”Joka sekunti kuolee yksi ihminen ja syntyy neljä ihmistä.
Joka sekunti myydään kymmenentuhatta sanomalehteä ja
kaksi televisiota. Joka sekunti tuotetaan satatuhatta tonnia
elintarvikkeita, ja yksistään Amerikan Yhdysvalloissa kulutetaan
joka sekunti kaksituhatta dollaria erilaisiin dieettiohjelmiin.
Joka sekunti lisääntyy viidellä niiden ihmisten
määrä, joilla ei ole mahdollisuutta saada puhdasta juomavettä.
Joka sekunti pumpataan seitsemänsataa barrelia öljyä
ja poltetaan kolmesataatuhatta savuketta.”
Hunajanmakea ääni, joka sävystä päätellen saattoi kuulua
noin kolmekymmentävuotiaalle naiselle, kertoi autoradiossa
kummallisista faktoista. Hän puhui hitaasti, korkeintaan
kolmeneljännesosa sanaa sekunnissa. Herta koetti
laskea, montako liikenneonnettomuutta sinä aikana maailmassa
tapahtui, kun miltei telepaattisia kykyjä osoittava
nainen kahisevien ääniaaltojen muodostaman seinän takaa
sanoi: ”Joka sekunti valmistuu uusi auto.” Sellaisia ne
myöhäisen lauantai-illan lähetykset olivat. Joku lauloi englanniksi
naisesta, jolla oli Bette Davisin silmät, puhtaat ja
viattomat kuin New Yorkin lumi. Sitten kuulijan vangitsi
salaperäisen äänen omistava yöpöllö – sellainen, jota ei jostain
syystä päästetty päiväsaikaan studioon. Ja hän puhui...
Toisinaan kaukaisista trooppisista maista, toisinaan auringon
energiasta ja miten paljon sitä yhdessä sekunnissa syntyy.
Hertasta oli mukava kuunnella autolla ajaessa radiota.

Häntä miellytti ajatus ventovieraasta ihmisestä, joka suostui
puhumaan hänen kanssaan tuntikausia vaatimatta vastaukseksi
tavuakaan. Vaikka ilma olisi ollut yhtä sateinen
kuin nyt ja kolhoosin pääkirjanpitäjän Volgan radio kohissut
yhtä jääräpäisesti kuin tänä iltana. Hertasta oli mukava
kuvitella, millainen tuo sinänsä merkityksettömiä tapahtumia
joka sekuntiin mahduttava ihminen mahtoi oikeassa
elämässään olla. Hänestä oli jännittävää vetää ajatuksissaan
verkkosukkia tuon samettiäänisen naisen jalkaan ja asetella
kirkkaan vihreillä lasihelmillä koristeltua hattua hänen päähänsä.
Radionaisella oli ääni, joka kuului pikemminkin Viron-
aikaiseen tupakansavua täynnä olevaan kahvilaan kuin
rajonin keskusta kohti ajavan henkilöauton kosteisiin sisätiloihin.

Hyvin todennäköisesti Herta ja hänen nimetön matkakumppaninsa
näyttivät aivan samanlaisilta – pitkästä päivästä
väsyneiltä ilman mitään ikinaisellisia hömpsötyksiä.
Mutta Hertaa se ei häirinnyt. Toisin kuin televisiossa, jossa
Ahto Vesmes ja Mati Talvik olivat harmaapukuinen silmälasipäinen
mies ja harmaapukuinen mies ilman silmälaseja,
radio jätti tilaa mielikuvitukselle, ja se oli Hertalla ollut vilkas
jo lapsuudesta lähtien.

Sade yltyi yhä pahemmaksi. Hernekarkinsuuruiset pisarat
piiskasivat auton tuulilasia sellaisella raivolla, jollaista
Herta oli nähnyt viimeksi muutama viikko sitten Karhuämmän
luona. Tämä asui muutaman kymmenen kilometrin
päässä keskuksesta, ja vaikka väki hänestä puhuessaan
pelonsekaisesti arkaili, tiedettiin kuitenkin kertoa, että
nuoruudessaan tuo ilkeä eukko oli ollut sokaisevan kaunis.
Itse Hirveä Ants oli iskenyt silmänsä kaunottareen ja vienyt
hänet punaisten saapuessa mukanaan metsään. Hirveästä
Antsista puhuttaessa paikalliset asukkaat muuttuivat tuppisuisiksi.

Ants oli kerran kaapannut kumppaneidensa kanssa
naapurikunnan toimeenpanevan komitean naissihteerin,
kiduttanut tätä monta päivää ja lopulta tappanut. Se oli tietysti
vain huhua eikä kukaan ollut nähnyt omin silmin julmaa
tapahtumaa. Mutta hirveä mies Ants oli tosiaan ollut.
Venäläiset ampuivat hänet kyllä myöhemmin Tallinnassa
tribunaalin päätöksellä, mutta myytti kaikkien aikojen lujatahtoisimmasta
vapaustaistelijasta eli vielä kymmeniä vuosia
myöhemminkin. Karhuämmä oli ollut Hirveän Antsin
todellinen rakkaus. Nyt salaperäisen elämäkerran hankkinut
eukko laski muun maailman lähelleen vain joka kuukauden
toisena perjantaina. Silloin hän möi ihmisille ränsistyneen
maatalonsa takapellolla kasvattamiaan perunoita. Kukaan
ei osannut selittää, miksi juuri perjantaina eikä sunnuntaina
ja miksi juuri toisena eikä kolmantena, Kummallisen naisen
kummalliset oikut, mitäpä muuta. Enemmän kuin perunat,
jotka sekä hinnaltaan että laadultaan olivat huomattavasti
heikompia kuin kyläkaupassa myytävät, ihmisiä Karhuämmän
kuralätäkköiselle pihalle veti halu nähdä omin silmin
elävä legenda.

