Ihmisiä tuli hiljalleen yksin ja kaksin. Illan yllättäjä oli Kappelinen joka oli selvästi tavallista paremmalla tuulella. Hän kantoi muiden tavaroidensa lisäksi mukanaan polaroidkameraa ja huvitti itseään kuvaamalla salia ja siellä istuvia ihmisiä. Hän kuvasi Rautasen joka nojaili ovenkarmiin, ja minut levybaarin takana istumassa. Ensimmäistä kertaa näin Kappelisen hymyilevän uurteisilla kasvoillaan. Hänen käytöksensä oli välillä jopa tyttömäisen leikittelevää. Täysin itseensä sulkeutunut ja ympäröiviä ihmisiä halveksiva kummitus oli poissa ja tilalla aivan toinen hahmo.

Alpo poseerasi mielellään Kappeliselle, ja noita kahta hilpeää alkoholistia olisi hetken voinut luulla kujeileviksi sisaruksiksi. Mäkipäälläkään ei tuntunut olevan mitään kuvaamista vastaan, vaan hän korjaili myhäillen kaulahuiviaan ja esitti kenties mielessään jotain ylhäistä henkilöä. Kappelinen meni myös keittiöön kuvaamaan Helgaa, joka suostui nostamaan katseensa kameraan päin laskematta kuitenkaan käsistään porkkanaa jota oli juuri kuorimassa. Ainoa, joka suhtautui kielteisesti valokuvien ottamiseen, oli Jim. Hän mulkaisi kameran kanssa lähestyvää Kappelista ärtyneesti ja salamavalon välähtäessä nosti kätensä kasvojensa suojaksi.

– Siinä on sulle muisto itsestäsi, herra risuparta, pidä hyvänäsi, Kappelinen tuhahti ja viskasi polaroidkuvan Jimin eteen. Kuva jäi lojumaan pöydälle ja kehittyi hitaasti valmiiksi. Harmaasta kuvapinnasta tuli hiljalleen esiin Jimin suurikokoinen kämmen, joka peitti hänen kasvonsa kokonaan jättäen näkyviin vain takkuista tukkaa ja partaa.

Kappelisen hyväntuulisuus jatkui koko illan. Kuvaussessionsa jälkeen hän jutteli pitkän tovin Mäkipään kanssa ja suorastaan flirttaili Rautaselle. Kun Ofanov tuli ostosmatkansa jälkeen levytiskin ääreen tasaamaan verenpainettaan ja varasti Rautasen huomion itselleen, Kappelinen esitti mustasukkaista.

Kun illan työt oli tehty ja sali tyhjentynyt, jäin Rautasen ja Ofanovin kanssa tiskin ääreen juomaan olutta. Kappelinenkin olisi halunnut jäädä, mutta onnistuimme harhauttamaan hänet lähtemällä samalla ovenavauksella muka kotiin. Kun Kappelisen taksi oli kaartanut kulman taakse, palasimme takaisin sisään ja puhuimme aamuviiteen jalkapallosta, musiikista ja maailmanmenosta. Ofanov ja Rautanen olivat eniten äänessä, ja se sopi minulle hyvin. Hyväksyin täysin roolini uutena tulokkaana, jonka täytyi ensin haistella ilmaa ja hakea omaa paikkaansa astumatta kenenkään varpaille. Minulle riitti saada olla hyvässä seurassa.

Kun vihdoin häivyimme, oli ulkona raikas syysaamu. Kävelin parin kilometrin matkan kotiin kevyesti oluen päihdyttämänä ja hyvissä tunnelmissa varmana siitä, että asiat olivat kulkemassa kohti oikeaa suuntaa.