Prologi

Joukkomurhaon pelkkä sana, joka ei voi satuttaa ketään. Teurastuson hampaaton ja tylsä, vailla sormet verille viiltävää viidakkoveitsen terää. Ei ole olemassa sanoja kuvaamaan sitä, mitä tapahtui Adekin kylässä vuoden 1998 nälänhädän aikana, jolloin edellisistä sateista oli kulunut niin kauan, että pikkulapset olivat vain kuulleet puhuttavan taivaalta lankeavasta vedestä, ja nelikymmenvuotinen sota oli peittänyt paksulla menetyksen kerroksella muistot rauhasta. Tuon kuivuuskauden tapahtumat olivat kuolevan lepakon pergamenttisiipien rahinaa hedelmättömällä, tomuisella Afrikan aavikolla. Niillä ei ollut järisyttävää vaikutusta missään muualla maailmassa, jälki järistyksiä ei havaittu. Kukaan ei jälkeenpäin syventynyt opiskelemaan huomisen läksyjä. Lippuja ei laskettu puolitankoon. Hiljaiset hetket eivät keskeyttäneet maailman talouskeskusten hyörinää. Valkoisesta marmorista ei veistetty muistomerkkejä eikä patsaita seppelöity paperikukilla. Kukaan ei tehnyt elokuvaa kuolleiden viimeisistä hetkistä, heidän viimeisistä henkäyksistään ennen matkaamista Lual Aghonyyn, luvattuun maahan. Heidän lähimmäisenrakkautensa, heidän turhanpäiväinen rauhan- ja vapaudenkaipuunsa ja heidän tyydyttämättä jäänyt, epäkäytännöllinen elämänhalunsa jäivät vaille todistajia. Sankareita ei kunnioitettu. Miten kenestäkään voi tulla sankari, kun kukaan ei tiedä kuolleiden nimiä? Miten maailma voisi itkeä, kun sen silmät ovat ummessa?

Silti tuona päivänä maailma muuttui. Kaikesta lohduttomasta, synkästä ja tyhjästä tuli vielä lohduttomampaa, synkempää ja tyhjempää, ja kaikki hyvä ja valoisa välähti kuin äkillinen sähköpurkaus, ikään kuin maailman moraalinen mikropiiristö olisi ylikuormittunut ja pätkinyt. Ehkä sykähdys havaittiin 12. syyskuuta 1998. Ehkä ihmiset silloin kävelivät töihin Manhattanin auringonpaisteessa ja tunsivat kylmyyden raapaisevan paljasta poskeaan. Ehkä ihmiset silloin matkasivat Lontoon alla metrossa, joka pysähtyi tunneliin värähdellen kuin eläin, ja ehkä he huomasivat valojen välkkyvän. Ehkä Karibian keltainen aurinko riiputti päätään, häpeili lapsekasta optimismiaan, tai ehkä lehmät kävivät makuulle rutikuivalla rinnelaitumella Kreikassa. Ehkä rakastavaiset istuivat mangopuun alla Länsi-Darfurin Gokarissa ja huomasivat, miten hauraita puunlehdet olivat vasten taivaan mahdotonta sineä. He eivät voineet silloin tietää, että tapahtumat satojen kilometrien päässä etelässä olisivat pian jokapäiväistä todellisuutta. Että Sudanin hallitus harjoitteli kansanmurhaa, jonka seurauksena Darfurissa ei kuusi vuotta myöhemmin olisi enää mangopuita.

Kaikella on vaikutuksensa. Kaikella on tarkoituksensa. Torilla maanneet kuolleet dinkat ymmärsivät sen pysähtyneiden sydämiensä sopukoissa. Mutta te huomasitte vain käsivarsienne ihokarvojen nousevan pystyyn ja luulitte sen johtuvan jäätävästä tuulenhenkäyksestä kesäilmassa. Hetki meni teiltä ohi. Ette kuulostelleet rummunpärinää taivaalta.

Suomentanut Einari Aaltonen.