Mutta viime kerralla juttu oli saanut ikävän käänteen.
Joku kaupunkilaisneitonen oli alkanut moittia mukuloiden
ulkonäköä ja syyttää Karhuämmää siitä, että hän piti parhaat
itsellään. Emäntä menetti tuollaisen hävyttömyyden takia
itsehillintänsä ja kävi vihasta leimuavin silmin kaupunkilaisneidon
kimppuun. Kimeästi kirkuen hän oli upottanut
kyntensä nuoren naisen kaulaan. Jolleivät lähellä seisoneet
miehet olisi tulleet ajoissa väliin, olisivat Karhuämmän rupiset
perunat olleet viimeinen asia, joita vastaan kuntakeskuksesta
metsän keskelle ostosmatkalle tullut nainen olisi
voinut kieltään teroittaa.

Herta irrotti oikean käden hienolla nahkapunoksella päällystetystä
ohjauspyörästä. Tie oli muuttunut mutkikkaaksi ja
viiman taivuttama antenni auton etulokasuojassa ei kyennyt
pysymään enää tahdissa pehmeä-äänisen radionaisen kanssa.
Ääni pyrki nyt lopullisesti katoamaan kohinaan. Herta alkoi
varovasti kiertää pyöreää nuppia Volgan ruskeassa kojetaulussa
löytääkseen taas oikean taajuuden.
”Joka sekunti häviää yksi fakta siitä, mitä joka sekunti tapahtuu”,
hän hymähti happamasti ja painoi seuraavana hetkenä
kaikin voimin jarrupoljinta. Sadeseinämä oli muuttunut
miltei läpinäkymättömäksi, mutta pieni vaaleanpunainen
hahmo tienposkessa oli marraskuisesta iltapimeästä
huolimatta havaittavissa. Muutama millisekunti vielä, ja
Herta olisi täräyttänyt täyttä vauhtia hänen päälleen. Auto
menetti hetkeksi ohjattavuutensa märällä tiellä. Volgan peräpää
liukui vastaantulevien kaistalle, ja se saattoi olla vain
maan ulkopuolinen voima, joka kuitenkin oikaisi auton.
Herta painoi jarrua nyt kahden jalan voimin. Auto pysähtyi
muutaman kymmenen metrin päähän, ja naisen sydän hakkasi
niin kovaa, että jopa hunajaääninen radiotoimittaja jäi
sitä kuuntelemaan. Joka tapauksessa Volgassa, jonka moottori
oli sammunut, vallitsi säikähdyksen aiheuttama hiljaisuus.
Lasinpyyhkijöiden tahdikas nakutus muistutti Hertaa
siitä, että ulkona oli rankkasade ja että jossain seisoi pieni
vaaleanpunainen hahmo, jonka päälleajon hän hetki sitten
oli onnistunut välttämään.

Herta ryhdistäytyi nopeasti. Loppujen lopuksi kaikki oli
sujunut hyvin, eikä hätäjarrutuksessa ollut totta puhuen mitään
hirveän uutta ja vaarallista. Varmuuden ja pikemminkin
tavan vuoksi Herta koetti kylkiään ja avasi auton oven.
Siellä hän oli. Hiukan vinossa kököttävän kuusen ja bussipysäkkiä
osoittavan liikennemerkin välissä seisoi läpimärkä
pieni ihminen, joka ei ollut joko tajunnut henkensä olleen
hetki sitten hiuskarvan varassa tai sitten hän oli yksin
kertaisesti šokissa. Vasta sitten kun nainen ehti aivan hänen
lähelleen, ulkoisten tunnusten perusteella ei ainakaan yli
viisivuotias tyttö purskahti hysteeriseen itkuun.
”Mitä on tapahtunut? Miksi sinä olet täällä? Missä sinun
vanhempasi ovat?” Herta tulitti sateen läpi kysymyksiä,
jotka olisivat tulleet mieleen kenelle hyvänsä sellaisessa tilanteessa.
Vastauksia odottamatta hän retuutti tytön kädestä
pitäen autoon ja työnsi surkeasti parkuvan käärön puoliväkisin
Volgan takaistuimelle. Herta istui tytön viereen, veti
oven kiinni perässään ja alkoi tarkastella tätä hetkeksi syttyneen
sisävalon keinotekoisessa valossa. Tyttö ei voinut olla
virolainen.

Ensinnäkään Herta ei ollut nähnyt kenelläkään niin tuuheaa
sysimustaa tukkaa, ja omia maanmiehiään hän oli elämänsä
aikana tavannut enemmän kuin halusi muistaakaan.
Niitä oli sattunut kaikenlaisia kirjanpitäjänä työskennelleen
naisen tielle. Joillakin oli suuret kädet. Joillakin pälyilevä
katse. Monilla hämmästyttävä itsevarmuus ja joillakin yksittäisillä
suuri sydän. Toisilla kyky selvitä millaisesta keitoksesta
tahansa puhtain nahoin ja toisilla kohtalon määräämä
kirous pudota soppaan silloinkin, kun se oli muiden
keittämä. Mutta niin mustia ja ennen näkemättömän tuuheita
hiuksia ei ollut yhdelläkään virolaisella. Varsinkaan
viisivuotiaana.

