Olisi vitsikästä väittää, että liikunta on haitallista terveydelle. Mutta moisen toiminnan sekä fyysisiä — esimerkiksi sydänsairauksien ehkäisymielessä — että henkisiä — aivojen hyvän olon endorfiinien piristämismielessä — hyötyjä pitää puntaroida suhteessa haittoihin. Liikunnalla on näkyvät — vaikkapa loukkaantumiset ja sunnuntaihölkkääjien satunnaiset sydänkohtaukset — ja näkymättömät varjopuolensa.

Lontoolaisen University College Hospitalin kliininen mikrobiologi, tohtori Derren Ready, on tutkinut jälkimmäisiä perusteellisesti ja tarkastellut varsinkin bakteereita, jotka lisääntyvät tyypillisesti hyvän kunnon ja solakkuuden suosijoiden käyttämissä välineissä. Melko karmaisevassa tutkimuksessa hän otti näytteitä lontoolaisen kuntosalin eri harjoittelualustoista ja havaitsi, että eräässä kohteessa kahden pennyn kolikon kokoisella alueella pesi jopa 132 miljoonaa pöpöä. Keskimääräinen pöpömäärä samankokoisella alueella koko laitteistossa oli 16 miljoonaa. Tohtori Ready huomautti, että tätä on hyvä verrata niihin vain viiteensataan pöpöön, jotka voi odottaa löytävänsä vessanpytystä kahden pennyn kokoiselta alueelta.

Lisäksi on huomionarvoista, että liikunnan hyödyt saa myös pulittamatta vuosittain muutamia satoja puntia voidakseen istua jonkun muun hikilätäköissä, puhumattakaan siitä, että joutuisi syytämään moninkertaisesti tuon summan päästäkseen golf- tai tennisseuran jäseneksi. "Emme ole pulassa siksi, että ihmiset eivät käy kuntosaleilla ja harrasta urheilua", toteaa Ken Fox Bristolin yliopiston liikunta- ja terveystieteen laitokselta. "Syy ongelmiimme on, että olemme lakanneet olemasta aktiivisia arkirutiineissamme — — Lehtien haravointi, imurointi, jopa portaiden nouseminen ovat kaikki hyvänlaista kohtuuliikuntaa."

Avainkysymys ei siten olekaan "Mitä terveydellistä hyötyä urheilusta on?" vaan pikemminkin "Mitä terveydellistä hyötyä on urheilussa mutta ei imuroinnissa?". Totuus on, että urheilu verottaa raskaasti julkisia varoja loukkaantumisina ja niihin liittyvinä menetettyinä työtunteina. Urheiluvammat muodostavat suunnilleen kolmanneksen kaikista Britannian terveydenhoitolohkolle ilmoitetuista vammoista.

Yksin jalkapallon arvioidaan maksavan brittiläisille veronmaksajille noin miljardi puntaa vuodessa suorina hoitokuluina ja välillisesti tuotantomenetyksinä, jotka johtuvat loukkaantumisten aiheuttamista sairauspoissaoloista.

Arviolta 750 000 ihmistä hakee vuosittain hoitoa brittiläisiltä tapaturma-asemilta vammoihin, jotka on saatu pelien tai liikunnan aikana. Arvailun varaan jää, kuinka moni loukkaantuneista on yrittänyt matkia tiettyjen Valioliigan jalkapallotähtien voltinheittotuuletuksia. Ei ole kuitenkaan pienintäkään epäilystä, että monet amatööriurheilijat eivät yksinkertaisesti tiedä, mitä he tekevät ruumilleen urheillessaan.

Ei meidän suinkaan tarvitsee elää elämäämme puuvillavällyihin kääriytyneinä. Varsinkin lapsena on tärkeää osallistua toimintaan, joka osaltaan opettaa fyysistä rohkeutta, kestävyyttä ja taitavuutta — ja tämän on tunnustanut jopa kuninkaallinen onnettomuuksien ehkäisyn akatemia. "On kysyttävä, onko lapsen parempi murtaa ranteensa puusta pudotessaan vai saada tietokoneen tai videopelikonsolin ylenmääräisestä käytöstä jännetupentulehdus ranteeseensa", yhdistyksen vapaa-ajan turvallisuudesta vastaava johtaja Peter Cornall totesi. "Uskomme, että leikkimällä ulkona lapset voivat saada eliniäksi arvokasta oppia, eritoten riskeistä ja niiden käsittelemisestä — —. Kuhmut, mustelmat ja naarmut eivät ole vakavia vammoja, ja ne ovat osa aikuiseksi kasvamista."

