Tekstinäyte

Hän kuljetti valokiilaansa hitaassa kaaressa ympäri latvuksia. Tarkemmin ajateltuaan hän sammutti otsalamppunsa: vaikka se tuntuikin hölmöltä, luolamiehen arsenaaliin saattoi kuulua keihäs ja nuolia.
Hän jatkoi kiipeämistä. Kuu oli laskenut mutta aurinko ei ollut vielä noussut. Hughista tuntui kuin hän olisi ollut kaivautumassa manalaan.
Tavallaan he olivat menossa maan alle tai oikeastaan sen uumenista nousseeseen ainekseen. El Cap oli sulasta kiviaineksesta syntynyt plutoninen muodostelma, joka oli kuplinut maan sisältä kuin valtava, ylösalaisin kääntynyt vesipisara. Jääkaudet olivat muovanneet laaksoa ja työstäneet maapallon suurinta homogeenista kohdetta.
Hugh piti otsalamppunsa sammutettuna niin kauan kuin pystyi ja seurasi katseellaan tähtiä, kunnes putoamisen tunne muuttui sietämättömäksi. Sitten hän näpsäytti katkaisijaa ja työntyi taas kivi- ja köysitunneliin.
Pimeys nielaisi valon hänen alapuolellaan. Hän tunsi itsensä jahdatuksi, tosin ei Joshuan takaa-ajamaksi. Joshua oli jo satua. He olivat pyrähtäneet hirviön metsän läpi ja ylittäneet hänen alueensa rajan. Kuvatus ei enää saisi heitä kiinni. Kun he pääsisivät huipulle, mörkö olisi jo lukittu häkkiin.
Ja silti Hugh ei pystynyt häivyttämään tunnetta, että häntä ajettiin takaa. Hän oli Joshuan ulottumattomissa ja ypöyksin seinämällä. Mutta pimeys ei ollut tyhjä.
Hän roikkui paikoillaan ja pyyhki valolla jalkojaan. Ne heittivät kiveen porttipylväitä muistuttavat varjot. Hän oli siirtymässä itseensä. Muuta pelättävää ei ollut kuin edessä häämöttävät tavalliset pelot.
Aamu alkoi sarastaa, kun hän oli neljännen eli viimeisen köyden puolivälissä. Kivi muuttui hiljaisella liekillä palavan tulen väriseksi. Sen sijaan että olisi kiihdyttänyt tahtia, Hugh hidasti. He olivat siirtymässä seinämän aikaan. Tästä huipulle El Cap määräisi heidän etenemisensä tahdin.