekin kolmelle syytetylle. Tuomio oli teloitus ampumalla ja se oli määrä panna täytäntöön seuraavana päivänä vanhan rautatieaseman edustalla.

Seuraavana päivänä paikka oli mustanaan väkeä. Moni oli tuonut mukanaan ikonin ja ottanut ristin esiin paidan alta ilmaistakseen vihansa kommunistihallintoa kohtaan. Naiset itkivät ja pyysivät armahdusta, miehet rukoilivat Herraa ottamaan huomaansa kolme palvelijaansa, jotka pian epäoikeudenmukaisesti teloitettaisiin. Väkijoukko
oli niin kiihdyksissään, että poliisipiiristä oli lähetetty vahvistukseksi lisää miehiä, joille oli annettu käsky ryhtyä toimintaan siinä tapauksessa, ettei väkijoukko enää pysyisi aisoissa…

Lopulta syytetyt tuotiin paikalle, heidät komennettiin ulos autosta ja pakotettiin laskeutumaan polvilleen kahleissa. Heidät talutettiin tuomarin ja syyttäjän eteen ja syyttäjä luetteli heille kaikki teot, joihin he olivat syyllistyneet neuvostohallituksen edessä. Sitten tuomari luki tuomion ja antoi poliiseille luvan panna sen välittömästi täytäntöön.

Nuo kolme miestä pakotettiin kasvot vasten aseman seinää, selkä kohti ampujia, mutta yksikään heistä ei suostunut seisomaan selin, vaan he kääntyivät kohti teloituskomppaniaa. Väkijoukosta heitettiin rikollisten jalkojen juureen krusifikseja ja rukoiltiin Herralta armoa.

Teloituskomppanian komentaja antoi sarjan käskyjä miehilleen, jotka latasivat aseensa, tähtäsivät kohti tuomittuja ja lopulta laukaisivat aseensa. Kaksi tuomituista kaatui maahan, mutta kolmas, keskimmäinen,
jäi pystyyn ja katsoi väkijoukkoa. Hänen paitansa oli veren tahrima, ja hän oli saanut ruumiiseensa kahdeksan ampumahaavaa, mutta hän ei silti ollut kaatunut vaan seisoi edelleen paikallaan ja hengitti syvään hyistä aamuilmaa. Hän oli Kuzja, nuori siperialainen urka.

Neuvostovaltion sääntöjen mukaan kuolemantuomiota sai soveltaa ja sen sai panna täytäntöön vain yhden kerran, ja mikäli kuolemaantuomittu sattui jäämään henkiin, hänet tuli vapauttaa. Myöhemmin
kommunistit alkoivatkin ampua kuolemaantuomittuja vain puolen metrin etäisyydeltä suoraan päähän välttyäkseen kiusallisilta tilanteilta.

Väkijoukko riehaantui ilosta, heille Kuzjasta oli tullut symboli, elävä todiste Jumalan olemassaolosta. Jumala oli kuunnellut heidän rukouksiaan ja osoittanut mahtinsa. Siitä päivästä alkaen ei ollut siperialaista,
joka ei olisi tuntenut Kuzjan tarinaa ja kutsunut häntä Merkityksi.