Ulkona peuhaaminen on kuitenkin yksi asia. Urheilu liioittelutaipumuksineen on toinen. Urheilussa on jotain, joka ajaa ihmiset luopumaan kaikesta henkilökohtaisen hyvinvointinsa vaalinnasta. Muistan esimerkiksi, että pelaillessamme jalkapalloa muutamien ystävien kesken MM-kisakesänä jokunen vuosi sitten yksi porukastamme päätti yrittää Peter Crouch -tyyppistä saksipotkua. Ennustettavasti hänet piti viedä sairaalaan sijoiltaan menneen olkapään takia. Itse olin aikoinaan riittävän tyhmä aloittaakseni pitkien matkojen juoksemisen ilman minkäänlaista valmistautumista tai tutkimuksiin perehtymistä. Olin hölkännyt kolmisenkymmentä kilometriä valmistautuessani maratoniin, kun minulla välähti: olisi varmaan pitänyt juoda hieman vettä matkan aikana. Onnekseni en pyörtynyt nestehukan kourissa. Mutta muut ovat maksaneet kovan hinnan vastaavasta tietämättömyydestä — tietämättömyydestä, jota ruokkivat etenkin yleisölajit ja niiden sohvaperunoissa herättämä kopea "minäkin pystyn tuohon" -asenne.

Urheilulla voi toki olla rooli yhteiskunnan taistelussa lihavuutta vastaan. Mutta se voi, ironista kyllä, myös lisätä pulskuutta. Ongelmana urheilussa — toisin kuin leikkimisessä tai juuri imuroinnissa — on, että se on syntyjään sidoksissa voittamiseen ja häviämiseen sekä "laadunvalvontaan". Nykypäivän koululaitoksessa on tavallista, että urheilullisesti lahjakkaat erotetaan vähemmän lahjakkaista. Lisäksi jälkimmäisiä kannustetaan tehokkaasti olemaan jatkossa osallistumatta peleihin, jotka — oletuksen mukaan — aiheuttavat heille vain noloja tilanteita. Tällaisen "urheiluun sijoittamisen" perintö on kenties nähtävissä kasvavassa joukossa lapsia, jotka on suljettu kokonaan pois liikunnan parista.

Yhdysvalloissa jotkut kasvattajat kysyvät, lisääkö kilpaurheilu itse asiassa kansakunnan lihomista. He esittävät, että voittamisen yletön korostaminen paitsi ajaa lukuintoisimmat ulos pelikentiltä myös aiheuttaa lahjakkaiden urheilijoiden laajaa ennenaikaista loppuunpalamista.

Oletusta urheilun vaurautta luovasta vaikutuksesta kuvannee se, että lukuisista Yhdysvalloissa levitettävistä urheiluvalheista yhden mukaan koripallon ja amerikkalaisen jalkapallon kaltaiset lajit tarjoavat vähäosaisille nuorille "pääsylipun ulos ghetosta". Tosiasiassa urheilu on uskomattoman typerä uravalinta. Tutkimukset osoittavat, että alle prosentti collegeurheilijoista päätyy urheilemaan elannokseen. Niille 99 prosentille, jotka eivät onnistu siinä, työllistymisvaihtoehdot ovat todella rajalliset. Hiljattain amerikkalaisissa urheilucollegeissa tehty kartoitus osoitti, että kaikkein kilpailuhenkisimpiä lajeja harrastavat opiskelijat suoriutuivat kokeissa huonoiten. Kun 60 prosenttia kaikista urheilijoista valmistui kuudessa vuodessa, luku putosi koripalloilijoiden kohdalla 35 prosenttiin. Afrikkalaisamerikkalainen kirjailija Earl Ofari Hutchinson on kirjoittanut kriittisesti mustan väestön urheilupakkomielteestä Yhdysvalloissa. Hän kutsuu collegejärjestelmän tuottamia opiskelijoita "koulutusrammoiksi": "Monien nuorten mustien parissa vallitseva urheiluharha hämärtää toden ja fantasian rajan. Valmentajat tietävät tämän paremmin kuin kukaan muu. He hääräävät kaikenlaista saadakseen puettua koulunsa koulupuvun mahdollisimman monelle mustalle. Pelin henki ei ole 'opiskele, beibi, opiskele' vaan 'voita, beibi, voita'."

