Muuttunut mies

Hortonomi Hollola nautti aamiaismunansa töissä koska ei sietänyt katsella vaimoaan. Norjalaisvillapaidassa, kasvoilla lievä inhon ilme ja muna kädessä hän tutkaili nyt toimistossaan puistosuunnitelmaluonnosta, jonka oli edellisenä päivänä maastossa sutaissut ruutupaperille. Suunnitelmassa oli jotain mätää. Hän oli piirtänyt puiston keskipisteeksi sydämen muotoisen kiven, joka oli löytynyt alueelta vanhan maakellarin seinästä. Istutukset laajenivat kivestä spiraalimaisina, kunnes törmäsivät katuun. Vision alkuliikuttaja, jatulintarhoista nähty uni, suorastaan irvisti paperilla, eikä hortonomi saanut päätettyä, oliko mätä jatulintarhoissa vai pysyikö se puhtaasti suunnitelmassa. Hän kuori kananmunan, tuon luonnon mainion eväspaketin, ja söi sen kahtena haukkapalana. Lisävalaistuksen toivossa hän kipusi viraston yläkertaan saadakseen asemakaavakopion.

Kartanpiirtäjien huoneessa ei istunutkaan Läski-Julia, vaan joku punapää pinkissä villapuvussa. Hyvin muodokas. Hollola solkkasi asiansa. Pitkä kaunotar hymyili valloittavasti. Hän oli Ilona, uusi kartanpiirtäjäharjoittelija. Ääni oli hunajainen. Kehosta leyhyi omenan tuoksua, kun hän kumartui ottamaan vetolaatikosta karttalehteä. Hollola tuijotti upeaa takapuolta. Hänen silmiensä editse kulki usvaa. Hänen lantionsa työntyi eteenpäin. Sormet aukenivat haralleen.
— Me kuljetaan muuten samalla bussilla, Ilona sanoi kuin rakastetulle. Sellainen oli hänen puhetapansa. Ja hän tuli likelle, niin likelle että leukaa olisi voinut nuolaista. — Haluatko sä heti?
Hollola nielaisi.
— Jos mahdollista.
— Puutarhaväki saa aina heti. Mä olen itsekin innokas multa- sormi.
Hollola sanoi: — Multa tuli jo, sanoi hortonomi.
— Hah!
Kopiohuoneessa piirtäjien työtilan takana karttamuovi alkoi työntyä rakoon. Hollola seisoi Ilonan vieressä kuin uuden ajan kynnyksellä. He katsoivat samaan suuntaan, jotain julistetta peräseinällä, maapalloa. Ammoniakin lemu täytti huoneen. Lähtiessään kopioineen Hollola ei voinut olla kääntymättä ovella. Ilona nojasi koneen kylkeen. Intohimo oli pakottanut Hollolan pysähtymään, mutta hän ei keksinyt mitään sanottavaa. Ilonan kasvoille levisi tietäväinen hymy. Nuo taianomaiset sekunnit kaikessa kömpelyydessäänkin olivat jo palkinto sinänsä, ja pois kävellessään Hollola oli keventynyt seitsemänkymmentä kiloa, hän leijui käytävällä. Pitkästä aikaa hän halusi jotain väkevästi. Tuntui terävältä, veitsenterävältä. Munan syöminen töissä ei äkkiä ujostuttanut häntä enää lainkaan; tuollainen pieni eksentrisyys ei ollut pahitteeksi työtovereidenkaan silmille, sitä ehkä odotettiinkin, olihan Hollola sentään miltei taiteilijaksi luokiteltava ammattilainen. Hänelle valkeni ilmestyksen kaltaisesti, ettei sinne puistoon mitään spiraaleja aleta rakentelemaan. Asiaa tuli lähestyä uudelta kantilta. Ideoiden avaruus oli äkkiä laaja, siellä oli mistä ottaa. Muotojen piti toki olla pyöreitä, mutta samalla ikään kuin räjähdysalttiita, täynnä energiaa, liukkautta ja syvyyttä.

