***

Jättiläismäinen GX9-tietokone naksahteli visuaalisen sijasta suulliseen vastaanottotilaan. "The Corn is Green", Joe sanoi ja kytki päälle puhelimensa äänityslaitteen. Tietokone vastasi saman tien ja antoi ilmauksen japaninkielisen vastineen.

"Kiitoksia ja loppu", Joe sanoi ja sammutti puhelimen. Sitten hän soitti Washingtonin käännöstietokoneeseen. Hän kelasi puhelimen äänityslaitteen nauhan oikeaan kohtaan ja syötti japaninkielisen ilmaisun — jälleen suullisessa muodossa — tietokoneen sille osalle, joka kääntäisi japaninkielisen ilmauksen englanniksi.
Tietokone vastasi: "The cliché is inexperienced." Klisee on kokematon.
"Anteeksi kuinka?" Joe naurahti. "Toista, ole hyvä."
"The cliché is inexperienced", tietokone toisti jumalallisen ylväästi ja kärsivällisesti.
"Sekö on tarkka käännös?" Joe kysyi.
"The cliché is —"
"Okei", Joe sanoi. "Loppu." Hän sammutti puhelimen ja istui hymyillen.
Inhimillisen huvittuneisuuden herättämänä hänen energiatasonsa kohosi ja elvytti hänet.

Hetken aikaa hän istui epäröiden, teki sitten päätöksensä ja soitti New Yorkiin vanhalle kunnon Smithille.

"Hankinta- ja toimitusvirasto, seitsemäs siipi", Smith vastasi. Hänen ikävystymisen varjostamat beaglemaiset kasvonsa ilmaantuivat pienelle harmaalle ruudulle. "Ai hei, Fernwright. Onkos sinulla jotakin minulle?"
"Helppo tapaus", Joe vastasi. "'Klisee on —'"
"Odotahan kun kuulet minun", Smith keskeytti. "Minä ensin. Joe, tämä on hieno. Et ikinä keksi sitä. Kuunteles." Hän luki nopeasti, sanoissa kompastellen. "Mörköiset hellittämättömyydet. Tekijä Varsi Nupiomena."
"Ei", Joe sanoi.
"Mitä ei?" Smith vilkaisi paperistaan ja kurtisti kulmiaan.
"Ethän sinä ole edes yrittänyt, sen kun vain istut siinä. Saat kyllä aikaa. Säännöt sallivat viisi minuuttia. Sinulla on viisi minuuttia aikaa."
Joe sanoi: "Minä lopetan."
"Lopetat mitä? Pelin? Mutta sinullahan on niin hyvät pisteet!"
"Lopetan työni", Joe vastasi. "Minä luovun tästä alasta ja lakkautan puhelimeni. En siis ole paikalla enkä pysty pelaamaan."
Hän henkäisi syvään ja jatkoi: "Olen säästänyt kuusikymmentäviisi kaksikymmenviisisenttistä. Sotaa edeltävältä ajalta. Siihen meni kaksi vuotta."
"Kolikoita?" Smith tuijotti häntä suu auki. "Metallirahaa?"
"Patterin alla olevassa asbestipussissa asuntolahuoneessani", Joe kertoi. Minä käytän ne tänään, hän ajatteli. "Asuntolan naapurissa, siellä risteyksessä, on koju", hän kertoi Smithille. Onkohan minulla sittenkään tarpeeksi kolikoita, hän ajatteli. Kerrotaan että Herra Homma antaa niin vähän — tai toisin sanoen maksaa niin paljon. Mutta kuusikymmentäviisi kaksikymmenviisisenttistä on paljon rahaa. Se vastaa — hänen oli pakko laskea se muistikirjaansa. "Kymmenen miljoonaa dollaria vaihtokuponkeina", hän kertoi Smithille. "Tämän päivän kurssin mukaan, aamun lehden perusteella... mikä on virallinen tieto."

Raastavan hiljaisuuden jälkeen Smith sanoi hitaasti: "Vai niin. No, onnea matkaan. Saat säästöilläsi varmaankin parikymmentä sanaa. Ehkäpä kaksi lausetta. 'Mene Bostoniin. Etsi käsiisi —' ja sitten se sammuu ja pistää luukun kiinni. Kolikot vain kilisevät, kun kaksikymmenviisisenttisesi putoavat siihen putkisokkeloon, joka johdattaa ne hydraulipaineella Oslon Herra Homma -keskukseen." Hän hinkkasi nenänalustaan kuivemmaksi kuin pänttäämisen rasittama koulupoika. "Kadehdin sinua, Fernwright. Ehkäpä ne kaksi lausetta ovat tarpeeksi. Minäkin kyselin siltä kerran. Annoin sille viisikymmentä neljännesdollaria. Se sanoi: 'Mene Bostoniin. Etsi käsiisi —' ja sitten se meni kiinni, ja minusta se tuntui mukavalta. Että se halusi mennä kiinni, aivan kuin kolikkoni olisivat tuottaneet sille nautintoa, sellaista nautintoa mistä pseudoeliö voisi nauttia. Mutta mene sinä vain."
"Okei", Joe sanoi lakonisesti.

Suomennos J. Pekka Mäkelä