Toiseksi tytön iho oli monta astetta tummempi kuin paikallisella
kansalla. Se ei ollut päivetystä. Marraskuussa ei
aurinko paista ja jos paistaakin, se ei tartu jostain yksistään
pohjoismaisten kansojen kiusaksi keksitystä syystä ihoon,
vaikka kuoriutuisi kylmää uhmaten miten paljaaksi tahansa.
Ja tietenkin tytön silmät. Ne olisivat olleet virolaiselle aivan
liian suuret ja tummat. Kuin mustalaisella.
”Miten vanha sinä olet?”
”Mama. Maaa-maaaaa!”
Herta astui ulos autosta ja istui takaisin kuljettajan paikalle.
Hän käynnisti moottorin, rusautti ykkösen silmään ja
pyyhälsi suuntamerkkiä näyttämättä menemään. Yhtäkkiä
häneen oli iskenyt päättäväisyys, aivan kuin joku olisi tänä
iltana pannut Hertan kyvyt koetukselle ja koettanut todistaa,
että hän pettää kriittisellä hetkellä. Ettei Herta ole kuin
jo vuosia sitten kuollut äitinsä, joka Novosibirskin suuntaan
kolkuttavan junan härkävaunussa jaksoi herkästä satakielestä
laulamalla pitää kaikkien mielialaa yllä.

Hän sääti peruutuspeilin niin, että tyttö mahtui siihen
suurin piirtein. Ensivaikutelma ei ollut pettänyt Hertaa.
Tyttö oli tosiaan korkeintaan viisivuotias. Hänellä oli yllään
hyvin leveäkäänteinen vaaleanpunainen takki. Sankka sykkyräinen
tukka, jonka sade ja tuuli olivat perin juurin sekoittaneet,
laskeutui valtoimenaan hennoille olkapäille. Polven
kohdalla takin alta tulivat näkyviin sukkahousut, ja nekin
olivat vaaleanpunaiset. Vain kengät, jotka eivät vielä pariin
vuoteen ulottuisi yhdenkään auton lattialle, olivat mustat,
sysimustat, ja marraskuun yössä miltei erottumattomat kuten
tytön tukkakin, mitä hän pahimman itkun lomaan oli
alkanut käsissään suoria. Herta sytytti sisävalon. Hän halusi
nähdä tytön paremmin.
”Ty po russki govoriš?” Herta kysyi.
Jossain olivat hänen vanhempansa. Jossain oli äidin sydän
pakahtumaisillaan huolesta. Jossain huitoi isä hermostuneesti
käsillään, koska miliisi ei edes koettanut ymmärtää,
että kolme tuntia on riittävän pitkä aika pienen lapsen kadonneeksi
kuuluttamiseen ja etsintöjen käynnistämiseen.
Tyttö ei vastannut. Suuret ruskeat silmät tuijottivat kaukaisuuteen,
ja vasemmassa poskessa oleva syntymämerkki
nyki aina kun pieni ihminen sai itkunkohtauksen. Voi taivas!

Jos murhe ja huoli asui tänään jossain, niin se asui Hertan
auton takaistuimella.
”Jesli po russki ne govoriš, minä puhun sinulle viroa. Minä
vien sinut kaupunkiin. Älä ole huolissasi, kaikki järjestyy.
Me löydämme sinun äitisi ja isäsi, ja kaikki on taas kunnossa.
Älä itke, pikkuinen. Kaikki järjestyy tuota pikaa.”
Herta ymmärsi itsekin, ettei hänen lupauksillaan ollut
hirvittävästi katetta. Hän ei voinut sataprosenttisesti väittää,
että kaikki järjestyy. Todennäköisesti järjestyy, mutta todennäköisyys
oli pienempi kuin sata prosenttia. Todennäköisyys
oli suunnilleen seitsemänkymmentäviisi. Jollei kolhoosin
kirjanpidolle tuhlattu elämä ei muuta ollutkaan opettanut,
niin prosenteista hän tiesi käytännössä kaiken. Siksi hän
huokaisi aina syvään, jos joku väitti olevansa jostain asiasta
sataprosenttisen, tai vieläkin pahempaa, satakymmenenprosenttisen
varma. Kaikki järjestyy –todennäköisesti. Mutta
niin ei sanota mustatukkaiselle ja punatakkiselle lapselle.
Hänelle sanotaan, että kaikki järjestyy. Piste.
”Katsopa tätä lentokonetta tässä!” Herta päätti suunnata
tytön huomion muualle. Hän näpäytti peruutuspeiliin
siimalla kiinnitettyä epämääräistä esinettä. Pieni hopeapaperista
tehty lentokone alkoi keikkua edestakaisin. ”Minun
Einar-poikani teki sen vähän ennen kuin nukkui pois.” Hän
ei ollut puhunut Einarista ääneen pitkään aikaan. Itsekseen
Herta puheli hänen kanssaan koko ajan, ehkä useita kertoja
päivässä, mutta ääneen nainen ei ollut puhunut hänestä
enää hyvin pitkään aikaan. Varsinkaan ventovieraan kanssa.

Tuntematon pikkutyttö vaaleanpunaisessa takissa lopetti
ensimmäistä kertaa itkemisensä. Aluksi hän katsoi siimassa
riippuvaa siivekästä kapistusta epäuskoisesti, mutta mitä
kauemmin tyttö unettavia kierroksia tekevää lintua katsoi,
sitä enemmän hän näytti rauhoittuvan. Kun Herta oli työ-
tovereidensa kanssa lomalla Sotšissa, Einar taitteli äidilleen
suklaalevyn hopeapaperista lahjan. Hiukan epäsuhtaisen ja
kömpelön, mutta selvästi kuitenkin lentokoneen. Kun Herta
tuli kotiin, Einar antoi lahjan hänelle muina miehinä, ilmeisesti
arkaillen ensimmäistä taiteellista kokeiluaan. Siksi
Herta erehtyi pitämään lahjaa roskana, jota poika ei viitsinyt
itse viedä keittiöön. Hän rutisti sen kokoon käsissään, pani
kirjahyllyssä pölyttyvään tuhkakuppiin ja sanoi lauseen, jota
hän ei uskaltanut toistaa edes ajatuksissaan:
”Roskien paikka on roskakorissa, Einar.”