Kotona Salmella lähellä Lokalahtea vaimo ihmetteli ja vähän naureskelikin, että mikä miestä vaivasi, kun tämä mietteissään killitti ruokapöydässä milloin minnekin, eikä edes tiuskinut tytöille. Heidän omakotitalonsa oli sisältä ja ulkoa voittopuolisesti oranssin sävyinen. Se oli vaimon vika.

Hollola ei muistanut milloin he olivat viimeksi yhtyneet. Siitä saattoi olla jopa puoli vuotta. Eikä intohimo nostanut päätään enää edes yhdynnässä.
— Pitäisiköhän erota? hän pamautti illalla tultuaan autotallista askartelemasta ja avattuaan television.
— Ravinne unohtui, vaimo sanoi ja pyörähti kesken kukkienkastelumatkan keittiöön. Hän ei tullut sieltä edes Kettua katsomaan. Hollola työsti puistosuunnitelmaa minkä työnjohtamishommilta kerkisi. Ilonan alituinen ajatteleminen vei päässä kaiken tilan. Hän palasi spiraali-ideaan, koska siitä oli sentään jo luonnos

valmiina. Mutta spiraalia piti vähentää. Esimies, kaupungininsinööri Tommila, oman sihteerinsä nussija, suuttui liian suuresta spiraalista. Spiraali teki puistosta erikoisen. Ei erikoisuus sopinut pieneen kaupunkiin, jossa ei missään muuallakaan ollut mitään erikoista, paitsi se yksitoista metriä korkea muna torilla, jonka Leijonat olivat saaneet aikaan. Hollola oli osittain samaa mieltä, mutta samalla kuitenkin myös eri mieltä, vaikkei sanonutkaan mitään. Mutta hän ajatteli sanoa: "Spiraalipuisto sydämenmuotoisine kivineen on romanttinen idea, ja on kai ihan paikallaan yrittää luoda jotain hyvääkin tähän maailmaan, vai mitä?" Joskus siitä torin munasta vielä kuoriutuisi kukko, joka söisi koko kaupungin…

Kotona alkoi mykkäkoulu. Hollola huomasi vaimon katselevan häntä kaihoten ja säikkynein silmin, pala kurkussa. Mutta ei se haitannut, ei se vaivannut. Hänellä oli tärkeämmät projektit mielessä. Vaimon vartalo näytti ihan sutjakalta puettuna. Eron jälkeen joku vieras mies saattaisi hyvinkin pitää vaimon vartaloa viehättävänä, koska ei vielä tuntenut sen kaikkia salaisuuksia.

Kun puistosuunnitelma oli valmiina muovilla, Hollola kampasi tukkansa, nyppi nenäkarvat, rohkaisi itseään peilin edessä, oli menettää rohkeutensa, mutta lähti lopulta sydän jyskyttäen, muovirulla kainalossa, viraston yläkertaan. Kartanpiirtäjien huoneessa istuikin nyt vanhaan malliin vain Läski-Julia.

Turhuutta, turhuutta kaikki on vaan. Mutta peremmällä, kopiointihuoneessa seisoi sittenkin Ilona! Hän seisoi siellä kädet niskan takana, rinnat tuon asennon ansiosta uljaasti koholla. Elämä oli sittenkin ihanaa.

Hollola oli nähnyt Ilonan kaksi kertaa kaupungin ainoassa paikallisbussissa, muttei ollut uskaltanut mennä viereen istumaan.
— No hei! Ilona tervehti kuin kaivattua. Taas hän astahti melkein nenään kiinni. Kun hortonomi tunsi omenantuoksuisen hengityksen kostean lämmön, hän hyvillään unohti ajan ja paikan, mutta tarrasi kuitenkin jännittyneenä puistosuunnitelmarullaansa.
— He-hei.
— Etkö sä aio irrottaa siitä patukasta?
Ilonan tuoksu peittyi kopioinnin lemuun. Maalaispoikana Hollola viihtyi lievässä ammoniakin hajussa. Hän oli mennyt poikasena aina mielellään keräämään kanalasta munia.

