Joulu 2001. Malmin sairaalan psykiatrinen osasto. Minä potilaana.
Asian uskominen oli vaikeaa. Silti olin oudon helpottunut. Koko edellisen syksyn minua piinannut päänsärky vaimeni hieman. Sairaalassa sai kunnon lääkkeitä, tehokkaampia kuin terveyskeskuksen kipupiikit.
Olin sairaalassa melkein viikon. Aika päätettiin etukäteen. Minut kirjoitettiin sisään sairaalaan osastolääkärin viimeisenä työpäivänä ennen joululomaa ja ulos samana päivänä, kun hän palasi töihin.

Vaikka minulla oli ollut jatkuvaa päänsärkyä koko syksyn, oli ollut pakko selviytyä monesta asiasta. Kun keskustelin osastolääkärin kanssa, minulla oli kiire saattamaan 13-vuotiasta poikaani bussille. Hän lähti joulun viettoon isovanhempien luo ennen minua. Selitin lääkärille, että käyn keskustassa ennen kuin jään osastolle. Bussiasemalle meno tuntui ylivoimaisen vaikealta. Tuntui, että en tunnista bussien numeroita, tuskin löydän edes bussiasemaa, puhumattakaan että osaisin tulla takaisin Malmille. Lääkäri kehotti minua jäämään heti sairaalaan. 13-vuotias matkustamaan tottunut lapsi löytäisi itsekin oikean bussin, mutta soitin saattajaksi ystäväni. Sen puhelun jälkeen annoin vihdoin itselleni luvan olla jaksamatta mitään. Malmin sairaalan psykiatrinen osasto sijaitsee päärakennuksesta erillään olevassa pienessä rakennuksessa, jonka pohjakerroksessa on ruumishuone. Potilaat voivat liikkua vapaasti, koska se ei ole suljettu osasto.

Ensimmäisten päivien jälkeen kävelin paljon. Sinä vuonna jouluna oli kova pakkanen ja paljon lunta. Pyhinä kadut olivat autiot. Puiden oksat taipuivat tykkylumesta kuin modernit veistokset ja taivas sai lyhyen päivän aikana monia upeita väris ävyjä, iltaisin kynttilöitä ja jouluvaloja tuikki asuntojen ikkunoilla. Olin unohtanut tällaisten asioiden olemassaolon ja ihailin ympäröivää kauneutta. Maailmaani, josta värit olivat kadonneet, alkoi palata jo muutamassa päivässä vaimeita sävyjä.

Olin kolmen hengen huoneessa Annan ja Elinan (nimet muutettu) kanssa. He neuvoivat minua käytännön asioissa. Jos mielisairaalassa haluaa puhua rauhassa puhelimeen, kannattaa mennä vessaan ja laittaa ovi lukkoon.

Anna ja Elina sairastivat kaksisuuntaista mielialahäiriötä, jossa oli päällä ylikuumentunut maaninen vaihe. Anna oli lähetetty sairaalaan huumevieroituksesta, jonne hän palaisi heti kun olisi tarpeeksi terve käsittelemään huume riippuvuuttaan. Elina oli roudannut pieneen huoneeseen valtavasti tavaroita ja koristellut sen hyperjouluiseksi. Hän shoppaili kassikaupalla joulukoristeita ja ystävät lähettivät hänelle suuria kukka puketteja. Tuntui kuin olisin ollut sairaalan sijasta joulumyymälässä. Elina kuunteli koko ajan Jari Sillanpään joululauluja. Tämä oli ensimmäinen joulu Elinan isän yllättävän kuoleman jälkeen. Elinan sairaus oli puhjennut silloin.

Voisi luulla, että mielisairaala on kamala paikka, mutta maanikot ovat iloista seuraa. Elinan esimerkin innostamana kävelin jouluaattona ostoskeskukseen. Ostin itselleni päiväkirjan. Niitä sai kaksi yhden hinnalla, koska joulualennusmyynnit olivat jo alkaneet. Siitä lähtien olen kirjoittanut päiväkirjaa joka päivä. Sairaalassa oli askarteluhuone, eikä siellä sanottu kuten lapsuuden kodissani, että jouluna ei saa tehdä mitään, ei edes kutoa. Hoitajat kehottivat tekemään kaikkea mikä tuntuu hyvältä. Ensimmäisinä päivinä käteni vapisivat paljon, eikä kutomisesta tai virkkaamisesta tullut mitään. Mutta parin päivän kuluttua hain kotoa vuosikausiksi kesken jääneen tilkkutyön. Istuin pyhät askarteluhuoneessa ompelemassa sitä koneella. Tuntui kuin olisin ollut hotellissa, tein samoja asioita kuin loma matkoilla: pitkiä kävelyjä ja käsitöitä, eikä sairaalan joulu menyyssäkään ollut valittamista.
Myöhemmin luin omaa potilaskertomustani. Lääkäri oli kirjoittanut, että potilas pitää itseään Suomen johtavana kurdiasiantuntijana, mutta muuten hänellä tuntuu olevan realiteetin tajua.

Luovan kirjoittamisen opettajan Julia Cameronin mielestä muuttuminen ei ole mahdollista ilman kriisi vaihetta. Kasvua ei ole ilman tuskaa. Sanskritin kielessä on sana kriya, joka tarkoittaa hengellistä hälytystilaa tai antautumista. Cameron kirjoittaa siitä:

Tiedämme kyllä kaikki miltä kriya näyttää ja tuntuu. Se voi olla eron jälkeinen paha flunssa, angiina joka iskee kun töissä on ollut erityisen raskasta, tai astmakohtaus, joka iskee, kun on pitänyt viikon huolta alkoholisoituneesta veljestä. (Cameron: Tie luovuuteen, s. 89)

Kriya on viimeinen naula arkkuun. Psyyke antaa sen meille, että tajuaisimme muutoksen välttämättömyyden.
C.G. Jungin mukaan sairaus on luonnon keino parantaa ihminen. Kirjallisuuden professori Sinikka Tuohimaa kysyy, onko sairautta itse asiassa se, mitä pidämme terveytenä: liian monet vastuut, joista luulemme selviytyvämme.1 Hänelle sairastuminen syöpään oli elämän käännekohta.
Joulu mielisairaalassa on minun kriyani. Oli pakko muuttua, opetella tekemään asiat toisella tavalla. Ilman tätä muutosprosessia en olisi pystynyt jatkamaan kurdeista kirjoittamista, vaan minun olisi ollut pakko vaihtaa ammattia.

Olin seurannut vuosikausia kurdien elämää, ja huomaamattani mennyt syvälle heidän kärsimykseensä. Se ei lamaannuttanut minua vaan aloin toimia ongelmien ratkaisemiseksi, keinoni oli kirjoittaminen. Vaivihkaa raja oman suomalaisen elämäni ja tutkimuskohteeni välillä hämärtyi. Koska olin tottunut tekemään paljon töitä, en nähnyt omaa uupumustani. Lopulta elimistöni reagoi työpaineeseen unettomuudella ja hirveillä päänsärkykohtaustauksilla ja minun oli pakko ottaa asia vakavasti.