Vaikka Herta tajusi jo seuraavassa hetkessä erehdyksensä
ja muotoili pois heittämänsä lentokoneen mahdollisimman
alkuperäiseen muotoon, tuo päällisin puolin merkityksetön
tapaus muutti Einarin täysin. Muutenkin hiljainen poika
kääntyi siitä päivästä lähtien lopullisesti itseensä. Jos hän
joskus harvoin sattuikin hymyilemään, Herta saattoi vannoa,
että hymy oli täynnä syytöstä. Vain aika saattoi parantaa
haavan, jonka Herta oli vahingossa lyönyt pojan sieluun.
Mutta juuri aikaa Einarille oli maailman kaikista asioista
vähiten annettu. Joitakin kuukausia myöhemmin hän sairastui
harvoin esiintyvään tautiin, jonka mutkikkaaseen nimeen
lääkärit lisäsivät tavallisesti änkyttäen lauseen:
”Täytyy toivoa parasta.”
”Äiti, minä haluan kotiin”, Einar kuiskasi Hertalle, joka
ei halunnut poistua lapsen potilashuoneesta edes yöksi. Hän
puristi äidin kättä niin kovasti kuin taudin piinaama ruumis
salli ja aneli silmät kyynelissä:
”Ole kiltti, vie minut pois täältä! Minä haluan kotiin!”

Herta puhui hitaasti. Kolme neljännessanaa sekunnissa,
ei sen enempää. Hunajaääninen nainen oli lähtenyt studiosta
kotiin jo aikoja sitten ja luki vielä yölampun valossa
kirjaa, mutta saattoi olla jo nukahtanutkin. Herta porautui
kostuneilla silmillään Volgan ajovaloissa pyörien alla viuhuvaan
märkään asfalttiin. Tien pintaa piiskaavat pisarat olivat
kasvaneet entisestään, eikä pieni hopeapaperinen lentokone
kieppunut enää niin kovasti kuin aikaisemmin. Herta ajatteli
itsekseen, että varmaankin joku Dean Readin tapainen
trubaduuri kirjoittaa jossain unisessa amerikkalaisessa pikkukaupungissa
hikisen työpäivän jälkeen countryballadin
siitä, miten taivaan lattiassa on reikiä ja miten sadepisarat
ovat kuolleiden läheistemme kyyneliä, joita nämä meitä ylhäältä
katsellessaan vuodattavat.
”Spjat ustalyje igruški...” Takaistuimelta kuului äkkiä hiljaista
laulua.
”Mitä sinä sanoit?”
”Spjat ustalyje igruški...” lauloi tyttö jo varmemmin.
Hänen silmänsä, silloin kuin ne vilahtivat peruutuspeilissä,
hehkuivat kuin hiilet. Onnettomana itkevästä hahmosta
ei ollut jäljellä mitään. Tummat hiukset lensivät sivulta toiselle
ja mustat kengät takoivat autonpenkin plyysipäällystettä.

Hän oli hysteerinen. Vasen käsi pysyi krampinomaisesti
nyrkissä ja oikea teki ilmassa kummallisia ja epäsymmetrisiä
liikkeitä. Herta katsoi olkansa yli taakse. Ilmeisesti tyttö
yritti ilmaista hänelle jotain käsillään ja hänen oli saatava
tietää, mitä. Huidonta muuttui yhä kiihkeämmiksi. Ne saattoivat
olla yksinkertaisesti hallitsemattomia kädenliikkeitä.
Vai oliko se nuottiavain, jota mustalaistyttö piirsi ilmaan. Se
saattoi olla mitä hyvänsä: olympiarenkaat, paksun silinterin
päälle kiinnitetty dollarin merkki Hugo Hiibusin pilakuvasta,
Saarenmaan rannikon ääriviivat. Tyttö huitoi vielä yhden
kierroksen. Jaa, se oli ilmeisesti nuottiavain.
”Spjat ustalyje igruški!” hän kirkui nyt kimeällä äänellä.

”Väsyneet lelut nukkuvat.” Herta tunsi tuon Moskovan
television lastenohjelman nukkumaanmenolaulun. Hän
käänsi katseensa takaisin menosuuntaan ja painoi kaasua
kovempaa. Koska rajonin keskukseen oli enää matkaa kymmenkunta
kilometriä, oli vauhdin lisäämisellä enää yksistään
psykologinen vaikutus. Satakaksikymmentä kilometriä
tunnissa porhaltava voittaa noin lyhyellä matkalla ehkä minuutin.
Mutta raivoisasti istuimella vääntelehtivä tyttö oli
sen minuutin arvoinen. Nopeusmittarin oranssi neula nousi
vielä pari millimetriä. Heidän piti päästä niin nopeasti kuin
mahdollista katuvalojen rauhoittaviin keiloihin ja etsiä ensimmäinen
miliisiasema. Sen jälkeen Herta luovuttaa ulkomaalaiselta
näyttävän lapsen ammatti-ihmisten huostaan.
He löytävät hänen vanhempansa, ja kummallinen myöhäisilta
päättyy paljon rauhallisemmin kuin oli alkanut.