Ilona ojensi Hollolalle rullalle käärityn kopion sekä alkuperäisen, ja niitä antaessa naisen siniset silmät laajenivat. Mutta mitä se katse merkitsi? Hollola tuijotti käytävällä tupakalle keinahtelevan sulottaren perään.
— Älä innostu, Läski-Julia sanoi. — Tuollainen se on kaikille.

Hollola alkoi matkustaa bussin takaosassa, että voisi aamuisin mahdollisimman pitkään katsella kyytiin nousevan Ilonan kas- voja ja kaikkea muuta. Viraston ruokalassa Hollola vilkuili jonoa, josko näkisi Ilonan. Ilonan vartalo nousi esiin muiden vartaloiden joukosta kuin moottoripyörä mopojen seasta. Monet virkaveljetkin — rakennusmestarit, teknikot, kaupungininsinööri — nuolivat niitä muotoja silmillään. Aina sen huomatessaan Hollola painoi katseensa kainosti lautaseen.

Vaimo oli puhumatta jo kolmatta päivää. Vähät asiansa hän ilmaisi lasten kautta: "Sinikka ja Manta, mitäs tuumitte kun eteisen ovi pitäis korjata, siihen tarvittais mies."

Menetelmä oli Hollolasta hyvä. Hän oli omaa tilaa kaipaava ihminen. Iltaisin hän nikkaroi autotallissa puisia maustehyllyjä, joita vaimon ystävätär myi kirpputorilla. Hän ei pitänyt perinteisistä maustehyllyistä, jotka hänen mielestään olivat muodoiltaan mahtipontisia ja koristeleikkauksiltaan jopa sairaalloisia. Itse hän pyrki taiteessaan yksinkertaiseen linjakkuuteen. Maustehyllyn piti korostaa sisältöään (kuten Ilonan vaaleanpunainen villapuku). Ja jonakin aamuna vaimo voisi mielihyvin kadota hänen elämästään. Jättäisi vain jälkeensä viestin: vein tytöt mukanani. Se olisi paras ratkaisu. Hollola oli siinä suhteessa valmis uhrautumaan, olihan toki äiti ylivoimainen lasten kasvattaja.

Kymmenessä vuodessa asia oli selvinnyt ihan itsestään. Jos perhe lähtisi, jäisi aikaa elääkin. Sillä eikö hän ollutkin tähän asti elänyt vain perhettään varten? Hän oli mennyt liian nuorena naimisiin. Kymmenen vuotta pelkkää perhe-elämää: mitä hän tiesi varsinaisesta elämästä ja ennen kaikkea naisista? Meillähän on vain tämä yksi elämä… tai pirustako sen tietää, mutta eikö ollut viisasta lähteä siitä oletuksesta ihan vain varmuuden vuoksi?

Perjantaiaamuna (13. 3.) puolitäydessä bussissa Hollola huomasi yhtäkkiä istuvansa Ilonaa vastapäätä. Miten tämä siihen tupsahtikin? Paniikki nosti päätään. Hollola pakotti hymyntapaisen kasvoilleen. Ilona vastasi hymyyn heti, kuin valmiina mihin tahansa. Hollola piilotti kätensä takintaskuihin, puristi yhä lämpimän aamiaismunan nyrkkiinsä. Ilonalla oli yllä supiturkki… ja pyöreät valkoiset polvet. Sääret… ja polvet. Ota kiinni ja kouraise! Kuprista kourasi noiden ihanuuksien ympärille! Himon ääni oli lähes pakottava. Ilona tuijotti häntä. Hollolasta alkoi tuntua luonnottomalta pitää käsiä syvällä taskuissa, luultaisiin vielä että hän runkkasi. Hän nosti kädet syliinsä. Silloin muna tipahti käytävälle. Ilona ällistyi. Samassa bussi tuli aluesairaalan pysäkille. Ihmisiä alkoi lappaa ulos. Kananmuna kieri jaloissa. Ilona huusi spontaanisti:
— Varokaa tuon miehen munaa!
Päitä kääntyi. Joku nauroi. Muna ajautui bussista ulos kenenkään huomaamatta. Ilona tuijotti suoraan eteensä, poskissa punaiset täplät. Hollola yritti tuloksetta sanoa jotain näppärää. Lähellä istuvat olivat jäykistyneet odottamaan.

