Kerro kaverilleKun veneen köli tömähti pohjaan, matkaa rantahietikolle oli ainakin
kolmekymmentä metriä ja vesi ulottui rintaan asti. Se ei ollut mikään pieni
paatti vaan useamman tonnin rahtia kantava alus, pikemminkin laiva kuin
vene. Koska rantavedet olivat matalia, sillä ei päässyt lähemmäs kuivaa
maata.
Mantereelta lähtiessämme kyytiin oli tullut toistakymmentä matkustajaa, ja
kaikilla tuntui olevan mukanaan pienen muuttokuormallisen verran tavaraa.
Meilläkin oli iso röykkiö, eikä sen roudaaminen rannalle tuntunut sillä
hetkellä lainkaan helpolta hommalta: oli pilkkopimeää, ja pelkästään
määränpäämme paikantaminen aluksen valonheittimillä oli ottanut aikansa.
Seurasin tilanteen kehittymistä pelonsekaisella mielenkiinnolla.
Odottelun jälkeen rannalta saatiin lähetettyä tavaramääräämme nähden täysin
riittämättömän, suorastaan naurettavan kokoinen lauttapaha: sellainen joita
minullakin oli poikavuosina kavereitteni kanssa tapana rakennella Helsingin
rannoilla. Tuijotin sitä epäuskoisena, ja samalla mieleeni tulvahtivat
kaikki tätä nyt jo käyntiin pyörähtänyttä projektia kohtaan tuntemani
epäilyt. Mietin olisiko peli vielä mahdollista viheltää omalta osaltani
poikki ja häipyä, vai olinko jo liian syvällä jutussa voidakseni pyristellä
itseni kuiville.
Mitä minä oikeastaan täällä edes tein? Olin tullut perustamaan baaria
keskelle pimeyttä, sähkövalojen ulottumattomiin ja kännykkäkenttien tuolle
puolen. Paikkaan, jossa ei pääse edes rantautumaan kastelematta itseään
läpimäräksi. En tiennyt varmasti mikä minua rannalla odottaisi, tai
odottaisiko mikään. Sen verran tiesin, että saarella asusteli kuolettavan
myrkyllisiä käärmeitä, eikä se juurikaan huojentanut mieltäni olosuhteissa
joissa en edes nähnyt kunnolla eteeni. Jos alkanut yö jäisi viimeisekseni,
saattaisivat hautajaiseni jäädä pitämättä, sillä kukaan kolmannen maailman
asukki ei tahdo olla tekemisissä länsimaisen ruumiin kanssa. Rock’n’Roll
Suicide Bar, mikä se sellainen nimikään oli? Enteellinen kenties?
Ensikäynnilläni samalla saarella, jonka edustalla nyt hermoilin, oli ollut
tyystin toisenlainen tunnelma. Silloin aurinko paistoi pilvettömältä
taivaalta, lumenvalkoinen hiekka kimmelsi ja syvän turkoosi merivesi kohisi
rauhoittavasti. Olin huoleton turisti, jonka ainoina kantamuksina olivat
lompakko ja aurinkolasit. Ympärilläni oli ystäviä, ja muutaman lasillisen
jälkeen tunsin tulleeni paratiisiin. Silloin kylvettiin siemen, jonka takia
olin kahden vuoden vierähdettyä taas täällä, nyt katsomassa versoisiko
siemenestä mitään.
Kosonen, Marco Rock'n'roll Suicide Bar
"Mitä minulle voisi käydä? Voisin korkeintaan kuolla, mutta se olisi pientä siihen verrattuna, että antaisi unelmiensa kuolla."
Rock'n'roll Suicide Bar – Lopun aikojen matkakirja on kertomus asenneanarkistista, jolla elämä soi korvissa ja tuoksuu tuulessa. Pelle Miljoonan johdattamana muusikko Marco Kosonen seuraa tähteään maailman ääriin.
Tie vie muun muassa Afrikan ja Etelä-Amerikan kautta Kambodžaan, Koh Rong -saarelle, jonne helsinkiläishiippari pystyttää baarin. Sen pyhä kolminaisuus on Bowien biisin nimeen viittaava nimikyltti "Rock'n'roll Suicide Bar", cd-soitin ja infotaulu "Open until the end".
Paikoin mustanpuhuvaa, paikoin turkoosinkirkasta rockromantiikkaa uhkuva matkakertomus sisältää oivaltavia huomioita rock- ja baarimytologiasta, unelmien voimasta, baarityöläisen arjesta sekä matkustamisen psykologiasta, etiikasta ja filosofiasta. Mitä enemmän Kosonen maailmalla kokee, sitä pienemmäksi maapallo muuttuu ja sitä suuremmaksi oma kotipiha laajenee.
Rock'n'roll Suicide Barissa on painovoimaa uhmaavaa vetoa. Usko elinikäiseen seikkailuun, halu säilyttää oma vapaus ja kaipaus arkea suurempaan elämään palavat siinä sammumattomalla liekillä, eikä lukija voi olla saamatta tartuntaa teoksen eetoksesta "elämä on suuri seikkailu ja kaikki on mahdollista". Teos sopii kaikille, joiden sydän on edes joskus tahtonut lentää.
Marco Kosonen on kulttibändi Shadowplayn trumpetisti, baarimikko ja elämäntapakulkuri. Opettajistaan hän kertoo: "Miles Davis teki selväksi, että minun täytyisi alkaa soittaa trumpettia. Frank Sinatra kehotti perustamaan oman baarin ja David Bowie kertoi, kuinka tärkeää on unelmoida. Lopullisen potkun perseeseen antoi Pelle Miljoona, joka ampui lähtölaukauksen juoksulle kohti elämää."
"Kirja kertoo baarista, mutta paljon muustakin. Se sisältää ajatuksia matkustamisesta, uuden kokemisesta, kiinnostuksesta vieraisiin kulttuureihin ja ihmisiin, seikkailun vetovoimasta, vapaudesta, unelmista ja kaipauksesta, jopa matkustamisen filosofiasta ja etiikasta." – Matkalehti
”Sisältö on huikea.” – Kauppalehti
”Hehkutus ja realiteetit ovat tarinassa todentuntuisessa tasapainossa.” – Turun Sanomat
”Lopulta tärkeintä on musiikki, ei paikka, kuten Kosonenkin taipaleellaan havaitsee.” – Aamulehti