Tyttö jäi yllättäen vaiti. Hän muuttui täysin liikkumattomaksi,
painautui tiukasti penkkiin ja jäykistyi tuijottamaan
sateen läpi syöksyvän Volgan tuulilasia. Siellä jossain odotti
hänen äitinsä, ja jos hänellä oli hiukankin enemmän onnea
kuin Einarilla, odotti sateisen pimeyden takana yksitoista
vuotta oppikirjoja ja opettajia, ensirakkaus ja matka maahan,
jossa ihmiset päivettävät itsensä ruskeiksi jopa marraskuussa.

Jarruista ei ollut tällä kertaa apua. Valtaisa kuorma-auton
kylki nousi Hertan eteen liian äkillisesti. Hän ei ehtinyt
edes ajatella jarruttamista. Jos hän olisi ajanut hiukankin hitaammin,
päätielle kääntynyt kuorma-auto olisi ehkä ehtinyt
oikaista ja Herta onnistunut hyvässä lykyssä jyrkän korjausliikkeen
vasemmalle tehden sivuuttamaan auton. Mutta
tuossa nopeudessa hän ei ehtinyt tehdä mitään. Reagoida,
ajatella, toimia – ei mitään. Yhdessä hetkessä pitkistä valoista
takaisin heijastuva seinä oli hänen edessään, ja sen jälkeen
tuli täydellinen hiljaisuus.

Herta tunsi kipua, mutta se ei ollut korvissa. Ruokatorvea
pitkin syöksähtelevät tulenliekit muistuttivat närästystä, jota
vahvan kahvin juominen oli hänelle viime aikoina alkanut
aiheuttaa. Tänään nainen oli juonut kaksi kupillista. Mutta
tämä ei ollut närästystä. Kipu oli liian kova, että säilykemaidolla
laimennettu litku olisi pystynyt sitä aiheuttamaan.

Herta koetti tuloksetta pyristellä pois ohjauspyörän ja istuimen
välistä. Hän tunsi itsensä pihtien väliin puristetuksi
avuttomaksi kappaleeksi, jolta puuttuu täysin sananvalta
tulevista toimistaan. Pihtimiehen, jolla oli metallinpuruinen
nahkaesiliina, piti nyt päättää, mitä tästä eteenpäin. Sen jälkeen,
mitä hän Einarille teki, pihtimiehellä ei ollut mitään
arvoa Hertan silmissä. Sitä paitsi vallitsevan ideologian mukaan
häntä ei ollut lainkaan olemassa. Mutta ihmiset tarvitsivat
syyllistä, ja jos jossain kävi kalpaten, oli helppo osoittaa
tuota hieltä haisevaa, metallinpuruista esiliinaa pitävää
jättiläistä, joka nyt oli puristanut Hertan ohjauspyörän ja
istuimen väliin.

Olkoon hän siis olemassa. Olkoon yksi sydämetön pihtimies,
jota raivoisasti kirota, kun olet rysäyttänyt sataakahtakymppiä
kuorma-auton kylkeen.

Sade jatkui entisellä voimalla. Auton tuulilasi oli särkynyt
tuhansiksi sirpaleiksi, ja tuuli paiskoi pisaroita Hertan
kasvoille. Hän nosti pahenevia spasmeja uhaten varovasti
päätään, ja ensimmäinen asia, jonka hän näki läpi höyryävän
sateen, oli konepellin ja kuorma-auton kyljen väliin litistynyt
vaaleanpunainen hiha. Pieni avuton käsi, jonka sormien
välistä juoksevat verinorot muodostivat itämaisen salaperäisen
kuvion, roikkui elottomana kahden auton välissä.
”Hukka sinut periköön, sinä pieni surkea sadistinen
ukko!” Oli vihonviimeinen hetki, että joku sen sanoisi ja
myös uskoisi sanojaan. Kaikki ne farisealaiset, jotka julkisesti
edustivat ateismia, kerääntyivät kuitenkin pihtimiehen
pojan syntymäpäivänä hartaina pöydän ympärille ahmimaan
kasapäin verimakkaraa aamun tunteihin saakka. Oli aika
puhua asia pois sydämeltä. Se oli nyt Hertalla täynnä. ”Piru
sinut vieköön, sinä surkea sadistinen ukonkutale!”

Kipu oli edennyt rintakehästä ylöspäin. Käsiä ja jalkoja
Herta ei tuntenut, mutta päähän koski sitä pahemmin.
Vatsan ympärillä oli lämmintä ja märkää. Ja punaista. Hän
ei pystynyt näkemään sitä, mutta jotkut asiat ovat näkemättäkin
selviä. Hänen kuvionsa ei ollut varmasti niin salaperäinen
kuin tytöllä. Todennäköisesti siellä ei ollut lainkaan
kuviota. Oli vain inhottava sotku, kasa sekaisin vatvottuja
suolia ja maksaan tunkeutunut vaihdekepin pää. Hän sulki
silmänsä. Jos ei ole mitään kaunista katsottavaa, älä siis katso.
Äiti oli joskus kauan aikaa sitten sanonut niin Hertalle,
kun seuraintalon takana joku mies hakkasi toista nyrkillä
naamaan ja he sattuivat kulkemaan ohi.

Hassua, millaisia kuvia pihtimies heittää eteesi loppusuoralla.
Herta oli aina toivonut näkevänsä viimeisellä hetkellään
Einarin, että saisi kävellä käsi kädessä hänen kanssaan
keskikesän pääväreissä olevalle pihalle ja kuiskata hellästi:
”Kyllä kaikki järjestyy.”
Joka sekunti kuolee yksi ihminen ja syntyy neljä ihmistä.
Se oli Hertan sekunti. Ja yhtenä neljästä – minun.