Vasta iltapäivällä Hollola sai koottua rohkeutensa. Hän kiipesi kopio tekosyynä mittausosastolle. Sieltä löytyi vain Läski-Julia, joka piirsi karttaa. Julia heilutti korviaan, nostamatta päätään tarkasta työstä. Se oli vanha merkki: ei saa häiritä. Hollola lähti käytävää takaisin kuin ylämäkeen, lievässä etukenossa, sementtikengät jaloissa.

Rakennusmestari Jaakkola tuli vastaan: — Jaahas, hortonomi hortoilee! Sukkeluutensa, tuhannesti kuullun, perään äijä irvisti kuin simpanssi. Hollola vihasi häntä.

Lähettihuoneen ovi oli raollaan. Siellähän Ilona istui tupakalla kahden lähettitytön seurassa. Lähetit seisoivat Ilonan edessä kuin vartijat, molemmilla tupakka samalla lailla sormissa ja kyynärpää tuettuna kämmeneen. He tuijottivat hortonomia soi maten.
— Sä nolasit Ilonan, toinen läheteistä sanoi. — Ei se kehtaa enää bussiinkaan tulla.
— Haista sinä pimu paska, Hollola sanoi.
— Miten sä puhut naisille!
— Mille naisille? Tytön ruipeloita! Tuo tuossa on nainen, Hollola osoitti Ilonaa. Mutta Ilona ei edes katsahtanut häneen.

Jotenkin hän joutui takaisin kartanpiirtäjien huoneeseen.
— Sulla on poika kuumetta, Läski-Julia sanoi. — Onko paha olo?
Julia touhusi äitimäisesti, istutti Hollolan pallille ja nosti jalat pöydänkulmalle että veri menisi päähän paremmin. Hollola joutui vaikeaan asentoon nojattomassa tuolissa. Läski-Julia yritti keksiä lisää toimenpiteitä, mutta kun ei keksinyt, jatkoi kartan piirtämistä. Hollolan oli ponnisteltava älyttömästi pysyäkseen pallilla jalat ylhäällä. Suunnitelma putosi kainalosta lattialle ja aukeni rullalta. Hän vilkaisi siihen ja häpesi pyöreitä muotoja ja sydämenmuotoista kiveä. Mitä kaikkea roskaa ihminen suunnitteleekaan! Muovin vaaleat kohdat olivat kammottavan lakonisia, vaikuttivat hirveän lopullisilta. Sydämenmuotoinen kivi oli kuin pieni maapala Afrikan savannilla, perheen elinehto, johon on kuivuus iskenyt. Lapsuus maaseudulla, sopivasti aikaa luonnon suloisissa piilopaikoissa, hän tuli ajatelleeksi. Mieleen muistui sen aikainen loru. Kana kakki kalliolle, tuuli pyyhkäs pois. Mutta aina sonnasta jää jokin tahra, vaikka suuri luuta miten lakaisee, tämän voivat nykyajan rikostutkijat helposti todistaa. Kun saatanallisen pitkä työpäivä lopulta päättyi ja Hollola selviytyi kotiin, vaimo, vastaleivotun pullan tuoksussa, Hollolan mielimekko yllä, tahtoi keskustella.
— Kansalaisopistolla on keskustelupiirejä, Hollola vastasi.
Sitten hän huomasi että tytöt eivät olleet kotona.
— Mä suostun eroon, vaimo sanoi.
— Mikä juoni tässä on? En mä tarkottanu sitä tosissani.
— Mutta mä tarkotan, vaimo sanoi. Hän oli rauhallinen.
— Et sä pärjää tuolla, Hollola osoitti maailmaa.
— Mä lähetin jo paperit tänään.
Hollola liukui keittiön tuolilta lattialle polvilleen. Hän katsoi vaimonsa kaitoja kasvoja ja muisti elävästi, mikä niissä oli häntä niin vastustamattomasti viehättänyt vuosia sitten: niiden vakavuus ja tarkkaavuus, niiden omia puheita epäilemään paneva kuuntelualttius. Hän oli nuorena miehenä vaahdonnut paljon, pauhannut että mihin ahne kapitalismi meidät ajaa: tulevaisuudessa kunnon ihmisillä olisi valta, kunnes heistäkin tulisi ahneita kapitalisteja. Hän oli aina epäillyt sukulaisten motiiveja ja pomonsa järkeä. Hän oli vakuuttanut vaimolle, auliille kuulijalleen, mitä olisi sanonut jos… sillä sellaisiin tilanteisiin hän joutui usein. Hän oli paljastanut myös urasuunnitelmansa mahdollisesti taiteen alalla. Ei poikkipuolista sanaa koskaan. Vain tuo varpailleen paneva valppaus. Hän oli tuntenut monasti itsensä naurettavaksi, koska häntä niin tarkkaan kuunneltiin. Mutta hän oli myös tuntenut itsensä mieheksi samasta syystä. Hän oli tuntenut itsensä mieheksi, joka kehittyy.