Urheilulla voi hyvinkin olla annettavaa koulutukselle — täydentämällä niin sanottuja "akateemisia" oppiaineita. Mutta hylkäämällä koulutus urheilun nimissä suistutaan miltei taattuun rappioon. Muiden muassa kiinalainen Ai Dongmei, entinen maratonmestari, vahvistaa tämän. Ai nousi otsikoihin Kiinassa vuonna 2007, kun hän pani mitalinsa myyntiin jouduttuaan myyskentelemään henkensä pitimiksi popcornia ja lastenvaatteita kadunkulmassa. "Kadun, että kannustin häntä harrastamaan tätä lajia", naisen setä sanoi tuolloin. "Jos hänestä ei olisi tullut juoksijaa, kenties hän olisi mennyt kouluun ja oppinut ammatin, jolla voisi elättää itsensä."

Urheiluintoilijat tuppaavat viittaamaan moisille tarinoille kintaalla ja keskittyvät sen sijaan yksittäisiin satuihin ihmisistä, jotka kaikesta päättäen ovat päässeet eroon köyhyydestä tai kohentaneet muulla tavoin aineellisia olojaan urheilemalla. Yksi heistä on Manchester Unitedin tähtipelaaja Cristiano Ronaldo, joka saatuaan vuonna 2007 liudan palkintoja huomautti: "Viidennen luokan opettajani yllättyisi nähdessään minut nyt. Aina kun tulin tunnille — toisinaan myöhässä mutta aina pallo toisessa kädessä — hän näet nuhteli minua: 'Ronaldo, unohda pallonpeluu. Pallo ei tuo ruokaa pöytääsi. Älä jää pois tunneilta. Koulu on oikeasti tärkeää, ei pallo: siltä et tule saamaan elämässäsi mitään.'" Ronaldon ilo siitä, että hän oli valinnut urheilun opintien sijaan, oli kuitenkin varauksellinen. Samassa haastattelussa hän sanoi nimittäin näinkin: "Olen pahoillani, etten opiskellut enemmän, mutta minun oli pakko tehdä valinta elämässäni — — Opiskelu samaan aikaan jalkapallon kanssa ei käynyt yksiin, ja aloin vähitellen oivaltaa sen."

Vastaavanlaisen muistutuksen voi liittää esimerkkitapauksiin urheilijoista, jotka ovat kääntäneet voittonsa kentällä menestykseksi liike-elämässä tai politiikassa. Otetaanpa vaikka legenda Richard Bransonista. Kuuleman mukaan — hänen omaelämäkerrastaan ja muualtakin — hän menestyi kehnosti opinnoissaan mutta toimi siitä huolimatta kunniakkaasti opinahjonsa jalkapallojoukkueen kapteenina. Tarkoittaako tämä kuitenkaan sitä, että jokaisesta urheilullisesta mutta akateemisesti lahjattomasta nuorukaisesta sukeutuu yrittäjänero?