***

”Minä olen nähnyt teidät...”
”... televisiossa. Tuttu juttu. Minäkin teidät.”
Minulla oli kiusallinen taipumus jatkaa keskustelukumppanin
lausetta, ja se oli luultavasti ensimmäinen asia, jonka
takia he alkoivat tuntea vastenmielisyyttä minua kohtaan.
Mutta tavoitteena ei ollut, että minua yllättyneenä silmäilevä
viiksekäs mies välttämättä pitäisi minusta. Suunnitelmissa
oli aivan jotain muuta.

Kello oli 1.42. Sellaisissa tilanteissa ihminen on harjaantunut
painamaan kellonajan tarkkaan mieleen, silloinkin,
kun sillä ei pitemmän päälle ole mitään merkitystä. Lumihiutaleet,
jotka liimautuivat pitkän miehen tummanharmaaseen
takkiin, olivat poikkeuksellisen suuria, varsinkin jos otti
huomioon maapallon lämpenemisestä johtuvan ilmastollisen
kaaoksen. Näillä main satoi uudenvuodenyönä enimmäkseen
vettä, oli satanut jo lukuisina pitkinä ja väsyttävinä
uudenvuodenöinä. Niin kauniita ja säännöllisen haarakkeisia
lumihiutaleita muistin nähneeni ehkä parikymmentä
vuotta sitten. Eivätkä ne silloinkaan ilmestyneet keskellemme
pilveen vetäytyneeltä tammikuiselta taivaalta, vaan ison
pahvikantisen lastenkirjan kirkkaanvihreiltä sivuilta, jotka
äiti antoi katseltavakseni ennen nukkumaanmenoa.
”Hyvää uutta vuotta!”
Koetin kuulostaa niin luontevalta kuin suinkin. Pitkä
viiksekäs mies oli silminnähden hämmentynyt. Hän vastasi
uudenvuodentoivotukseen tarkalleen samoin sanoin, jopa
jäljitellen iloisuutta tavoittelevaa intonaatiotani. Aivan kuin
hän olisi istunut luokkahuoneessa, jossa aikuisia venäläisiä
valmisteltiin kansalaisuuskoetta varten. Ankarailmeinen
nainen, joka viiksimiehen käsikynkässä tuijotti minua vähintään
yhtä epäluuloisesti, hymähti vinosti ja mutisi jotain
hiljaa.
”Asutteko te meidän alueellamme?” mies kysyi tehdyn
kohteliaasti.
Minä en asunut. Itse asiassa siellä asumisessa ei olisi ollut
mitään epäloogista. Yhteiskunnalliselta asemaltani ja tuloiltani
olisin ilmeisesti tullut kyseeseen vähintään keskinkertaisesti.
Mutta en pitänyt aidatuista asuntoalueista. Halveksin
puomeja, jotka estivät pääsyn hyvin asfaltoiduille kaduille
kaikilta, joiden arvopaperisalkku ei ollut riittävän paksu
siellä asumiseksi.

Toiseksi noista kaupunginosista puuttui kaikki se, jota
turvakameroiden tarkkaan valvomien muurien ulkopuolella
kutsuttiin elämäksi. Nytkin, kun ihmiset syrjäisimmässäkin
Viron kylässä toivottivat naapureilleen terveyttä ja onnea,
vallitsi näiden talojen ympärillä kummallinen hiljaisuus.
Minun eristettyihin asuinalueisiin kohdistuva halveksuntani
saattoi olla tekopyhää, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä
luokkavihan tai kateuden kanssa. Eikä voinutkaan
olla. Muiden ihmisten mielestä minä olisin kuulunut tänne
kuin pakastettu jauheliha Säästömarkettiin.

Minusta oli mukava elää tavallisten ihmisten parissa.
Heiltä loksahti aina suu auki, kun astuin odottamatta sisään
nurkan takana olevan bensiiniaseman myymälään ostaakseni
sieltä jotain aivan arkipäiväistä, esimerkiksi pussillisen
suklaakuorrutettuja pähkinöitä. Sokeiden joukossa yksisilmäinenkin
mies on kuningas, toistin nautinnollisesti ainutta
elämäni aikana mieleen jäänyttä puheenpartta. Täällä taas
ihmiset tuijottivat minua peittelemättömän epäluuloisesti,
vaikka toivotinkin heille kaikkea hyvää juuri alkaneeksi uudeksi
vuodeksi.
”Asun keskikaupungilla”, vastasin minäkin kohteliaasti.
”Tai paremminkin lähellä keskikaupunkia. Kymmenen minuutin
kävelymatkan päässä. Ennen vanhaan pääsi autolla
nopeammin, mutta kyllähän te tiedätte, miten hankalaksi
Tallinnan liikenne on muuttunut.”

Kaipa hän tiesi. Jollei omasta kokemuksesta, niin ainakin
jonkun lentokentältä myöhästyneen avustajan kautta.
”Mutta minulla ei ole syytä kierrellä. En ole täällä sattumalta,
itse asiassa olen odottanut teitä jo pari tuntia. Kiittääkseni
teitä. Tiedän, että se kuulostaa imelältä. Voitte uskoa
tai olla uskomatta, mutta olen teille tosiasiassa kiitoksen
velkaa. Uskon, että hyvin monet ovat.”
Jää alkoi sulaa viiksimiehen kasvoilta. Ajatus, että joku
on odottanut häntä kaikista öistä juuri tänä yönä, tuntui hivelevän
häntä. Epäluulo pälyilevissä silmissä väistyi uteliaisuuden
tieltä. Hän tarttui ankarailmeisen naisen käteen puristaakseen
sitä hellästi. Jos minun olisi täytynyt tulkita hänen
ruumiinkieltään, olisin ilmeisesti päätynyt siihen, että
kosketuksella välitetty viesti oli rauhoittava ja alkeelliseen
kohteliaisuuteen maanitteleva. Nainen katsoikin minua jo
miltei hyväntahtoisesti ja kietoi turkkiin verhotun kätensä
aviomiehensä uuman ympärille.
”Mistä hyvästä te minulle kiitollinen olette?”

