Mies oli hyvin pukeutunut. Vaalean kesäpuvun, liivin ja hillityn ruosteenpunaisen solmion valinnasta kuvastui mieltymys konservatiiviseen tyyliin. Häntä eivät olleet kiinnostaneet modernit solmiot joita miehet usein käyttivät, eivät värikkäät asusteet jotka kielivät leikkimielestä muutoin tiukan ulkokuoren alla.

Jos on totta, että vaatteet tekevät miehen, niin tämä mies oli hyvin tehty.

Hän istui penkillä, Nya varvetin lähellä kulkevan rantapolun varrella kaupungin länsiosassa. Vaikka aamu oli varhainen, ilma oli jo hyvin lämmin. Lämpötila nousi nousemistaan, kävelytien asfaltti alkaisi kohta pehmetä ja ilma sen yllä muuttua sakeaksi ja raskaaksi kuin sula lasi, helle paahtaisi asfalttia reunustavat kalliot niin kuumiksi että niillä ei kärsisi istua. Keskipäivällä täällä oli tukala olla.

Joen vastarannalla öljysäiliöt hohtivat kuin kylmät auringot, ja tuuli toi etelärantaan jalostetun öljyn väkevän hajun. Penkiltä jolla mies istui saattoi nähdä aavistuksen merestä lännessä, missä joki purkautui kanavan lailla, kun se löysi avoveden ja pääsi eroon laonneesta pienteollisuudesta ja puhki ruostuneista hinaajista, jotka olivat hädissään tarrautuneet sen penkkoihin.

Tuuli tuli ja meni heikkoina puuskina. Se sotki miehen hiukset, muutti niiden tarkkaan aseteltuja muotoja kerta toisensa jälkeen.

Mies viis veisasi ulkonäkönsä vaihteluista. Hän tuijotti kiinteästi pohjoiseen, joen yli, kohti Älvsborginsillan Hisingenin puoleista päätä. Niin hän oli istunut jo kaksi tuntia.

On hankala istua kaksi tuntia samassa asennossa. Tällä miehellä olikin hyvänä apuna kaksikymmentäviisisenttinen veitsenterä, joka oli survaistu hänen ruumiinsa läpi ja kiinnitetty kahvastaan penkin selkänojaan. Veitsen kärki pilkisti esiin neljä senttiä oikealle vasemmasta nännistä kuin pieni syntymämerkki. Veri oli imeytynyt vaaleanvihreään paitaan, jopa pukuun asti. Tahra jäi sopivasti solmion peittoon. Verta oli norunut huomaamattomasti miehen oikeaa jalkaa pitkin, tippunut munuaisen muotoiseksi lammikoksi penkin alle ja valunut ojaan penkin taakse.

Kaikki oli hyvin siistiä, ja mies olisi pitänyt näystä jos olisi voinut katsella sitä. Tämä oli ollut siisti mies.

Sinä aikana kun vainaja oli istunut tässä, oli kaksi aloittelevaa lenkkeilijää juossut ohi neitsytmatkallaan, kumpikin erikseen, epätasaisessa rytmissä ja epätasaisella sykkeellä. He olivat eräänlaisessa tajuttomuuden tilassa. Heidän silmissään häilyi jo muutenkin punaista sumua, joten he eivät nähneet verta, eikä kumpikaan liukastunut lammikkoon.

Jos miehellä olisi ollut näkönsä tallella, hän olisi nähnyt leveärintaisen Stena Jutlandican joka alitti sillan matkallaan Frederikshavniin. Kello oli kahdeksan heinäkuun alun aamuna. Oli torstai. Perän aurinkokannella kaiteen takana seisoi matkustajia rivissä, joka alhaalta käsin näytti mustalta varisparvelta, ja juuri kun laiva alitti sillan, jotkut kumartuivat ja nauroivat sitten noloina, koska silmät olivat tehneet heille optiset tepposet. Raaa, raaa, raaakuului nauru tänne asti, kuin varikset olisivat raakkuneet, tuuli tarttui nauruun ja kantoi sen miehen luo joka ei enää kuullut saati nähnyt mitään.

Matkustajat sen sijaan olivat ehkä nähneet jonkun istumassa penkillä, jonka lähellä oli suuri, punaiseksi maalattu kivi, Röda steniksi kutsuttu, tuttu göteborgilaisille ja merenkulkijoille jo vuosien takaa. Joskus se maalattiin yön pimeydessä vihreäksi tai siniseksi tai jopa mustaksi, jonkin sortin pilana, mutta parissa päivässä kunnan miehet ehtivät paikalle ja palauttivat kiveen sen totutun värin muistuttamaan veren virrasta niiden merimiesten ruumiissa jotka olivat seilanneet tästä merta päin palaamatta koskaan.Mutta vähän matkan päässä kivestä penkin alle valunutta luonnonpunaa Stena Jutlandican matkustajat eivät millään voineet nähdä. Niin kauas ei olisi haukkakaan nähnyt.

Suomentanut Jonna Joskitt.