Yhteiset leikit olivat tosin loppuneet, mutta ne voisivat alkaa uudelleen.
— Älä jätä mua, hän rukoili.
Vaimo piinasi häntä viitisen minuuttia. Hollolan polvet väsyivät ja alkoivat tutista.
— No en mä mitään papereita lähettäny.
— Kiitos! Kiitos! … Vai niin? Hollola nousi sukkelasti. — Olisitko sä edes tienny, mitä papereita lähetetään?
— Joko se taas alkaa?
— Mä olen laiminlyönyt sua, Taina, ja lapsia.
— Se on totta.
— Mä en ole antanut sulle tarpeeksi arvoa.
— Se on totta.
— Mä olen muuttunut mies nyt.

Yöllä sängyssä Hollola joutui yllättäen kurimukseen. Väittäessään olevansa muuttunut mies hän oli ristinyt sormensa kuvainnollisesti, ja arvasi vaimonkin hyvin tietävän pelin hengen. Hän oli vain selvinnyt pälkähästä, ei sen kummempaa. Mutta nyt, kun hän kiitollisena piti lähes menettämäänsä vartaloa sylissään, tuota tuttua turvallista kehoa, jonka toiminnot hän niin hyvin tunsi, jokin todellakin alkoi muuttua. Hän yritti panna hanttiin.

Kaikkein vähiten hän muutosta kaipasi. Vain vähän maustetta elämään, pikkuisen pippuria ja suolaa, sitä hän tahtoi, vain hiukan flirttiä ja teerenpeliä. Jos totta puhutaan, hän olisi pelästynyt, jos olisi saanut Ilonan. Jos Ilona olisi sanonut kyllä, Hollola olisi sanonut ei.
— Onko sulla joku toinen? vaimo kysyi pimeästä.
— Ei, hän vastasi. Totuudenmukaisesti. Ja heti hän oli harmis- saan, kun vaimo niin helposti uskoi.

Hän yritti väistellä. Mutta se tunki päähän väkisin — tuo päällisin puolin arkinen, mitätön, mutta oikeastaan valtava ajatus, nimittäin tämä: hänen vaimonsa oli suostunut jakamaan elämänsä hänen kanssaan. Tämä ihminen. Hänen kanssaan. Voiko suurempaa lahjaa toiselta ihmiseltä saadakaan? Ja vaimo halusi yhä jakaa koko ainoan elämänsä hänen kanssaan — hänenlaisensa kanssa. Hollolan mieleen ei juolahtanut kuin vasta päivällä, että useinhan tuollaiseen elämän jakamiseen enemmän tai vähemmän ajaudutaan, eikä siinä aina ole edes mistään jakamisesta kysymys. Mutta nyt, yön pimeydessä, kiitollisuus läpäisi hänen olemuksensa. Hän tunsi kylpevänsä hyvyyden valossa, joka oli lähtöisin hänen puolisostaan. Hän kietoi kätensä moneen kertaan vaimon ympärille. Kaikkinainen halu vilunkiin katosi hänestä ikiajoiksi seuraavaan päivään asti.