Viiksimies toivoi saavansa kuulla vielä jotain mukavaa
ennen nukkumaanmenoa. Hän seisoi suorana eikä näyttänyt
vähäisintäkään merkkiä siitä, että oli vielä puoli tuntia sitten
kilistänyt samppanjalasia erään toisen viiksekkään miehen
kanssa. Kuusissakymmenissä olevan ihmisen kohdalla elämä
on tavallisesti jo päättänyt, mihin se ryhtyy hänen suhteensa
uuden vuoden yönä varttia vaille kaksi. Kamppaako se hänet
jossain Kambjan kyläpuodin takapihalla niin, että hän
rötkähtää naamalleen lumihankeen ja pääsee vain vaivoin
horjuville jaloilleen yhtä juopuneiden ystäviensä avustuksella.
Vai kuljettaako se miehen kuvankauniin vaimon kanssa
kotiportille, jotta he voisivat käsi kädessä katuvalojen turvallisessa
loisteessa kuunnella piru ties mistä ilmestyneen
puolitutun tunnustuksen sanoja.

Astuin lähemmäksi viiksimiestä ja kuiskasin sen hänen
korvaansa. Tiesin, että iltapäivälehdet maksaisivat tuhansia
kruunuja tuon kuiskauksen tarkasta sanamuodosta. Ja että
seuraavalla viikolla noiden lyhyiden mutta sitä kuvaavampien
sanojen hinta olisi kasvanut kymmenkertaiseksi. Jo parin
vuoden kuluttua noita kullanarvoisia ja historiallisesti
merkittäviä sanoja opetetaan kaikissa Viron kouluissa, vaikkei
kukaan ole niitä minun ja viiksimiehen lisäksi koskaan
kuullut. Olin miettinyt lausettani pitkään, hionut sen muodostamiseksi
satoja kuuluisia sitaatteja ja istunut kirjastojen
lukusaleissa lukemattomia tunteja. Tiesin, että kauneus
kätkeytyy yksinkertaisuuteen. Ja sitä mutkikkaammaksi olin
tehtäväni rakentanut. Mutta hyvän tuloksen saavuttaa se,
jolla on kärsivällisyyttä odottaa. Uutta juuri alkanutta vuotta
oli ehtinyt kulua tunti ja neljäkymmentäkaksi minuuttia.
Seisoin niin lähellä viiksimiestä, ettei edes ankarakasvoinen
nainen voinut missään tapauksessa kuulla, mitä minä kuiskasin
hänen harmaatakkisen rakkaimpansa korvaan.

Askel takaisin, ja siihen asti takinliepeen alla lämmitellyt
käsi tuli nopeasti esiin. Jos äänenvaimentaja pistoolin
piipussa olisi ollut parikin senttiä lyhyempi ja pistoolin vetäminen
esiin olisi sujunut nopeammin, viiksimies ei olisi
ehtinyt edes tajuta, mitä minä olin hänelle hiirenhiljaa
sanonut.
Ja mikä oli se pahaenteisesti välähtävä metalliesine
oikeassa kädessäni.

Ojensin käteni suoraksi ja painoin epäröimättä liipaisinta.
Luoti tunkeutui viiksimiehen otsaan. Lasittuneet silmät
ehtivät vielä katsoa minua hetken. Hänen katseensa ennen
kuolemaa ilmaisi sanoin kuvaamatonta ymmärrystä. Minusta
tuntui, että jollain selittämättömällä tavalla olin onnistunut
ratkaisemaan sen arvoituksen, joka vuosien ajan oli
vienyt hänen yöunensa. En tiennyt, missä sen arvoitus piili
ja miksi jonkun viiksekkään ja terävä-älyisen miehen piti
sen ratkaisemiseksi uhrata arvokasta uniaikaa. Tai millä tavoin
on mies, jonka kallossa on kahdeksan grammaa lyijyä,
viisaampi kuin se, joka ne hetki sitten ampui sinne. Minähän
en tiennyt mitään. Mutta havaitsin viiksimiehen silmissä
selvästi tajuttavan helpotuksentunteen.

Komissaari kaatui maahan, ja hänen otsaansa porautuneesta
luodinreiästä virtaava veri värjäsi lumen tummanpunaiseksi.
Luoti oli tehnyt työnsä juuri niin nopeasti ja tehokkaasti
kuin minulle oli vakuutettu. Tämä mies oli kuollut.
Niin kuollut kuin mies voi vain olla. Minun ei tarvinnut
kokeilla hänen pulssiaan vakuuttuakseni siitä.

