Ingrid lähti mukaan sairaalaan. Titus oli päässyt kotiin käymään, hänen oli ollut tarkoitus olla muutama päivä kotona. Siitä ei tullut mitään. Myöhään lauantai-iltapäivänä Ingridin oli pakko soittaa osastolle. Hänellä oli onnea. Puhelimeen vastasi Lena.

Kun Ingridin olisi pitänyt puhua, hän ei saanut sanaa suustaan.

»Haloo?» hän kuuli hoitajan rauhallisen äänen. »Kuka siellä? En oikein kuule.» Lena sanoi aina niin. Vältti kaikkea mikä saattoi vaikuttaa loukkaavalta. En oikein kuule. Oikeasti Lena ei edes voinut kuulla mitään.

Ingrid sai puserrettua epäselvän nyyhkäyksen.

»Ihan rauhallisesti, ei mitään kiirettä», Lena kannusti. Hänellä oli kuudes aisti. Ymmärsi milloin soittaja oli liian onneton ja surkea edes esitelläkseen itsensä. Ingrid laski luurin. Hän puristi kätensä nyrkkiin lujasti, lujasti. Sitten hän puri hammasta niin että kaula värisi. Rentoutui.

»Niin, hei… minä tässä, Ingrid Andersson.»

Hän oli pitänyt tyttönimensä, vaikka Tituksella oli kaunis ja harvinainen sukunimi. Bruhn. Titus Bruhn. Jos hän olisi ottanut Tituksen nimen, hän olisi joutunut ottamaan omakseen myös tämän entisen elämän. Sitä paitsi hän olisi tuntenut entistä suurempaa syyllisyyttä. Sillä joka kerta nimen sanoessaan hän olisi muistanut.

Lena tiesi heti.

»Hei, miten Titus voi?»

»Ei… ei tästä tule mitään. Emme selviä täällä.» Ingrid itki hiljaa ja katkerasti.

»Siinä tapauksessa teidän kannattaa tulla tänne. Titukselle on sänky valmiina.»

»Kiitos… ja anteeksi… Me tulemme.»

Suomentanut Anu Koivunen.