Aihetta valaisee jonkin verran Mori-tutkimuslaitoksen vuonna 2005 tekemä selvitys. Laitos tutki 105:tä "teollisuuden kapteenia" Britanniassa ja raportoi, että miltei täsmälleen puolet heistä oli ollut kouluaikoinaan jonkin urheilujoukkueen kapteeni.Toki osa vastaajista saattoi valehdella — ei ole lainkaan tavatonta, että julkisuuden henkilöt suurentelevat nuoruudensaavutuksiaan. Mutta vaikka vastaukset olisivat rehellisiä, tutkimuksesta voi vetää ainoastaan sen johtopäätöksen, että johtamistaidot voivat kehittyä jo varhaisellakin iällä. Mori vaikeni ymmärrettävästi siitä, oliko urheiluharrastuksen ja liikemaailmassa menestymisen välillä jokin erityinen yhteys. Pystyäkseen kommentoimaan aihetta lainkaan uskottavasti laitoksen olisi pitänyt perehtyä siihen, mitä tarkalleen tapahtui kaikille niille entisille pelaajille ja kapteeneille, jotka eivät "räjäyttäneet pankkia" kouluvuosien jälkeen.

Mutta vaikka nuoruuden urheiluharrastuksen ja aikuisiän bisnesmenestyksen välillä osoitettaisiinkin yhteys, on edelleen kysyttävä: Haluammeko luoda maailman täydeltä richard bransoneita? Tulee myös mieleen, esimerkiksi, kuinka monta huipputiedemiestä tai yliopiston professoria loisti kouluaikana urheilussa? Niin, ja kuinkahan moni poliittinen johtaja oli aidosti urheilullinen nuoruudessaan (eikä vain jälkikäteen jonkin vetävämmäksi tehdyn ansioluettelon takia)? Nelson Mandela on esimerkki valtiomiehestä, joka on aidosti entinen urheilija. Hän oli innokas nyrkkeilijä. Mutta niin oli toisaalta myös Ugandan hirmuhallitsija ja "Skotlannin

Sattumoisin Mandela teki oman pienen tutkimuksensa — joka muistuttaa hieman Morin kartoitusta — joutuessaan nuorena miehenä ensimmäistä kertaa Johannesburgin vankilaan. Hän muisteli katkeransuloisessa kohtauksessa, että apartheidin vastaisen taistelun "melkein koko johto" — sataviisi afrikkalaista, kaksikymmentäyksi intialaista, kaksikymmentäkolme valkoista ja seitsemän ristirotuista — oli pantu riisuutumaan alasti ja seisomaan riviin seinää vasten. "Vihastuksestani huolimatta en voinut olla naurahtamatta silmäillessäni ympärilleni", hän kertoi myöhemmin omaelämäkerrassaan. "Jos olisi tarvittu kaunis vartalo ja komea ruumiinrakenne jotta päästäisiin johtajaksi, harva meistä olisi kelvannut."

Urheilun viisaaksi tekevästä vaikutuksesta todisteet puolestaan puhuvat melko lailla vastakkaista. Moninaiset tutkimukset vihjaavat, että kilpaurheilulajien harrastaminen on tuhoisaa henkiselle ja akateemiselle toiminnalle. Vuonna 2007 Etelä-Afrikassa tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että koulujen rugbyotteluihin osallistuneet pojat kärsivät älyllisesti lähinnä — oletetusti — toistuvien aivotärähdysten vuoksi. Raporttia varten testattiin kolmen vuoden ajan kaikkiaan 150:tä "menestyvää" oppilasta, jotka olivat lähtöisin etuoikeutetusta sosioekonomisesta luokasta. Rugbyn pelaajien suoritukset abstraktia ajattelua testaavissa kokeissa huononivat koejakson aikana, kun taas lajia harrastamattomat opiskelijat paransivat suoritustaan. Tutkija, harjaantunut kliininen psykologi Debra Alexander, totesi, että rugbyn parissa lievät aivotärähdykset jätetään "turhan usein yksinkertaisesti huomiotta", ja huomautti, että "tuossa kohden elämää poikien aivot ovat ratkaisevassa kehitysvaiheessa". Kiistanalaisempi kysymys on taasen se, vaikuttaako jalkapallon puskeminen päällä aivovaurion syntyyn. Yhdysvalloissa on vaadittu lajin harrastajille pakollista pääsuojusta sen jälkeen kun tutkijat havaitsivat, että amerikkalaislukioissa jalkapalloilijoista lähes 29 000 tyttöä ja 21 000 poikaa saa vuosittain aivotärähdyksen.31 (Selitykseksi erolle sukupuolten välillä kirjoittajat viittasivat siihen, että "machoäijät" eivät ehkä kerro niin hanakasti huimauskohtauksista ja muistinmenetyksistä. Toiset tutkijat ovat maininneet syyksi naisten suhteellisesti heikommat niskalihakset.) Kun asiaa edelleen märehditään, on luultavasti perusteltua suhtautua siihen varovaisesti. Missään nimessä kukaan ei ole suosittelemassa paluuta 1900-luvun alun raskaisiin nahkapalloihin, jotka muuttuivat sateella kivenkoviksi ja raskaiksi.