Katsoin komissaarin vaimoa toivoen törmääväni paniikkiin
tai edes pelkoon. Pakenevaan ihmiseen, joka arvottoman
henkensä pelastamiseksi koettaa korkeilla koroillaan
juosta pakoon äänenvaimentajasta kuuluvaa vaimeaa poksahdusta.
Mutta minä näin vain hänen ankarat kasvonpiirteensä.
Hän tiesi, mitä oli tulossa. Hän tiesi, ettei tämä ollut
unta. Ettei tämä ole Draamateatterin esitys, jonka väliajalla
voi tunnontuskia kokematta ja seuraavaa näytöstä odottamatta
ottaa päällysvaatteet naulakosta ja kävellä tiehensä.
Että kohta tuo mies, jonka hän on joitakin harvoja kertoja
nähnyt televisiossa, ojentaa taas kätensä yhtä suoraksi kuin
hetki sitten ja ettei hänellä ole aikaa edes vilkaista kuollutta
puolisoaan viimeistä kertaa. Hän oli valmis, ja minä en pitänyt
siitä.

Olisin voinut sanoa jotain banaalia. Olisin voinut murahtaa,
että en voi jättää jälkeeni todistajia tai että tämä ei ole
lainkaan henkilökohtaista. Mutta tämä oli hyvinkin henkilökohtaista.
Symbolit ovat usein paljon tärkeämpiä kuin se,
mitä ne symbolisoivat. Painoin uudestaan liipaisinta ja hän
kaatui sille paikalle, joka oli ollut hänen kaikki ne vuosikymmenet,
joita hän kutsui ylpeänä onnellisimmaksi ajakseen.
Miehen rinnalle. Kaksi tummanpunaista verinoroa
kaivoi tietään läpi vastasataneen valkean lumen. Paradoksaalisella
tavalla muun maailman vaaroilta turvafirman logon
taakse kätkeytynyt Tallinnan eliittialue oli tuona iltana
kaikkein suojattomin paikka. Kyyristyin kahden rinnakkain
olevan ruumiin ylle ja virnistin kuten Norman Bates, kun
hän Psykon loppukohtauksessa väitti, ettei pystyisi tekemään
pahaa kärpäsellekään.

Olin valmistautunut tätä yötä varten pitkään, viiksimiehelle
tarkoitetuista sanoista yksityiskohtaiseen pakosuunnitelmaan
saakka. Siitä huolimatta hengen riistäminen toiselta
ihmiseltä synnytti ihmeellisen tunteen. Mitä siitä, että
olin ajatuksissani elänyt sen kanssa jo jonkin aikaa, mennyt
iltaisin nukkumaan ja herännyt aamuisin. Mutta enää ei ollut
kyse mielikuvaharjoittelusta, hiukan mukaillusta luvusta
mielivaltaisessa itsekasvatuksen oppikirjassa. Tästä lähtien
kaikki oli toisin. Roteva evp-upseeri Igor, joka opetti minut
ampumaan, oli varoittanut mahdollisista takaiskuista.
”Poika, poika, laukausta ei kannata pelätä vaan sitä, mikä
tulee sen jälkeen.”

Sitä hän toisti konemaisesti, kun paukutin Männikun
sorakuopan takaisessa metsässä puunrunkoon kiinnitettyä
pahvista maalitaulua. Psykologiassa Igor oli vielä vahvemmilla
kuin tappotaiteiden opetuksessa.
”Se kuuluu työn luonteeseen”, hän tapasi maailmaa nähneenä
silmää iskien viisastella.
Henkisesti olin kyllä ensiluokkaisesti valmistautunut tätä
yötä varten. Ehkä liiankin hyvin, ajattelin katsellessani kahta
ruumista voitonriemuisesti virnistäen.

Työnsin aseen takintaskuun ja äänenvaimentimen toiseen
ja aloin rauhallisesti kävellä kohti kauemmaksi pysäköityä
autoa. Securitas oli sijoittanut kameransa asuntoalueen sisäänkäyntien
luokse, mikä teki niiden välttämisen helpommaksi
kuin kukaan osasi ajatella. Ja jopa taskulampulla varustettu
eläkeläinen, joka kolmentuhannen kruunun palkalla
teki joka yö talojen tienoilla kolme kierrostaan, oli juhlapyhän
johdosta laskettu lastenlastensa luokse pakkasukkoa
esittämään. Eliittitalojen labyrintin takaportti oli vasten
metsää. Lumihanki oli siellä vielä paksumpi, vaikka puiden
oksien, lehdettöminäkin, olisi pitänyt suojata sateelta. Hiukan
vauhtia lisäten kahlasin lasten tallaamaa metsäpolkua
autolle, jonka korrektisti tienreunaan pysäköitynä ei pitänyt
herättää pienintäkään epäilystä.
”Minä täällä”, kuiskasin matkapuhelimeen. ”Se on nyt
tehty.”
”Gut. Sehr gut.”
Ulrike puhui minulle ensimmäistä kertaa äidinkieltään.
Hän ei ollut kertaakaan sinä aikana, jonka olimme toisemme
tunteneet, käyttänyt kuulteni saksan kieltä. Yhteisessä
historiassamme oli ainakin toistakymmentä tilannetta, jolloin
hän olisi voinut puhua äidinkieltään. Mutta hän ei ollut
tehnyt sitä. Hän oli aina tankannut englantia eroottisella
korostuksellaan, aivan kuin yrittäen vakuuttaa minut
jostain. Meidän välillämme ei ollut salaisuuksia, ja Ulrike
teki kaikkensa, että niin olisi vastakin. Oman syntyperänsä
unohtamisen hinnalla, kuten hän kerran pilaili, kun katsoimme
joltain taivaskanavalta englanniksi dubattua Faßbinderin
filmiä.
Mutta nyt Ulrike oli sanonut ”gut”. Hän oli sanonut jopa
”sehr gut”. Ja minä luotin häneen enemmän kuin koskaan
aikaisemmin.
”Se on ohi.”
Ääneni kuulosti helpottuneelta.
”Ei, rakas”, Ulrike vastasi, ”nyt vasta kaikki alkaa.”