Toinen urheilupyrintö, johon pitäisi suhtautua varoen, on valiourheilijoiden suosima yksin harjoitteleminen. Yhden tutkijaryhmän mukaan yksinlenkkeily haittaa aivojen neuronien kasvua — eritoten puuttuvan sosiaalisen kanssakäymisen takia.

Selkeämmin sen sijaan voi suhtautua kysymykseen, miten urheilu vaikuttaa katsojien henkiseen terveyteen. Yleisölajien voi sanoa aiheuttaneen eräänlaisen aivosolujen kansanmurhan, ja tähän on johtanut sen läheinen yhteys alkoholinkulutukseen ja siihen liittyvä velttoilu television ääressä. Miettikääpä, mitä teille tapahtuu, kun katsotte mitä tahansa ottelua. Mieli tyhjenee kaikista huolista. Kriittiset älylliset ominaisuudet sammuvat. On ponnisteltava, jotta läheisten kanssa voisi kommunikoida muutenkin kuin murahtelemalla ja hyssyttelemällä heitä vaikenemaan. Kuolakin saattaa valua. Ja kun harjoitus toistuu, alatte omaksua sellaisen henkisen velttoustilan, jonka urheilu synnyttää. Aivonne tuntuvat pehmeämmiltä, käsityskykynne kaventuu ja taipumuksenne tehdä typeriä tekoja urheilun nimissä vahvistuu. Ennen kuin huomaattekaan alatte suhtautua myötätuntoisesti sellaisiin ihmisiin kuin muuan pekingiläinen jalkapallon katsoja, joka ryntäsi ulos palavasta kodistaan vuoden 2006 MM-kisaottelun aikana. Hän puristi televisiotaan sylissään ja jätti vaimonsa ja lapsensa taakseen oman onnensa nojaan. (Sattumoisin mies ei tyytynyt tähän. Hänen vaimonsa muisteli: "Päästyään ulos talosta hän ryhtyi etsimään sähköpistoketta saadakseen virtaa vastaanottimeensa ja päästäkseen jatkamaan pelinsä parissa.")

Monille katsojille urheilun syvin viehätys piilee juuri sen tyhmistävässä vaikutuksessa. Raskaan työpäivän jälkeen jalkapallofani haluaa vain päästä "nollaamaan tilanteen" television ääressä. Tämä ja vastaavat tavat suovat kenties mielihyvää, mutta ne ovat myös eräänlaista henkistä karkuruutta eli keino vältellä ongelmia. Ainakin tämä vastaa omia kokemuksiani. Kouluaikana minulla esimerkiksi oli tapana kehittää kaikennielevä kiinnostus vaativimpiin kansainvälisiin krikettiotteluihin juuri kun tenttikausi oli kiivaimmillaan. Pakkomielle teki opiskelusta liki mahdotonta (tarkoitan, ettei pelin seuraamista voi juuri kuvitella lopettavansa kesken kuumimpien hetkien), ja paljonpuhuvasti kiinnostukseni krikettiin katosi tyystin välittömästi, kun tentit olivat ohi. Aluetta on tutkittu niukalti, mutta on vaikea nähdä, kuinka urheilun säännöllinen seuraaminen voisi olla heikentämättä ihmisälyä. Miehiä syytetään usein siitä, etteivät he osaa paneutua kahteen asiaan yhtä aikaa. Onko se mikään ihme, kun he viettävät niin suuren osan elämästään televisioruudun ääressä keskittyen pieneen ympäriinsä poukkoilevaan palloon?